Mamma betalar?

Hyvin se sujuu, vaikka kyseinen ruokalaji olikin ensimmäistä kertaa maistelussa ja sen huomaa ilmeistä!

En tiedä, missä utopiatodellisuudessa elän, mutta olen ollut siinä käsityksessä, että imetystä lukuunottamatta lapsen isä on yhtä lailla kykenevä hoitamaan lapsen syöttämiset kuin äitikin. 
Ja muuten kaikki muutkin hoitotoimenpiteet, jos nikseen tulee. 
Kuten Kristaliinan kokemus osoittaa, kaikille tämä asia ei ole itsestäänselvyys

Meille on sattunut sikäli miellyttäviä kohtaamisia niin ystävien, sukulaisten kuin
neuvolan terveydenhoitajankin kanssa, ettei L:n tasaveroista vanhemmuutta ole kyseenalaistettu. Tai ainakin se on tehty hiljaa mielessä tai niin hienovaraisesti, ettei tämä herkästi loukkaantujakaan ole sitä huomannut.

Uskon, että isät vaikuttavat lapsiensa elämässä enenevissä määrin aktiivisina toimijoina, eivät vain elantoa tuovina taustahenkilöinä. Monissa perheissä äiti saattaa olla korkeammin koulutettu ja yltää paremmille ansioillekin. Työmarkkinoiden epätasa-arvosta lasten (koti)hoidon suhteen puhutaan silti paljon – ja aiheesta. 

Yhteiskunta olisi siis hiljalleen valmis uskomaan lasten hoidon myös isien harteille. On hieman huvittavaa, että vaikka hoitojärjestelyistä puhuttaan, monilla muilla vanhemmuuden aloilla miehiä pidetään kuitenkin täysin kyvyttöminä tekemään päätöksiä. Räikeimpänä esimerkkinä lapsiin liittyvät hankinnat, jotka kaiketi ovat aivan liian monimutkaisia miesten ymmärettäviksi tai tehtäviksi.

Pyllytuntumalla ja lehtien, blogien ja television mainontaa seuranneena sanoisin, että lapsiin liittyvässä kuluttamisessa miehet eivät ole kohderyhmää eivätkä myöskään kunnostautuneet kenties isoja hankintoja (vaunut, turvakaukalo, huonekalut, harrastusvälineet tms.) lukuunottamatta. 

Lastenvaatteita ja -tarvikkeita, vaunuja. leluja,kirjoja, musiikkia, lapsille suunnattuja ruokia ja välipalaherkkuja sekä kodinsisustustuotteita markkinoidaan aggressiivisesti naistenlehdissä, naisille suunnattujen televisio-ohjelmien mainoskatkoilla ja blogeissa. Kuinka monta vauvoihin tai lapsiin liittyvää mainosta olette nähneet miehille suunnatuissa lehdissä?

Tuttavaisät ovat kohdanneet kummallista kohtelua yksin ostoksilla liikkuessaan.
Myyjät ovat pälyilleet palvelutilanteissa ympärilleen, ilmeisesti olettaen naispuoleisen asiakkaan paikalle ilmaantumista hetkellä millä hyvänsä. Osa on jopa kysynyt, että tuleeko ”asioista päättävä taho” pian paikalle.

He ovat kertoneet lastentarvikkeita ostaessaan törmänneensä usein
huvittuneeseen asenteeseen ja aliarvioiviin kysymyksenasetteluihin:
Laittoiko vaimo asialle?
Onhan sinulla tarkat ohjeet siitä, mitä olet ostamassa?
Kyllä näiden vaunujen käyttäjänkin olisi hyvä olla mukana.
Onhan koko nyt varmasti oikea? Pitäisikö tarkistaa? Kun eivät miehet näitä aina niin tarkkaan muista.

Eli isät voivat kyllä ulkoiluttaa lasta, mahdollistaa harrastuksia, syöttää lasta ja nukuttaa tämän, mutta ostopäätökset tekevät ja kulutustottumukset luovat naiset?

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka ison osan naiset käyttävät (euromääräisenä ja suhteutettuna) omista tuloistaan lapsien tarvikkeisiin ja mitkä ovat miesten vastaavat luvut.
Toki muutkin menot kuten asuminen, liikkuminen ja ruoka vaikuttavat kokonaisuuteen, mutta nimenomaisesti kiinnostaisi tällä erää suoranaisesti lapseen käytetyt varannot.

Jos perheessänne on kaksi vanhempaa, kuka teillä valitsee, etsii ja maksaa
lapseen liittyvät hankinnat kuten ruoan, vaunut, vaatteet, vaipat ja lelut?

Kuvan vauva aterioi isän maksamassa, mutta äidin valitsemassa syöttötuolissa,
äidin hankkimassa bodyssa, vaipassa ja ruokalapussa isän ostamaa ja tekemää ruokaa.

 

Kohu-uutinen:Vauva puri koiraa!

Kuva on jo vanha, kertaalleen julkaistu eikä liity tapaukseen. Kuvan vauva sen sijaan liittyy.

Vietimme vauvan, koiran ja viiden 10-12-vuotiaan pojan kanssa pikkujoulua kaupungin laidalla sijaitsevalla autiotuvalla perjantai iltapäivästä lauantai iltapäivään. Teimme toasteja, söimme pikkujouluherkkuja, katsoimme elokuvia ja pelailimme kortti- ja lautapelejä. Pojat olivat lisäksi lumisotaa ja riehuivat pihamaalla.

Jännittävimmän hetken koin, kun koira nukkui pahaa-aavistamattomana sohvalla, vauva nousi seisomaan sohvaan nojaten ja puri koiraa yllättäen korvasta. Koira ulvahti ja säntäsi pakoon. Vauva jäi hölmistyneenä tuijottamaan koiran perään, karvatuppo suustaan roikkuen.

Koiranpuremisepisodia lukuun ottamatta kaikki sujui pääpiirteissään hyvin.
Vauvakin malttoi nukkua vieressäni lattialla, käärittynä pehmustettuun unipussiinsa.
Uusia nurkkia oli kiva tutkailla, vaikka vauvan mielestä isot ja äänekkäät pojat olivat ilmeisesti hieman hurjia. Vailla juoksevaa vettä oleminen ei haitannut, koska M:lle iski vieraskoreus eikä peppupyykille jouduttu lainkaan.

Tämä kostautui, kun lähdimme vauvauintiin lähes heti kotiin palattuamme.
M nimittäin kakkasi uimahallin saunassa päälleni. Kannoin sitten vauvaa toisessa kainalossa ja samassa kädessä pyyhettä. Toisessa kädessä olivat vauvan (kiinteät) tuotokset. Nappasin pyyhekäteen oikeilta näyttävät bikinit ja kävin pudottamassa vauvan järjestämät yllätykset vessanpönttöön. Vessassa ei ollut paperia, joten yksikätisen huuhtaisun jälkeen siirsin bikinit siihen likaisempaan käteen.

Puettuani itseni ja vauvan, huomasin, etteivät bikinit olleet lainkaan omani. Palautin (mahdollisesti vähän vauvankakkaiset) bikinit äkkiä lokerikkoon, hain oman uima-asuni ja vauvan uimapöksyt ja pakenin nopeasti koko uimahallista.

Huippusuorituksia on nähty siis itse kultakin tänä viikonloppuna. 
Hieman pelottaa, mitä sunnuntai tuo vielä tullessaan.

 

Väsyttävä päivä?

Meillä oli melko tiukka aikataulu tänään.

Lähdimme puoliksi vitsillä aamupäivän vaunuajelun ratoksi kurkkaamaan Keravalle avattua uutta Tarjoustaloa. ”Yllätysämpäri 1000 ensimmäiselle, avajaistarjouksia, kahvia, pullaa ja joulupukki.
Siis ihan selvästi hitonmoinen määrä eläkeläisiä, kotiäitejä ja työttömiä. Eli loistava tilaisuus mennä katsomaan, ketkä kanssaihmiset suuttuvat hirmuisesti, jos koetat liikkua lastenvaunujen kanssa ja keiden mielestä vaunut ja lapset kuuluvat katukuvaan ja sinne, missä muutkin ihmiset ovat.

Mainittavaa reissussa olivat ne kaikki lukemattomat välittömät ja mukavan oloiset eläkeläiset, joiden kanssa jutustelin jonottaessamme ensin päästäksemme liikkeeseen sisään ja sitten päästäksemme sieltä ulos. Tungoksen astetta kuvannee se, että nuo aiemmin mainitut yllätysämpärit loppuivat puolessa tunnissa.
Kassajonot olivat sen mukaiset.

M viihtyi mainiosti. Hän sai keikkua seisallaan rattaissaan valvotusti, jokellella ja hymyillä eläkeläisille ja kurkistella kaikkia ihmisiä ja tavaroita. Vaikka aina toitotetaan, että vauvat ahdistuvat liiallisista virikkeistä, minusta M nauttii päästessään uusin ympyröihin: Oli kyseessä sitten Ikea, perhekerho tai sukulaisten koti.

Paljon mitään emme ostaneet. Löysin syntymäpäiväkakun kynttilöitä M:lle, (- kyllä, neljä kuukautta etuajassa), koiralle herkkuluita, L:lle tarjouslakuja, itselleni uuden hammasharjan ja Pätkiksiä iltapäivän leivontahommiin.

Päästyämme viimein kotiin, leivoimme M:n avustuksella minttusuklaamuffinseja Kinuskikissan ohjeella.
Tosin kuorrutteena käytin valmista, pursutepussissa myytävää suklaakuorrutetta. Muffinseista tulee kuvia huomenissa. (Ei sillä, että niitä olisi enää yhtään jäljellä, mutta kuvat pitää vielä käydä läpi.) Ystäväni kävi teellä ja vaihtamassa kuulumisia. Tuhosimme myös jokusen leivoksen ja loput muffinsit lastasin pyörän koriin suunnatessani kohti pitkää partioiltaa.

Pidin partiokokouksen ja loppuillan istuimme koko perheen voimin kahdessa yhdistystoimintaan liittyvässä partiokokouksessa. Nyt olotila on hieman samanlainen kuin M:llä aamulla ollessamme lähdössä ulos:
Kun uniaika iskee, ei voi odottaa edes tarvittavaa viittä minuuttia…

Tuli muuten Vuoden Mutsi-olo, kun vauva nukahti eteisen lattialle kiskoessani ulkovaatteita päälleni.

Takauma

Kävin tänään M:n kanssa terveyskeskuspäivystyksessä tämän korvatulehduksen takia.
Kun astuin sisään päivystykseen, huomasin tiskin takana saman sairaanhoitajan, 
jonka kohtaaminen oli edellisellä kerralla jättänyt lähtemättömän muistikuvan:

Kun olin raskaana, jossain viikon 32 tietämillä, heräsin eräänä yönä kutinaan. 
Se tuntui yhtä aikaa siltä kuin ihollani olisi juossut satapäin pienenpieniä hyönteisiä ja olisin polttanut itseni nokkoseen. Kutina alkoi jalkapohjista ja pian myös kämmeniäni ja kyynärtaipeitani kutitti.
Kutina ei tuntunut olevan ihan ihon pinnalla. Suihkussa käynnin sekä jalkojen
ja käsien rasvauksen jälkeen luovutin ja totesin, ettei kyse tainnut olla ihon kuivuudesta. Mitään ihottumaan viittaavaa ihossa ei ollut, joten epäilin, ettei kyse olisi allergisesta reaktiostakaan.

Äidilläni todettiin raskaushepatoosi tämän ollessa raskaana ja kutina oli hänellä kova.
Itselläni maksa-arvot olivat kohonneet vähän jo aloittaessani e-pillerit, joten saatoin olettaa hormonien vaikuttavan maksani toimintaan; Kutinan jatkuessa kolmatta päivää, päätin lähteä käymään terveyskeskuksen päivystyksessä, koska en ollut varma, minne minun kuuluisi lähteä vaivoineni. Vauva oli liikkunut mielestäni kuluneina päivinä huolestuttavan vähän. Oli viikonloppu. Neuvola ei ollut auki eikä siellä tietenkään vastattu edes puhelimeen. Synnytysosastollekaan en kehdannut soitella.

Sain kyydin terveyskeskukselle, otin vuoronumeron ja odotin vuoroani.
Kun olin odotellut täysin tyhjässä odotushuoneessa (kello oli lähes yhdeksän illalla) viisitoista minuuttia,
yksi hoitajista huomasi minut ja pyysi minut ilmoittautumaan.

Hoitaja: Milläs asialla sitä ollaan liikkeellä?
K: Olen viikolla 32 raskaana ja minulla on…
Hoitaja: Ette kyllä ole niillä viikoilla raskaana, teillähän on aivan liian pieni maha!
K: Kyllä minä koen tietäväni, missä vaiheessa raskauteni on, 
mutta jollette usko, näette varmaankin koneelta neuvolan tiedot.

Hoitaja kysyi sosiaaliturvatunnukseni, syynäsi tietoni perinpohjaisesti ja totesi nyrpeänä, että niillä viikoilla taidan olla kuitenkin menossa. Katseli silti paheksuvasti vatsani tienoille. (Oli kyllä hieman hölmistynyt olo. Miksi ihmeessä valehtelisin raskausviikkoni? Enkä kyllä ollut varustettu niin ”pienellä” raskausmahalla ihan vain huijatakseni terveyskeskuksen henkilökuntaa.)

Vaihdoin naimisiinmenon yhteydessä sukunimen edellisen vuoden lopulla, samoin kun etunimieni järjestyksen. Kysyin hoitajalta, ovatko tiedot päivittyneet heille. (Eivät olleet.) Hoitaja halusi varmistaa muidenkin tietojeni ajantasaisuuden ja kyseli läpi sekä osoitteen että puhelinnumeron. Viimein päästiin taas asiaan:

K: – Niin minulla on ollut kolme päivää kovaa kutinaa kämmenissä ja jalkapohjissa. Lisäksi vauva on liikkunut aika vähän. Kun suvussa on ollut raskaushepatoosia, ajattelin, että voisi olla hyvä tarkistaa asia?
Hoitaja: – Ai te epäilette raskausmyrkytystä?
K: – Ei, kun raskaushepatoosia. 
Hoitaja: – En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta! 
(Joka sadas raskaana oleva nainen saa raskaushepatoosin.)
– Näyttäkääpäs niitä käsiänne.

Näytin käteni ja hoitaja pyöritteli niitä pitkään, tutkien myös sormien välit.

Hoitaja: – Ei näissä kuulkaa ole mitään ihottumaa!
K: –  Ei tietenkään ole. En minä täällä minkään ihottuman takia iltamyöhään odottelisi.
Pääsenkö sinne lääkäriin vai en?
Hoitaja: – Ei me hoideta täällä mitään raskaana olevien asioita. Ottakaa yhteys synnytyssairaalaanne.
K: – Ajattelin kuitenkin tulla ensin tänne, kun sairaala on Porvoossa ja sinne on matkaa.
(Keravalta lähdetään synnyttämään useimmiten Hyvinkäälle, Porvooseen tai Helsinkiin.)
Hoitaja: – Asutteko te Porvoossa?!

Katsoin apua anoen isääni, joka oli ystävällisesti tarjonnut minulle kyydin terveyskeskukselle.
Tämä oli seurannut sivusta koko alati kummallisemmaksi muuttuvamman keskustelun. Hän näytti siltä, että olisi ehkä paras etsiä apua jostain muualta. Ilmoitin hoitajalle, että lähtisimme sitten Porvooseen, missä en muuten asunut, koska osoitteeni, joka oli juuri äsken varmistettu, oli  edelleen Keravalla.

Lopulta soitin synnytyssairaalaan, jossa pyysivät minua tulemaan paikan päälle.
Jäin yöksi, että verikokeet saataisiin otettua asiaankuuluvasti paasto-arvoina heti aamutuimaan. Myös istukan virtaukset ja lapsiveden määrä ultrattiin. Arvot olivat vähän koholla, mutta eivät kovin pahasti ja sain annosteluohjeen lääkitykseen, jota voisi käyttää tarpeen mukaan. Lisäksi sain ohjeet liikkeiden seurantaan. Kutina hävisi lähes kokonaan seuraavalla viikolla, mikä lie oli sen aiheuttanut. Vauvakin alkoi liikkua vimmatusti, kun ultaaminen aloitettiin. Maksa-arvot pysyivät kohonneina synnytykseen asti.

Kyseinen iltamyöhään sattunut kohtaaminen oli kyllä siinä määrin kummallinen ja huvittava, että hirvitti hieman mennä uudelleen ilmoittautumaan, tällä kertaa ”olematon vauva” mukanani.

Kaikki sujui kuitenkin jotensakin normaalisti,
vaikka jälleen jouduin kinaamaan siitä, onko lapseni kipeä vai ei.
 

 

Hyvää isänpäivää!

Minun ideaalimaailmassani…

Isät eivät ole äidin pieniä tai isoja apulaisia.
Isät eivät ole vain lapsen elämän taustavaikuttajia, autokuskeja tai perheen elättäjiä. 
Kun lapsi jää viettämään aikaa isänsä kanssa, tämä ei ole ”hoidossa”.
Isät ovat täysivaltaisia vanhempia. 

Isät pitävät huolta ja hoivaavat.
Osa heistä pohtii rooliaan, paikkaansa sekä merkitystään modernissa yhteiskunnassa.
Ja osalle monipuolisemmat mahdollisuudet olla mies, olla ihminen ja olla isä, ovat ilon aihe
– mitä luontaisin toimintaympäristö.

He ovat osallistuvia ja osallistavia, lastaan kuuntelevia,
tämän kasvua kohti itsenäistä ja rohkeasti omanlaistaan persoonaa tukevia hahmoja.
Isät näyttävät lapselle, että maailma on heille avoin, heidän sukupuolestaan, varallisuudestaan, uskonnostaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, etnisestä taustastaan tai muista lähtökohdistaan riippumatta – tai että sen ainakin tulisi olla. Isän kanssa voi seikkailla, kalastaa, tehdä ruokaa tai pukeutua hameeseen.

Isät kannustavat parempaan suoritukseen, mutta muistavat kiittää hyvän, ei vain täydellisen suorituksen jälkeen. Isät näyttävät tunteita, ottavat tunteita vastaan ja tukevat rakkaudellaan lapsen persoonallisuuden kehitystä. He ovat kiinnostuneita lapsen asioista ja tämän kokemusmaailmasta.

Isä tiedostaa vastuunsa vanhempana ja osaa hakea apua ja tukea omiin tai perheen ongelmiin. Hän ymmärtää, että vanhemman elämänhallinnan heikkeneminen voi vaikuttaa lapsen koko loppuelämään.

Isäksi tuleminen on varmasti samalla, mutta silti eri tavalla hyvin kokonaisvaltaista kuin äidiksi tuleminen. On ollut hienoa seurata isän ja lapsen suhteen kehittymistä myös vanhemman roolissa. Olen onnellinen, että lapsellani on mahdollisuus oppia tuntemaan isänsä, viettää paljon aikaa tämän kanssa, keksiä vähitellen omia yhteisiä touhuja ja saada paljon läsnäolon sekä vuorovaikutuksen kokemuksia isältään. Kiitokset siis L:lle
Uskon, että M olisi kanssani yhtä mieltä, jos hän kykenisi jäsentämään ajatuksiaan samalla tavalla.

Kiitos omalle isälleni, jonka kanssa olen ottanut (varsinkin teini-iässä) ajoittain yhteen;
Niin käy, kun on kaksi yhtä kovaa päätä.
Isän kanssa on kuitenkin opeteltu monia asioita, tehty läksyjä ja kiukuteltu matematiikan tehtävien parissa, harjoiteltu eri urheilulajeja, vaihdettu auton renkaita, kierrelty eri maissa ja Suomessa sekä oltu vaan.

Viime vuosina isä on auttanut remonteissa, ohjannut partiokokouksia, lainannut työkaluja, hoitanut vauvaa arkipäivinä sekä juhlissa, kuljettanut ihmisiä ja tavaroita lukemattomia kertoja, vienyt urheilukisoihin, ostanut metrilakuja sekä lämmittänyt saunaa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tasavertaisemmin koen voivani kohdata isäni ja sitä paremman keskusteluyhteyden koen saavuttavaneeni. 

Kukaan ei ole täydellinen, ei ihmisenä, vanhempana tai lapsena,
useimmiten riittää, että yrittää parhaansa, (eikä sitäkään aina jaksa).

Siispä vielä kerran hyvää isänpäivää kaikille epätäydellisille isille!
Olkaa läsnä ja arvostakaa isyyttänne  – älkääkä unohtako, kuinka tärkeitä olette lapsenne elämässä.

 

Synnytyskertomus: Hän on viimein täällä!

 

Tämä on synnytyskertomuksen neljäs ja viimeinen varsinainen osa.  
Lue myös osat ”Lähtö”, ”Tuskaista odottelua” sekä ”Yö helvetistä ja Raivo”.

Ylilääkäri oli todennut, että tässä tapauksessa leikataan heti eikä kohta
Kun leikkauspäätös oli viimein saatu tehtyä, kaikki eteni todella nopeasti. Synnytyssaliin tuotiin sairaalasänky.
L komennettiin kantamaan tavaroitamme pois synnytyssalista ja siirtämään ne yhteen osaston huoneista. Aina kammoamani sana katetri mainittiin ja pian se oli asennettu paikalleen. Minut rullattiin leikkaussaliin ja jokaisen oviaukon kynnyksen kohdalla sängyssä heiluessani mietin, olisinko voinut taapertaa itse leikkaussaliin, sillä äsken lääkäreillä ei ollut vielä pitänyt mitään kiirettä synnytykseni suhteen. Makuulla pysyminen kun oli edelleen lähes mahdotonta.

Leikkaussalissa kaikki olivat todella mukavia. Kaikki esittäytyivät pikaisesti ja sitten ryhdyttiin hommiin. Minulle laitettiin spinaalipuudutus. Puuduttaminen ei sattunut, vaikka monet ovat kertoneet sen tuntuvan todella kauhealta. Puudutus onnistui kerralla ilmeisen hyvin. Oli taivaallista, kun selkää ja alavartaloa moukaroinut kipu loppui kuin seinään. 

Lääkäri mainitsi tekevänsä leikkausviillon ”karvoituksen rajaan”. Olin edellisenä päivänä supistuskipujen kourissa käynyt useaan otteeseen lämpimässä suihkussa ja yhdellä suihkureissulla jopa sheivannut tärisevin käsin, joten oletin kyseessä olevan lähinnä kielikuva. (Todettakoon, etten edes pystyisi kasvattamaan sellaista sademetsää, että se peittäisi arven, muttei sillä ole väliä.) Muistan lääkärin sanoneen, että leikkauksen ei pitäisi sattua, mutta se saattaa tuntua. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ennen kuin alkoi tuntua siltä, kuin joku olisi silitellyt viileällä kädellä sisuskalujani. Se oli todella ällöttävän, muttei kivuliaan tuntuista.

Leikkaussalissa sattui myös hieman koominen tapaus. Minut leikkaussaliin rallikilpailutyyliin kärrännyt sairaanhoitaja oli ensimmäistä kertaa läsnä sektiossa. Minua pidettiin paikallaan varmuuden vuoksi leikkauksen aikana, joten en voinut kääntää ylävartaloani tai päätäni. Äkkiä oikealta sivultani kuului melko kovaääninen tömähdys. Minua pitelevät kädet katosivat ja kuulin vaimeaa keskustelua, jonka perusteella päättelin kyseisen sairaanhoitajan pyörtyneen. Kuulin hänen vakuuttelevan olevansa kunnossa ja hänet kehotettin juomaan jotain ja haukkaamaan raitista ilmaa. Sitten leikkaus jatkui normaalisti.

Kun lääkäri eteni leikkauksessa vauvaan asti, hän sanoi, että ”Miten päin sinä raukka siellä olet?”. Lääkäri puhui leikkaussalissa kasvotarjonnasta, mutta papereissa lukee avosuinen tarjonta. (Myös jälkikeskustelussa puhuttiin avosuisesta tarjonnasta, joten olettakaamme siitä olleen kyse.) Lääkäri kertoi vauvan päähän muodostuneen pahkan, tämän oltua niin pitkään pinteessä ilman vettä. Hän korosti, että sen pitäisi kuitenkin kadota ajan myötä. (Tuota pahkaa ihmettelin vasta osaston puolella, sillä ensikohtaamiseni vauvan kanssa jäi hyvin lyhyeksi.)

Kun lääkäri mainitsi vauvan olleen kummallisessa asennossa, en tiennyt pitäisikö itkeä, kiroilla ihan per….sti vai myhäillä tyytyväisenä. Tuntui nimittäin yhtä aikaa kummalliselta, pelottavalta ja hienolta, että olin osannut, lasta aiemmin synnyttämättä, oman kehoni tuntemuksien perusteella sanoa, ettei kaikki sujunut synnytyksessä normaalisti.

Sairaalan henkilökunta pahoitteli leikkauksen jälkeen, etteivät he havainneet vauvan virhetarjontaa. Tämä on mielestäni se käsittämättömin seikka, koska täysin maallikkokin olisi pystynyt epäilemään kyseistä virhetarjontaa muutaman Google-haun perusteella.

Synnytyksen kuluessa tein useaan kertaan selväksi, että mielestäni tuntemukset eivät vastaa niitä tuntemuksia, joita normaalisti etenevässä synnytyksessä on kerrottu olevan ja että epäilen jonkin olevan vialla. Kuvailin oireitani selvästi ja silti useampi lääkäri ja kätilö sivuutti ne ja antoi ymmärtää, että valitan aivan turhasta. Oireina olivat erittäin kova selkäsärky, jota esiintyi myös supistusten väleissä ja supistusten loputtua jatkuvasti sekä viiltävä kipu peräaukon alueella. Kivut pysyivät hallittavina vain seistessä tai nojatessa eteenpäin johonkin, makuulla taju meinasi lähteä… Yksikään minua hoitaneista kätilöistä tai lääkäreistä ei harkinnut sanomallani olevan jotain hoidollista merkitystä.

Bebesinfon sivuilla (alkuperäislähteet ko. artikkelin lopussa) kerrotaan hyvin selkokielisesti seuraavaa:
”Jostain syystä osa vauvoista on lantiossa avosuisessa tarjonnassa,  jolloin synnytyksen avautumisvaihe yleensä pitkittyy ja äiti kokee erittäin kivuliasta selkäsärkyä synnytyksen aikana. Vauvan pää painaa häntäluuhun ja alaselkään ja selkäsärky saattaa tuntua jopa supistusten välissä. Synnytys saattaa johtaa sektioon tai imukuppisynnytykseen. Jos huomaat synnytyksen aikana erityisen pahaa selkäsärkyä tai jos avautumisvaihe pitkittyy, ymmärrät mistä saattaa olla kysymys. Tällöin pysty- ja etunoja-asennot ovat erityisesti hyödyksi. ”

Kätilöliiton erinäiset julkaisut, jotka ovat myöskin kaikkien internetin käyttäjien saatavilla, kertovat seuraavaa:
Avosuinen tarjonta on yleisin virhetarjonta ja sen esiintyvyys on n. 10 %. Avonaista tarjontaa esiintyy merkittävästi enemmän ensi- kuin uudelleen synnyttäjillä. Avosuinen tarjonta oli merkitsevästi yhteydessä korkeampaan synnytyksen käynnistämisen ja pitkittyneen synnytyksen riskiin. Lähteissä todettiin myös, että pään laskeutuminen loppuraskaudessa saattaa häiriintyä, mikä voi vaikuttaa synnytyksen luontaiseen käynnistymiseen. Vain 29% ensisynnyttäjistä, joilla sikiö oli avosuisessa tarjonnassa synnytti spontaanisti. Tarjontavirhe oli yhteydessä 12%:iin tehtyjä keisarileikkauksia. Tarjontavirhe oli myös yhteydessä seitsenkertaiseen riskiin saada vaikea välilihan repeämä. 

Avosuisen tarjonnan tunnistamiseksi lueteltiin seuraavia seikkoja, (poimin tähän vain ne, joita itselläni esiintyi):
Spontaani vedenmeno varhaisessa vaiheessa, jatkuvat voimakkaat selkäkivut – pahenevat supistuksen yhteydessä, takaraivo ei pääse painamaan kunnolla kohdun suuta, mistä seuraa supistumistoiminnan häiriintyminen, voimakas ponnistamispakko ennen kuin kohdunsuu on täysin auki (sikiön takaraivo painaa rectumiin), pitkittynyt avautumisvaihe sekä synnyttäjän väsyminen.

Ja vasta ajateltuani, etten ollut ajanut synnytystä turhaan leikkaussaliin asti tajusin sen:
Vauva oli saatu maailmaan!

Vauva alkoi helpotuksekseni itkeä saman tien ja hoitaja kävi hyvin nopeasti vilauttamassa häntä minulle. Ehdin juuri ja juuri nähdä hiustupsun ja pienen pepun ennen kuin vauva kiidätettiin pestäväksi, napanuoran leikkaukseen ja isänsä paidan alle sylihoitoon. Minut kärrättiin heräämöön ja…
Äh, se onkin jo ihan toinen juttu!
 

 

Synnytyskertomus: Yö helvetistä ja Raivo

Tämä on synnytyskertomuksen kolmas osa. Lue myös osat ”Lähtö” ja ”Tuskaista odottelua”.

Yöllä vuoroon tuli eläkeikää lähestyvä, vihaisen näköinen kätilö, joka antoi ensitöikseen ymmärtää, ettei minulla voinut olla kipuja tai vaikea olla, koska olin pyörinyt sairaalassa jo vaikka kuinka pitkään saamatta mitään aikaiseksi. Olisi kiinnostanut tietää, mitä minun olisi pitänyt tai ennen kaikkea, mitä olisin voinut tehdä hänen mielestään synnytykseni jouduttamiseksi.

En ollut syönyt mitään lauantai-illan jälkeen, sillä mikään ei pysynyt sisälläni ja vessaan lähteminen oli tehty piuhaviidakolla lähes mahdottomaksi. Jonkin verran olin hörppinyt mehua. Kätilö irrotti oksitosiinitipan ja sätti minua vielä hieman siitä, että synnytystä oli alun alkaenkaan lähdetty käynnistämään. Sitten hän käski minun juoda lisää mehua ja mennä synnytyssalin sängylle makaamaan. Sanoin asialliseen sävyyn, etten pysty makaamaan, koska selkäsärky oli pahentunut sellaiseksi, että makuuasennossa oleminen sai aikaan pyörryttävän tunteen ja tarpeen oksentaa.

Kätilö ilmoitti, että: ”-Nyt kuules levätään”, ja painoi minut väkivalloin sängylle makuulle. Silmissäni pimeni samantien hetkeksi enkä muista muutaman kymmenen sekunnin ajalta mitään. Sitten oksettava tunne havahdutti minut ja ponkaisin pystyyn. Voin vannoa, että jos en olisi ollut edelleen pyörryksissä, olisin lyönyt sitä kätilöä. Ilmeeni oli ehkä sellainen, että kätilö ei yrittänyt enää toistamiseen käsitellä minua väkipakolla. Tämä antoi minulle ilokaasumaskin ja käski närkästyneeseen sävyyn hengitellä siitä ja etsiä sängyltä asennon, jossa ”kelpaa olla”. Niine hyvineen kätilö poistui paikalta joksikin aikaa.

Koetin sitten matalammalle sängylle nostetun säkkituolin avulla etsiä puolimakaavan ja istuvan asennon välimaastosta kulmaa, jossa voisin olla muutoin kuin seisaallani. Vain ilokaasun jatkuva naukkailu esti selkäkivun humahtamisen päähän ja tajun lähtemisen. Ilokaasu sai aikaan sekavan ja eri tavalla pahoinvoivan tunteen. Varmistin vielä ilokaasupöhnässäni L:ltä, että eihän ilokaasu vahingoittaisi vauvaa mitenkään. Koetin tarkentaa katseeni katossa olleeseen valaisimeen, mutta se leijaili kummasti katsettani pakoon. Minusta tuntui, että puhuin ihan sekavia. Kysyin asiaa L:ltä ja pyysin esittämään jonkin kysymyksen. Tämä kysyi jotain matemaattista laskutoimitusta, muistaakseni jotain potenssilaskua, mihin protestoin vaistomaisesti että ”-En osaisi tuota muutenkaan.” mutta vastasin sen jälkeen kuitenkin oikein. Olin torkahtanut ilmeisesti noin vartiksi ja höpissyt sinäkin aikana koko ajan jotain unissani. Tuo viistoista minuuttia olikin ainut hetki, jonka nukuin koko yönä. (Kätilö muuten haukkui minut ilokaasun käyttämisestä palatessaan.)

Synnytyssalissa oli kuulemma kylmä, sillä synnytyssalista ulos vievä ovi oli tilkitty vain teipeillä ja ulkona oli täysi talvi. Henkilökunnan jäsenistä monilla oli villatakit työasunsa päällä ja L käytti synnytyssaliin varattua vilttiä pysyäkseen lämpimänä. Olin alusvaatteisillani ja silloin tällöin kietaisin ohuen aamutakin päälleni, mutta luovuin siitä aina pikaisesti. Hikeä valui kaikkialta ja tärisin koko ajan. 

Yö tuntui kestävän ikuisuuden. Jossain vaiheessa kokeilimme kivunlievitykseen aqua-rakkuloita, jotka sattuivat kuin kiukkuinen ampiasjoukkio olisi hyökännyt selkäni kimppuun, mutteivät lievittäneet kipua lainkaan. Sain kiusakseni jatkuvan selkäkivun lisäksi siis kirvelyä edelleen penisilliinin taikia kutiavaan nahkaani. Onneksi sentään se vanha kätilönhaahka oli vaihtanut vuoroa tai siirtynyt jonnekin muualle. Yön loppupuolella selkäkipu oli muuttunut ja siirtynyt osittain takapuolen suuntaan. Se tuntui samalta, kun monen kuvaus ponnistamisen tarpeesta (ananas ahterissa), mutta jatkui ja sattui aina vaan, vaikkei synnytys ollut edennyt vähääkään lähemmäs loppuaan.

Aamulla saimme kuulla tulehdusarvojen olevan koholla ja sain jälleen lisää antibioottia. Minut kytkettiin jälleen oksitosiinitippaan ja annosta lisättiin entisestään. Seuraavalla lisäyskerralla se nostettiin maksimiannokseensa, jota enemmän ei saisi kuulemma antaa ilman lupaa korkeammalta taholta. 

Lääkäri kävi paikalla ja kun kysyin jatkosta, tämä totesi, että tämän vuorokauden puolella lapsi olisi saatava ulos, tavalla tai toisella. Kerroin selkäkivustani ja takaliston kivuista. Lääkäri alkoi kysellä mielestäni täysin irrationaalisia asioita, kuten selkähistoriaani. Annoin kärkkääseen sävyyn ymmärtää, että ellei joskus muinoin kipuillut selkäni ollut reagoinut raskauden aikana mitenkään, se tuskin olisi antanut periksi juuri nyt. Koetin selittää, että kipu oli myös aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin kokemani selkäkipu, mutta lääkäri ei reagoinut selityksiini mitenkään.

Puoleen päivään mennessä oksitosiini ei ollut vaikuttanut toivotusti. Supistuksia ei oltu saatu yön jälkeen alkamaan käytännössä ollenkaan ja kymmenen jälkeen käyrällä ei ollut näkynyt yhtään supistusta. Oli vain jatkuva, lamaannuttava selkäkipu. Oksitosiini aiheutti minulle jyskyttävää päänsärkyä ja puristavaa paineentunnetta rinnassa. Tuntui, että sydän löi ihan miten sattuun. Kun sanoin siitä, sanomaani ei noteerattu mitenkään.

Kahdeltatoista oksitosiinia oli mennyt jo jonkin aikaa maksimiannoksellaan. Lääkäri päätti, että minut laitettaisiin makuulle ja kohtuuni asennettaisiin laite, jolla mitattaisiin kohdun supistusvoimaa ja että oksitosiinin määrää lisättäisiin entisestään. Olin todella väsynyt, koska en ollut nukkunut kahtena kuluneena yönä käytännössä ollenkaan ja olin ollut lähes jatkuvasti seisaallani jo useamman vuorokauden. Supistuksia ei ollut näkynyt koko aamuna tai aamupäivänä, joten ihmettelin, miten kohdun supistusvoimaa voitaisiin mitata. Oksitosiinin aiheuttama ahdistus sydänalassa paheni koko ajan. Lisäksi makuulla olo oli edelleen täysin mahdotonta. Ilmoitin, etten suostu kyseiseen toimenpiteeseen, koska se on täysin järjetön ja mahdoton.

Raivo nousi jostain. Ei sellainen kylmä viha vaan sellainen aggressiivinen, polttava raivo, joka saa suun kuivumaan, kaikki lihakset jännittymään, veren syöksymään suoniin ja sykkimään valtimoiden kohdilla ja otsassa jyskyttäen. Sellaisen raivon iskiessä näkö sumenee muutoin ja tarkentuu yhteen pisteeseen, puhuminen on hankalaa, koska tekisi mieli vain purra, raapia, lyödä ja potkia tai juosta. Niin raivoissani en ole ollut koskaan aiemmin tai sen jälkeen.

Mielessäni ei ollut niinkään ajatus siitä, että tämä täysin mielivaltainen ja päämäärätiedoton rääkkääminen saisi loppua vaan ajatus siitä, etten antaisi näiden ihmisten jahkailun vahingoittaa vauvaani. En ollut käynyt läpi sitä henkistä kriisiä ja odottanut yhdeksää kuukautta synnyttääkseni lasta, joka jouduttaisiin repimään ulos mustelmilla ja kasvojen luut murtuneena, saisi vaikea-asteisen aivovaurion tai pahimmillaan kuolisi. Tiesin, että monissa muissa sairaaloissa tilanteeseen olisi puututtu tehokkaammin jo aiemmin, synnytyksen etenemisen pysähtymisen ja tulehdusarvojen takia.

Pelasin korttini ja ilmoitin lääkärille, että jos mitään ei tehtäisi nyt, kiskoisin vaatteet päälleni ja ajaisin kotiin tai johonkin toiseen sairaalaan. Jos kerran sairaalla ei ollut tarjota keinoja synnytyksen saattamiseksi loppuun, minun olisi sama katsoa tilanne loppuun kotioloissa ja tarpeen tullen siirtyä sairaalaan, jossa hoitoa saisi.

L yritti sovitella tilannetta ja tinkiä ajasta. Josko pystyisin olemaan ehdotetussa toimenpiteessä edes jonkin aikaa. Hän ei kuulemma haluaisi lähteä ajamaan minua pois, koska sen vaarantaisi vauvan hengen. Ilmoitin, etten pysty ja ajan täältä pois vaikka taksilla, jos tilanne niin vaatii. Ja että yhtä lailla sairaalan toiminta vaarantaisi vauvan hyvinvoinnin, jos mitään ei tehtäisi pian. Vauvoja kun kuolee paljon sairaaloissa puutteellisen ja virheellisen hoidon seurauksena. Sen jälkeen L ilmeisesti totesi, ettei hän voisi vaikuttaa päätökseeni.

Nuorelle naislääkärille tuntui tulevan yllätyksenä ja järkytyksenä, että joku turvautui potilaan oikeuksiinsa saada tasapuolista hoitoa (verrattuna muiden hoitavien tahojen potilaisiin) ja päättää itselleen tehtävistä toimenpiteistä. Hän vain seisoi ja tuijotti hetken, koetti selittää minulle, että kotiin lähteminen tässä tilanteessa olisi vaarallista. Kun kysyin, miten kotona seisominen ja seinän tuijottaminen vuorokausikaupalla eroaa saman tekemisestä sairaalassa, (ja että antibiootit voi syödä kotonakin), hän poistui synnytyssalista. Hän palasi pian ja kertoi puhuneensa ylilääkärin kanssa. 

Sitten alkoi viimein tapahtua.

 

Oi lämmintä piparia pikkujouluissa!

… Vai miten se menikään Tallink-Silja Line?
Onko mahdollista, että kyseessä on täysin kirkkain silmin tehty kampanja
vai onko tarkoituksellisella puoliksi kaksimielisellä kampanjalla haettu medianäkyvyyttä?

Siljan sivuilla tiedetään kertoa muun muassa, että
Ohjelmassa myös pipariaiheisia kisoja, upeita piparitanssijoita, jatkobileet sekä taatusti vauhdikasta pikkujoulunajan bilemeininkiä!

Ja että Pipariristeilyn juontajana toimii ihana pipariemäntä Tea Khalifa.
–Mikä on ruskea, tuoksuu hyvältä ja maistuu vielä paremmalta?
Kerro ja tule kysymään pipariemännältämme Tea Khalifalta osuitko oikeaan!

Hieman käy Tea-parkaa sääliksi, keskimääräisen risteilyvieraan humaltuneisuusasteen
ja sielun sivistyksen tuntien.

Kampanja on herättänyt myös median kiinnostuksen ja
Facebook-kampanjan saama vastaanottokin oli aika huvittava.

Hyvää pikkujoulukautta kaikille teillekin!
Millaisia ajatuksia piparikampanja teissä herättää?

Kuva täältä.

 

Synnytyskertomus: Lähtö

Laskettuun aikaan oli yli kaksi viikkoa.

Perjantaina olin koululla ja paahdoin ryhmätyötä kiireessä. Halusin saada sen loppuun ja sanoinkin koulukavereilleni, etten tiedä, olenko maanantaina tekemässä sitä enää. Työ oli lähes valmis ja lähdin syömään koulun ruokalaan. Jätin tavarani kolmannen kerroksen tietokoneluokkaan. Lopeteltuani ateriani, tajusin äkkiä, että tietokoneluokka menisi kohta lukkoon koko viikonlopuksi. Ulkovaatteeni, laukkuni, koulukirjani ja kaikki muut tavarat kännykkää sekä lompakkoa lukuunottamatta jäisivät pian lukkojen taakse. Hölkkäsin hissille, joka oli tietenkin jumittunut viidenteen kerrokseen. Juoksin portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja sain kuin sainkin pelastettua tavarani minuuttia ennen kuin ovet menivät lukkoon.

Olo oli siis varsin mainio ja fyysisesti jaksoin puuhata paljonkin, mutta keho tuntui kummalliselta, hieman kuin olisin ollut tulossa kipeäksi tai jännittänyt jotain oikein kovasti. Mietin, etten kyllä kaipaisi mitään kauheaa kevätflunssaa saati vatsatautia vaivoikseni juuri nyt. En ottanut tosissani lukuun synnytyksen alkamisen mahdollisuutta, sillä tiesinhän ensisynnyttäjien joutuvan usein odottamaan reippaastikin yli lasketun ajan.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin levottomasti ja kevyesti, vaikka normaalisti olen todella sikeäuninen. Olin tuntevinani jotain kummallista pariin otteeseen yön aikana, ikään kuin outoa kosteutta ja ajatelleeni, että jos se on lapsivettä, en jaksa pohtia sitä nyt, nukutaanpas ensin aamuun. Kun lauantaiaamuna nousin sängystä vähän ennen kello seitsemää, lorahti lattialle kerralla melkoinen lammikko vettä. Hain kylpyhuoneesta pyyhkeen ja siivosin lätäkön. Lapsivettä oli vähän lakanassakin, läntti oli hieman vaaleanpunertava ja imeytyi kovaa vauhtia kohti petauspatjaa. Ravistelin siis L:n varovasti hereille. ”Älä nyt säikähdä, mutta multa tuli lapsivedet äsken. Vaihdan vaan lakanan, jatka unia sitten, jos siltä tuntuu” 

L sinkosi ylös sängystä kuin säikytetty mangusti kolostaan. Hän pyöri sängyn toisella puolella tukka pystyssä ja kasvot tyynynpainaumia täynnä, täysin sekavassa tilassa: ”Mitä pitää tehdä?”
”Ei mitään vielä, jos haluat tehdä jotain, laita uusi lakana, vien tämän pesuun.”
 Saatuani vesiensiivousoperaation valmiiksi ja kiskottua yöpuvun päälleni, soitin Porvoon sairaalan synnytysosastolle ja ilmoitin vesien menosta. Nämä kehottivat tulemaan paikalle 12 tunnin kuluttua vesien menosta, elleivät supistukset säännöllistyisi ja voimistuisi sitä ennen riittävästi.

L oli lupautunut lähtemään tuolloin lauantaina yhteen isompaan partiotapahtumaan ja hän kysyi, pitäisikö osallistuminen nyt perua. Minulla oli vaihtoehtoinen kyyti sairaalalle tiedossa, joten lupasin, että koska tilanne oli ihan rauhallinen, niin lähteköön vain. Ilmoitin muutamille lähimmille ystäville vesien menosta ja tulin maininneeksi, että tulen odottelemaan kotona yksikseni. Nämä olivat molemmat sitä mieltä, etteivät haluaisi itse olla vastaavassa tilaneessa yksinään, joten lopulta minulla oli kaksikin ystävää seuranani –
(mieluisena) yllätyksenä ja pyytämättä.

Sairaalasta oli annettu ohjeeksi olla hermoilematta ja puuhata kaikkea mahdollisimman normaalisti. Etenin siis kyseiselle lauantaille kaavailemani työlistan mukaisesti. Ruokin eläimet ja (työlistan ulkopuolella) ilmoitin koiran hoitopaikkaan, että sairaalaan oltaisiin lähdössä viimeistään illalla. Pesin, kuivasin ja lajittelin kolme koneellista pyykkiä, imuroin ja pyyhin pölyt asunnosta, pesin kaikki tiskit pois ja kastelin kukat. (Oli muuten ihanaa tulla sairaalasta siivottuun kotiin, jossa ei ollut pyykkejä, tiskejä, kuolleita kasveja tai haisevia roskia odottamassa!)

Tarkistin vielä sairaalakassin sisällön, pakkasin sinne uusimmat sisustuslehdet, joita en ollut ehtinyt lukea ja totesin eväiden puuttuvan. Suuntasimme siis Keravan Prismaan, jossa kasasin evääksi muun muassa kolmiovoileipiä itselleni ja L:lle, vanukasta, Pepsiä ja irtokarkkeja. Olin päättänyt, että kun kerran oletettavissa on kurjuutta ja lisää kurjuutta, minulla on oikeus ainakin syödä ja napostella karkkeja, sanokoot sairaalassa ihan mitä haluavat. Kävimme myös hakemassa McDonald’sista ruokaa pitkän päivän päätteeksi.

Ystäväni nurisivat, että olin ärsyttävän rauhallinen. Kaipa olinkin, enkä vain vaikuttanut siltä. Siinä vaiheessa minulla oli ihan hyvä olo synnytyksen suhteen ja tuntui siltä, että asioiden olisi parasta antaa sujua omalla painollaan. Hieman toki huolehdin siitä, ettei supistuksissa ollut paljonkaan kehumista; Minulla oli ollut pitkin päivää supistuksia, muttei todella kipeitä sellaisia. Välillä niitä tuli muutaman minuutin välein ja toisinaan välissä oli viitisentoista minuuttia. 

Päivä kääntyi iltaan, L palasi sovittuun aikaan ajaakseen minut sairaalalle ja ystäväni suuntasivat omille teilleen.  Ajoimme pimenevässä illassa lähes tunnin matkan Porvooseen. Matka sujui ruuhkattomilla teillä hyvin eikä parkkipaikkaakaan tarvinnut etsiä.

Soitin synnytysosaston ulko-oven summeria, enkä tiennyt, että synnytys tulisi kestämään vielä 43 tuntia, osastolla olo venyisi kolmipäiväiseksi ja kotiin lähtiessä pystyisin hädin tuskin selviämään autoon…

(Kuva on otetty Baby Showereissa, reilua kuukautta ennen synnytystä.)

 

Oikean elämän Pinterest

Eilen avasimme syksyn partiokauden ihan virallisesti. Sain viimein kiinnitettyä tsemppaukseksi saamani pinssin partiohuiviini. Päivitin tuttujen kanssa kuulumisia, kuulin hyviä uutisia kesältä ja vauva kiersi sylistä syliin ihmeteltävänä.

Sorruin syömään makkaran. Mutta sehän on melkein vihannes. Huono omatunto soimasi hetken, mutta totesin, että jos syön kaksi tai kolme makkaraa vuodessa enkä muuten lainkaan lihaa, koen tekeväni silti oman osuuteni.

Vaikka syksyn touhut alkavat pyöriä muuallakin kuin ajatuksissa, haluan nauttia kesäisistä asioista mahdollisimman pitkään. Kävimme hakemassa parvekkeelle jättikrysanteemin, muutamia hopealankoja, useampia syysastereita ja koristekaalin. Erittäin perinteisiä syyskasveja siis, ei mitään yllätyksellistä. Nähtäväksi jää, tehdäänkö niistä asetelma vai istutanko ne vain omina lajikkeinaan tuomaan väriä parvekkeelle.

Syksy on usein ollut terapiashoppailun aikaa, mutta tein omasta aloitteestani L:n kanssa sopimuksen, etten osta vuoteen itselleni yhtään uutta vaatetta, asustetta tai korua ja sisustustavaraakin erittäin harkiten. L:lle ja vauvalle saan ostella vaatteita tarpeen mukaan. Päätöksen taustalla oli tavaraähky ja ekologinen ahdistus, joka syntyi tuijottaessani tupaten täynnä olevaa vaatekaappia.

Tosin muutama poikkeus sopimukseen kirjattiin. Tarvitsen nimittäin uuden talvitakin; seitsemän vuotta sitten ostettu villakangastakkini alkaa olla hirveässä kunnossa – se on kokenut lyhyesti sanottuna varsin kovia. Lisäksi mikäli alus- tai urheiluvaatteet hajoavat käsiin, niitä saa uusia tarpeen mukaan.

Tapaani vuorata asuntoamme kaikella hyvää mieltä tuovalla kuvaa hyvin eteisen kaappimme sivuseinä: Se on vähitellen ja lähes huomaamatta täyttynyt enenevässä määrin kaikella kauniilla. Ystävien ja sukulaisten lähtettämillä postikorteilla, onnittelu- ja hääkorteilla, matkamuistoilla ja hyviä elämänohjeita sisältävillä korteilla. Oikein mainio inspiraatiotaulu siis, olkoonkin, ettei siihen mahdu niin paljon asioita kuin vaikkapa Pinterestiin.

Korttiseinästä löytyy mainioita ohjeita. Olen itse enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi koettanut muistaa: Syödä hyvin ja hitaasti, ajaa pyörällä ja hidastaa tahtia ylipäätään (tarpeen tullen).

Shoppailulakolla pääsen ehkä ohjeen ”Arvosta aikaa enemmän kuin mammonaa” äärelle. Tämän vuoden teemana ovat siis elämyksiin panostaminen tavaroiden ostamisen sijaan. Kyllähän se on näinä Kokoomuksen vallan päivinä opittu, että kuluttaa täytyy. Kulutetaan siis palveluita: Käydään kampaajalla, teatterissa, kasvohoidossa, syömässä, lähiseutumatkaillaan ja palkataan joku pesemään nuo pahuksen ikkunat. Näkisi syksyn ruskankin paremmin.