DIY of the day: How to deal with Shit

Kymmenen vuotta. Ainakin niin kauan muistan raivostuneeni säännöllisin väliajoin yhteiskunnan asioihin välinpitämättömästi suhtautumisesta, heikosta argumentoinnista, itsekeskeisyydestä, passiivisuutta ihannoivasta tai siihen kannustavasta puheesta sekä katteettomiin väitteisiin nojaavasta, itsearvoisesti huomionhakuisesta retoriikasta. 

Yksittäinen perseily (pun intended) ei yleensä riitä suistamaan minua raiteiltaan. Mutta kun yksisilmäistä ja ankeaa oman navan kaivelua tulee vastaan turhan monesta tuutista, saattaa jokin tapaus katkaista kamelin selän. Aika monille se viimeinen palautussmoothieloraus kameliparan kyttyröille taisi olla eilen puhjennut äänestämättömyyskeskustelu. Facebookissa joku keskusteluun osallistuneista kirjoitti:

”Pyyhin pyllyä tollasilla ´jokainen on oman onnensa seppä´ ja ´en tule tarvitsemaan yhteiskunnan tukea´-mielipiteillä.”

Ja toinen jatkoi:

”…oli niin hyvin tuossa muotoiltu aikaisemmin tuo sun mielipide, että mä osallistun pyllynpyyhkimistalkoisiin! Metafora suorastaan lihallistuu mielessäni.”

Noh, metafora päätyi lihallistumaan, aktualisoitumaan ja tulemaan sanasta todeksi meidän tulostimessamme. Tosin mies totesi valmiita arkkeja tuomitsevan näköinen ilme kasvoillaan ojentaessaan, että:

” Ne voivat tuntua sitten pyyhkiessä yhtä ikäviltä kuin toisessakin päässä.”

Tiedän, ettei tämä ollut ehkä kovin fiksua tai aikuista käytöstä. Mutta olen viime viikkoina koettanut kirjoittaa itseni uuvuksiin asti ja pauhannut turuilla, toreilla ja somessa aiheesta niin, että kuluneet viikot ovat olleet loppusoittoa kymmenen vuoden kärsivällisyydelle ja nyt meni sitten nappo nurin.

En räjäyttänyt mitään, en karjunut, perustanut viharyhmää tai saanut hermoromahdusta. En tehnyt kuten Emmi vaalitenttipostauksen kommenttiosioissa uhkasi eli hankkinut verenpainelääkkeitä, rauhoittavia ja lobotomiaa. Printtasinpa vaan vähän paperia.

Nyt ollaan harvinaisessa tilanteessa – Norppalasta käsin jaetaan self-help-ohjeita. Nyt jos koskaan kannattaa siis olla kuulolla!

Jos kaipaat maltillista höyryjen poistamista aiheesta kuin aiheesta, oli kyseessä sitten vaalit, turkistarhaus, vähemmistöjen laiminlyödyt oikeudet, opintotuen rajoittaminen, sukulaisten sekoilut, asevelvollisuus tai hedelmätön, jankkaava nettikeskustelu, saa vinkistä ottaa vaarin ja toteuttaa itselleen protestirullan. Aika rauhanomainen ja harmiton keino loppupeleissä…

P.S. Herkkäpeppuisten ei edes tarvitse oikeasti  pyyhkiä protestiksi. Pelkästään rullan näkeminen ja kenties myös kuvaaminen riittää lievittämään ahdistuksen oireita. Eikä tulostuspaperi kyllä kuulu myöskään viemäriin.

P.P.S. Internetin ihmeellisessä maailmassa on palveluita, joista saa tilata ihan oikeaa vessapaperia valitsemallaan kuvalla tai tekstillä. Valitettavasti minimitilausmäärä on sata rullaa (!) eikä itseäni ärsyttänyt vielä ihan niin paljoa.

Lue myös: Tyhmentävätkö naiset itse toisensa?   //   Ihmisyydestä ja keskustelukulttuurista  // Seksuaalinen häirintä on hauskaa, jos se kohdistuu miehiin?

Lisäajan merkityksestä ja risauttelusta

Heräsin tänään puoli tuntia aikaisemmin kuin olisi ollut aivan välttämätöntä. Lapsi sai palloilla ja säheltää pukemisen kanssa pidempään kuin tavallisesti, mikä vähensi hoputtamisen, muistuttamisen ja viimekädessä komentamisen tarvetta merkittävästi. Omille, varsin vähäisille aamutoimille jäi enemmän aikaa – laittautuminen jäi tosin minimiin, koska teen päivän koulutöitä ja suuntaan vasta iltapäivällä yövuoroon. 

Mitään puuhaa ei siis varsinaisesti karsittu pois, paitsi omaa nukkumisaikaa. Taisinkin virtapiikistä horistessani mainita, että unentarpeeni vähenee merkittävästi, kun valoa alkaa piisata aamusta alkaen. Keskitalvella nukkuminen taas tuntui sikäli tarpeelliselta, että kannoin mieluummin raivoisasti potkivan, huutavan ja suutuntuman ottoa yrittävän lapsen kainalossani päiväkodille ennemmin kuin heräsin puoli tuntia tai tunnin aiemmin…

Ja silti torhahdin pariin otteeseen eteisen käytävälle odottaessani että Kuutti saa kiskottua vaatteensa päälle. En yksinkertaisesti meinannut saada riittävästi unta millään nukkumisella. Kah, kaikille ei vain pimeys sovi, jos talviunet eivät ole realistinen vaihtoehto.

Oli kyse sitten ruokailuista, iltapuuhista, aamutoimista, kauppa-asioinnista tai siirtymistä, riittäväksi – eli useimmiten ylipitkäksi, mitoitettu toiminta-aika on vaan parasta lääkettä kahinoihin, kitinöihin ja hermoromahduksiin. Pahimpina uhmapäivinä nurinkurin olevasta sukasta saadaan kolmen vartin raivarit, jos tilannetta ei pistä poikki ja niihin eivät auta lehmänhermot, ylimääräinen joustovara aikatauluissa tai jokaisen tiedossa olevan jumalan puoleen kääntyminen vuorotellen. 

Mutta esimerkiksi tänään pelkkä kiireettömyys riitti vähentämään yhteenottoja ja aikaa jäi vielä päiväkotimatkalla jutustelullekin. Matkahan ei ole pitkä, mutta ehdittiin siinä pohtia, vahtivatko koivujen latvoissa nököttävät varikset jo rakentamiaan pesiä tai niiden paikkoja vai pesivätkö ne kenties mieluummin kuusien suojassa. Ja tietenkin nauttia yhdestä keväälle leimallisesta hauskuudesta eli ”ontoista” lätäköistä ohuine jäineen. 

Riks raks, leppoisia ja aurinkoisia kevätaamuja vaan itse kullekin!

Lue myös: Pahimpia on ne (vitun) aamut

 

 

Naistenpäivän pähkinä: Tyhmentävätkö naiset itse toisensa?

Hei kuulkaas kuinka paljon me uskalletaan laittaa asiaa tähän meidän lehteen, kun eihän tästä saa nyt turhan raskasta luettavaa tulla. Hyvä jos jaksaa työpäivän ja kotiarjen päälle edes lähteä lenkille tai katsoa uutiset. Sopiiko politiikka tai jotkin eriarvoisuusjutut oikein profiiliin – niistähän voisi tulla paha mieli. Kuka jaksaa lukea jostain translain uudistuksesta; Hennesin kuvastokin saa silmät luppasemaan.

Pitäisi jokin matkajuttu kirjoittaa. Olisiko joku tuore ja mukahauska näkökulma, kuten miten saat miehen houkuteltua kaupunkilomalle? Unohda yhteiset shoppailureissut ja myy kaupunki miehelle fudismatkakohteena, kun itse kierrät kivoja suklaaputiikkeja… (Sillä naisethan rakastavat suklaata.)

Naisille suunnattujen blogiportaaleja ja verkkoyhteisöjä puuhaavat pääasiassa naiset, naistenlehtiä kirjoittavat enimmäkseen… naiset ja naisille suunnattuja televisio-ohjelmiakin suunnittelevat enenevissä määrin niin ikään – naiset. Äkkiseltään voisi ajatella, että hyvä homma, ottakaa mediakenttä haltuun, tuottakaa laatusisältöä, uudistakaa yhteiskuntaa, tuokaa moniäänisyyttä keski-ikäisten miesasiantuntijoiden lomaan! Mutta kun ei.

Mitä me saamme lukea ja katsoa? Muotikuvia, huulipunamainoksia, söpöjä eläingiffejä, selfhelppiä – kuinka saakelin paljon hyvinvointivaltiossa elävät, lähes kaiken haluamansa saavat naisihmiset voivat tarvita erinäisiä itsehoito-oppaita? Nyt oikeasti. Jos joku kertoo vielä minulle, että pitää uskaltaa unelmoida, tavoitella haaveitaan tai tehdä vaikka elämänsä aarrekartta askartelemalla jotain kivaa, alan kirkua. Tai ehkä karjua, koska minulle se olisi voimaannuttavampaa.

Seuraava itsensä hemmottelun tärkeydestä muistuttaja ja keveän elämän puolestapuhuja saattaa saada aikaan yökkäyssrefleksin. Voitte itse päätellä, johtuuko se siitä, että olen päättänyt vähentää kahdeksankymmenen kilon elopainoani oksentamalla vaiko siitä, että olen kurkkuni myöten täynnä leppoistamis-helppous-lässynlääpuhetta. 

Ja kaikella rakkaudella Lilylle, onko oikeasti tarpeen myydä kotimaan poliitiikkaa kiinnostavana asiana kenkien kautta. Siis että erilaisten ehdokkaiden näkemykset politiikan keskeisistä kysymyksistä, kenties heille tärkeistä aiheista eivät jaksaisi kiinnostaa ilman tietoa siitä, millaisia kenkiä he käyttävät?

Kokevatko nuo toimittajat ja media-alan ihmiset sitten jääneensä jotenkin yhteiskunnassa paitsioon. Onko heille talouden, politiikan tai ihmisoikeuskysymysten seuraaminen jotenkin ylivoimaisen vaikeaa, aiheuttaako se heissä ahdistusta, voimattomuutta ja alemmuudentunnetta? 

Jos he eivät pidä itseään tyhminä, kyllä TYHMINÄ, niin miksi he paketoivat kohdeyleisölleen myymänsä sisällön kevyeen, pastelliväreillä ja metallinvärisellä kaunokirjoituksella koristeltuun ylelliseen pahvilaatikkoon. On enemmän kuin rahtusen verran alentavaa saada sellaisessa paketissa pamfletti vaikkapa aiheesta kansanmurha.

Anu Silfberg kirjoitti kolumninssaan: ”Voimaannuttavaksi tarkoitettu puhe on vaivaannuttavaa, koska sen takana väijyy oletus kohteen heikkoudesta – sekä ruumiin että mielen tasolla. Hemmottelupuhe sulkee naisen kodin ja kauneussalongin seinien sisään, pois kavalasta maailmasta.”

En voisi olla enempää samaa mieltä. Jos naiset eivät itsekään usko voivansa muuttaa yhteiskuntaa, pidä itseään yhtä pätevinä, kykenevinä ja älykkäinä hoitamaan mitä tahansa työ- tai luottamustehtävää kuin vastaavalla koulutustaustalla tai työkokemuksella varustetut miehet… Jos mielessämme mies saa suoritukseensa, persoonaansa tai kompetenssiinsa penislisän muutoinkin kuin makuuhuoneessa (toim. huom. kaikille pippeli ei ole bonus edes siellä), on joiltain osin ihan omaa ansiotamme, että meidät sysätään syrjään.

Älä lässytä. Lue kirja, katso uutisia, seuraa politiikkaa. Ne aivot ovat päässä siksi että niitä käytettäisiin ei Viettelysten Saaren katsomista varten. (Nämä kaksi vaihtoehtoa eivät muuten sulje toisiaan pois.) Jos ajatteleminen alkaa sattua aivoihin, olet kenties päästänyt itsesi turhan helpolla viime aikoina – sattuu pohkeisiinkin äkillinen juoksemisen aloittaminen, muttei se ole mikään perustelu lopettaa treenaamista.

Äänestä, ota kantaa, allekirjoita addressi tai mene mukaan mielenosoitukseen – vaikka vain solidaarisuudesta jonkin ihmisryhmän oikeuksien toteutumisen vaadetta kohtaan. Huomaat, ettet ole yksin. Jos epäilet, ettet osaa hommaasi, lisäkouluttaudu ja mikäli olet huippuosaaja muiden varjossa, tuo se esiin tai pyydä palkankorotusta. 

Ja jos haluat olla tyhmä, sulkea silmäsi kaikelta ympärilläsi tapahtuvalta, ei sitä voi kukaan sinulta kieltääkään. Olisi vain kauhean kiva, ettei mitä tahansa suomalaismediaa selaillessa hyviä artikkeleita ja ansioituneita ajattelijoita tarvitsisi paketoida iänikuiseen sokerikuorrutukseen, ettei karkotettaisi vapaaehtois-tyhjäpäitä. Kun kaipaisi haastetta, keskustelua, tietoa ja paloa, mutta saa syliinsä paperi- tai verkkosivukaupalla keskusteluja suosikkimeikkivoiteista tai hyvinvointisiemenistä, alkaa hitusen ahdistaa. Skarpatkaa hei vähän.

Niin että hyvää naistenpäivää vain kaikille!

P.S. Loppukevennyksenä naisille suunnattu vaalimainos Last Week Tonight with John Oliverin malliin:

// Edit: Korjattu sanamuotoa, kts. kommentit.

 

 

Uuh, mikä agentti!

Katsoin Netflixistä Agent Carterin. Rakastuin. Menin pitämään sadetta paikalliseen Lindexiin. Löysin viininpunaisen villahatun. Ostin empimättä.

Nyt tarvitsen enää tyrmäyshuulipunaa, näpsäkän kokoisen käsiaseen, paremman kunnon ja sympaattisen hovimestarin apulaisekseni. Eikä nerokas keksijäkaverikaan olisi pahitteeksi. Seksististen sovinistimiesten löytäminen taustajoukoiksi on tuskin vaikeaa tänäkään päivänä -valitettavasti.

Tai sitten tyydyn poimimaan sarjasta vain tyyli-inspiraatiota ja satsaamaan punaiseen huulipunaan sekä mustiin rajauksiin?

 

Mekko: Etsy / Jakku: H&M / Hattu: Lindex / Vyö: Äidin vaatekaapista / Kengät: Gaborit Keravan Fidalta / Laukku: Kylkiäiskukkaro

Kiviset ja soraset sentään – aika mainio kevätmallisto

Oi iloa, nyt löytyi jotain aika herkullista! Mustavalkoista, graafista, virityssurinaa, kivipisaroita, harmaan sävyjä ja rennonpehmeitä malleja. Äidille ja lapselle. Okei meni vähän hehkutuksen piikkiin, mutta kai sitä saa vähän suomalaista vaatemerkkiä fiilistellä, kun kerran tykkää…

Yhtä asiaa kuitenkin kaipaisin, nimittäin samaa meininkiä, iloa ja liikettä myös aikuisten puolen mallikuviin kuin mitä vaikkapa Mainion verkkokaupan etusivun kuvarullan lapsilla on. Mielikuva hyvästä olosta vaatteessa välittyy jo mallistokuvista ja jos malleja masentaa, miksi ostaa itselleen moinen vaate?

P.S. Tiedättekö mitä uusi mallisto meinaa – no tietenkin edellisten ihanuuksien löytymistä alennuksesta. Taisipa Kuutillekin lähteä tilaukseen ainakin pari isommallekin lapselle sopivaa collegepuseroa.

 

 

Miltä tuntuu olla heikko?

Itse asiassa aika hyvältä, kun vertaa siihen että tämä karvanaama killittäisi anovasti vieressä koko tenttiinluvun ajan.

Nuolkoot sitten tyhjän rahkarasian loppuun, jos se lohduttaa.

Heikko luonne emännällä, ei mahda mitään.

Piti tämäkin päivä nähdä eli ihmisyydestä ja keskustelukulttuurista

Mielestäni toisen kenkiin ei voi koskaan täysin astua. Tai voi toki, mutta vähänkin pidempään kävellyt kengät muovautuvat käyttäjilleen; Kantapää löytää paikkansa sekä pohjallisesta että kengän kantaosasta, varpaat raivaavat itselleen tilaa, jalkaholvi painaa tai antaa pohjalle tilaa. En usko, että haluaisin kenenkään sanovan minulle, että hän tietää, mitä olen käynyt läpi tai missä elämäntilanteessa olen. Samaa on painotettu myös opinnoissani. Voi vain arvailla, kuunnella, keskustella, olla aidosti avoinna ja läsnä – auttaa siinä määrin kuin voi ja kerrotaan sopivaksi.

Koskaan ei mielestäni saisi mitätöidä toisen kokemusta, oli kyse sitten raskaasta lapsuudesta vuorovaikutusongelmineen, laiminlyönteineen tai aikuisiän kriiseistä: eroista, mielenterveyden häiriöistä, työttömyydestä, sairauksista, läheisten menetyksestä tai itsetunto-ongelmien kanssa painiskelusta. En voi väittää, että tietäisin, kuinka paljon vaikkapa kolmikymppisen syrjäytyneen tilanteeseen vaikuttaa se, että hän on asunut ison osan ala-asteiästään rappukäytävässä, saanut ruokaa luokkatovereidensa kotoa ja koettanut luovia epätasapainoisten ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa mahdollisimman pitkään, päätyäkseen lopulta laitoskierteeseen aikuistumiseensa asti.

Jos ei ole lapsuutensa kriittisinä vuosina saanut osakseen turvallisia aikuisia, rakkautta, kehua, kiitosta, perushyvää kasvuympäristöä tai edes ruokaa tai suojaa, minkä päälle omaa identiteettiään ja elämäänsä oikein pitäisi rakentaa… Sellaisella ihmisellä ei välttämättä ole minkäänlaisia selviytymisen malleja, omanarvontuntoa tai suuntaa. On vaikeaa tietää, kuka on, mitä tahtoo tai mihin pystyisi, jos itseään, tunteitaan tai toiveitaan ei ole koskaan päässyt peilaamaan toisiin ihmisiin. Meistä tulee vahvoja suhteissa toisiin ja toisaalta niiden puute heikentää meitä.

Tässä kohtaa joku huutaa aina ”ei meidän hyvinvointivaltiossamme”, mutta todellisuus on toinen. Näin ei ole ehkä käynyt sinulle, serkullesi tai kavereillesi lapsena, mutta hylättyjä, yksinäisiä, pelokkaita ja toivottomia lapsia, nuoria ja aikuisia löytyy jokaisesta kaupungista tässä maassa. Usein he ovat tilanteessa, jossa he eivät osaa, kykene tai pysty hakemaan apua tai sitä saadaan liian myöhään.

Usein sanotaan, että kaiken voi korjata, mutta ihmisenkin voi rikkoa korjauskelvottomaksi; Kerran alta hajonneelle ruokapöydän tuolille ei todennäköisesti istutettaisi suvun lihavinta setämiestä, koska sen kestävyys ei ehkä olisi samalla tasolla kuin muiden. Rikotusta tai huonoilla materiaaleilla kasatusta ihmisestäkin voi tulla hyvä työntekijä, rakastava puoliso ja erinomainen vanhempi, mutta se vaatii paljon työtä, tahtoa, tukea ja sen ymmärtämistä, ettei tästä välttämättä tule yhtä kestävää kuin ehjempänä säilyneestä. 

Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Toisten todellisuus rakentuu vain ja ainoastaan sen ympärille, mitä peilistä näkyy. Kaikki muu on katsomatta, kuuntelematta, lukematta tai mieltään avaamatta paskaa. Koska oma kokemus ja vain se, voi antaa jonkinlaisen kuvan maailmasta.

En tiedä, ovatko ihmistieteet varsinainen vientivaltti tai pääseekö niillä lyömään rahoiksi, ellei ole Dr Phil. Olen kuitenkin sanomattoman onnellinen siitä, että saan asua yhteiskunnassa, jossa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, marginalisaatioon, tasa-arvoon ja yhteiskunnan rakenteiden vaikutuksiin yksilöiden elämässä osoitetaan kiinnostusta ja rahoitetaan tutkimusta. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ehkä olla ensimmäisenä kieltämässä naisilta autolla ajamista sillä verukkeella, että auton hajotessa heidät voidaan raiskata eikä kaikkia tavalla tai toisella vammaisia tai mielenterveysongelmista kärsiviä lukita laitoksiin.

Toiset haluavat kaikki kynnelle kykenevät nuoret ihmiset armeijaan ja toiset lykätä naiset kotityökurssille. Jos minun pitäisi heittää jokin yleistävä passitusidea ilmoille, sanoisin, ettei kellekään tekisi pahaa osallistua vaikkapa vapaaehtoistyöhön sen ihmisryhmän parissa, jonka kokee itselleen vaikeimmaksi kohdata: huumeidenkäyttäjien, pakolaisten, yksinäisten vanhusten… Jos mitkään artikkelit, haastattelut, blogipostaukset tai visuaalisen materiaalin tietotulva eivät saa silmiä aukenemaan muiden erilaisuudelle, onnelle, kärsimykselle tai ihmisyydelle, ehkä aito kohtaaminen voisi sen tehdä.

Sillä haluaisin uskoa siihen, etteivät mitkään kovat tieteenalat, henkilökohtaisen menestyksen tien nimeen vannovat poliittiset eetokset tai halu sivuuttaa kaikenlainen toiseuden kokemus kuitenkaan tee meistä yksiulotteisia robotteja. Että siinä missä rikotusta voi tulla ainakin lähes ehjä, särkymätönkin voi huomata särön muissa – eikä vain alistaakseen ja hyödyntääkseen toisen heikkoutta. Kenties nähdä täydellisessä pinnassaan tai toisen silmien kautta, itsestään ainakin inhimillisyyden heijastuksen.

Haluttomuuden avata ajatteluaan huomaa surullisessa määrin erityisesti verkkokeskusteluissa, joskus toki oppitunnilla, sukukokouksissa – jopa lähijunissa. Viihdyn Lilyssä erityisen hyvin siksi, että täällä keskusteluihin tuntuu osallistuvan valtava määrä älykkäitä, empaattisia ja maailmalle avoimia yksilöitä, jotka tuovat ajatuksiaan esiin toisia kunnioittaen ja heitä kuunnellen. Voin erilaisissa verkkoyhteisöissä viettämäni ajan perusteella sanoa sen olevan harvinainen ilmiö.

Tämäkin päivä piti nähdä – nimittäin hetki, jolloin toivoisin saavani reaalimaailmaan ja verkkoyhteisöihin erään moninpeleissä paljolti käytetyn toiminnon. Nimittäin mahdollisuuden äänestää joku keskustelijoista (pelaajista) pihalle joksikin aikaa: antaa tälle jäähy, porttikielto tai mietintätauko. Kun (peliporukassa) yhteisössä joku sabotoi muiden suoritusta, provosoi tai möyhää, voisi loputtoman kissanhännänvedon sijaan lopulta painaa nappia, jolla annettaisiin itse kullekin aikalisä – mikäli riittävän moni olisi samoilla linjoilla ja kokisi toimijan aiheuttavan kollektiivista pahaa mieltä ja sotivan yhteisön arvoja vastaan.

Aviomies ja vertaisverkosto tietävätkin eilisen sadatteluni perusteella, että sellaiselle voisi jälleen löytyä käyttöä.

Iskä jumissa

Olipa kerran sunnuntai ja junaleikkeihin hullaantunut lapsi, joka kaipasi aikuisen apua isomman radan rakennustöissä.

Perheemme ei-hahmotushäiriöinen vanhempi riensi hätiin ja rakensi, suunnitteli ja muutti rataverkkoa lennosta, saaden vihdoin ja viimein koko lastenhuoneen lattian peittävän systeemin valmiiksi.

Kuutille olisi kenties riittänyt vähemmänkin kunnianhimoinen rakennelma, mutta tämä ryhtyi tyytyväisenä ajelemaan junillaan. Uppouduin tenttikirjaani ja jätin miehen ja Kuutin touhuamaan keskenään.

Myöhemmin illalla kuulin lastenhuoneesta kummallista kolinaa ja nakutusta. Ajattelin ensin lapsen värkkäävän jotain omaansa, mutta sitten lähdin hakemaan keittiöstä vesilasillista ja huomasin lapsen ryhtyneen leikkikokkauspuuhiin.

Mutta mistä kolina sitten tuli? Lastenhuoneen lattialla väkersi hieman syyllisen näköinen mies, joka mumisi jotain siitä, etteivät kääntöraiteet toimineet oikein ja junat saattoivat jäädä sivuraiteelle jumiin.

Niin, junathan ne jumissa olivat…

Kolmivuotias stailasi äitinsä – katso kuvat!

Siinä on Emmi sulle sitä kilkkiotsikkoa kerrakseen! Noniin ja sitten asiaan; Lentoaskeleiden Rosanna haastoi minut luovuttamaan päätäntävallan asustani yhdeksi päiväksi lapselleni ja mikäs siinä, valitsenhan useimmiten ne vaatteet, joissa Kuutti joutuu selviytymään ihmisten ilmoilla päivästä toiseen.

Arvelin operaatioon kuluvan aikaa, joten en ryhynyt siihen päiväkoti-luento-aamujen aikataulussa arkiviikolla vaan lykkäsin puuhan suosiolla viikonlopulle. Eilen keksin ehdottaa miehelle lauantailounasta paikallisessa ravintolassa ja tajusin vasta aamulla, parin herättävän teekupillisen jälkeen, että joutuisin täten lähtemään syömään lapsen valitsemissa kuteissa.

Kuutti suhtautui ehdotukseeni vaatteiden valinnasta varsin avoimin mielin, kun pohjustin asiaa tälle. Pyysin tämän sitten jossain vaiheessa lähtövalmisteluita käymään makuuhuoneessa valitsemassa vaatteita. Aloitin kysymällä, laittaisinko hameen, housut vai mekon. Osa teistä tietääkin, että vaatekaapistani löytyy varsin huomionarvoinen määrä päällepantavaa ja kaiken sen kaman levittäminen valittavaksi ei vain olisi ollut mahdollista. Jouduin siis rajoittamaan valinnanmahdollisuuksia kyselemällä lapselta ensin, mistä lähtisimme liikkeelle.

Lapsi mietti hyvin lyhyen hetken ja totesi sitten, että mekon. Tiedustelin, olisiko tällä väritoiveita. Mekon piti kuulemma olla punainen, joten avasin kaapin, josta mekot löytyvät. Vaihtoehtoina olivat muun muassa tämä omppumekko, ”panisin”-mekko sekä yksi suosikeistani eli olkaröyhelömekko. Kuutti valitsi kuitenkin epäröimättä raitamekon, huolimatta äidin vaisusta vastusteluista, argumentteinaan se, että mekko oli rentoilumekko ja oikeasti Nanson yöpuku.

Siirryimme alaosiin ja kysyin, että mitäs mekon kanssa laitetaan jalkojen suojaksi. Lapsi totesi että sukkahousut tietenkin. Avasin sukkahousulaatikon ja lapsi kaivoi esille pinkit ja oranssinpunaiset sukkahousut, päätyen lopulta tiukan tuijotuksen jälkeen oransssinpunaisiin. Ja dyykkasipa tämä sieltä punavalkoraidalliset sukatkin. Yleensä en käytä sukkia sukkahousujen päällä, mutta menkööt.

Lapsi valitsi mekon päälle myös vyön tongittuaan vyölaatikkoani tovin ja leikittyään parin vyön kietomista itsensä ympärille. Valitsimme yhdessä myös korut, joiden osalta lintukaulakoru vaikutti helpolta valinnalta ja korvakorujen valintaperusteena oli kuulemma mahdollisimman iso koko ja punaisuus. Hiuspannan kanssa päädyimme säätämään jonkin aikaa, sillä lapsi olisikin halunnut hiirenkorvapannan itselleen päähän ravintolaan ja vaihtoi vielä rusettipantani kesken lähdön kukkapantaan huomatessaan sen eteisen pöydällä.

Laukun valinta oli ilmeisen helppo ja perustui kuulemma väriin. Kenkien osalta jouduin rajoittamaan valinnan mahdollisuudet kelin kannalta järkeviin kenkiin eli noin viiteen alahyllyn kenkäpariin; Muut olivat ohuita kangastennareita tai matalia ballerinoja, jotka olisivat vallitsevassa märässä kura-mutakelissä kastuneet hetkessä läpi ja menneet kenties peruuttamattomasti pilalle. Takin valinnan kohdalla lapsen mielenkiinto lopahti täysin, kenties siksi, että tarjolla oli voittopuolisesti yksinomaan mustaa, mutta kaulaani tämä jaksoi sentään kaivaa huivitelineestä vielä punavalkoraidallisen härpäkkeen, joka ei kyllä lämmittänyt yhtikäs mitään.

Jos Kuutti on jotain oppinut äidiltään niin värimätsäyksen perussäännön: jos et muuta keksi niin pukeudu kokovartaloasu-mentaliteetilla samaan väriin. Ja ilmeisesti sen, että hieman liikaa on juuri sopivasti. Täytyy tosin sanoa, että kukkapannan, jättikorvisten ja lintukaulakorun yhdistelmä oli siinä määrin överi ja sekava, etten olisi itse asustanut kaikkea tuota sälää pääni ympärille samalla kerralla. Enkä olisi syyllistynyt tuollaiseen raitayliannostukseen.

Myönnetään, hieman hihitytti lähteä keskustaan ravintolareissulle kukkapanta päässä JA yöpukumekossa. Mutta kuten blogin Facebookissa todettiin: ”Tietty uskallat, sähän pukeudut kuin sekopää muutenkin.”