Seksuaalinen häirintä on hauskaa, jos se kohdistuu miehiin?

Olet matkalla töihin, opiskelupaikallesi, kaverin kanssa kahville, juoksemaan lounastauolla asioita tai juurihoidattamaan helkkaristi vihlovaa poskihammastasi. Päätät käyttää kauppakeskuksen hissiä, joka on samanlainen kuin suurin osa hisseistä: pieni, ahdas, metallinen laatikko, joka hinautuu vaijerin varassa kerroksien väliä eikä mokomasta hökötyksestä pääse pois ennen kuin ovet avautuvat seuraavassa toivotussa tasossa.

Hissi on muutoin tyhjä, mutta kanssasi samaan aikaan sisään sujahtaa yksi vastakkaisen sukupuolen edustaja. Saatat sivusilmällä huomata tämän olevan keskimääräisen ihmisen mielestä varsin hyvännäköinen. Äkkiä tämä henkilö ryhtyy juttusille eikä suinkaan päivitelläkseen ulkona puhaltavaa tuulta tai jotain muuta neutraalia asiaa. Haluaisit kenties olla rauhassa tai sitten olet varovaisen seurallisella tuulella ja otat katsekontaktia kuunnellaksesi, mitä tällä on sanottavanaan. Hän pyytää yllättäen ja suorasanaisesti sinua suutelemaan itseään tai kyselee vihjailevasti, tapaatko useinkin suudella (ventovieraita) hissimatkoillasi.

Miten reagoisit tilanteessa? Kokisitko tulleesi väijytetyksi tai nurkkaan ajatuksi tai säikähtäisitkö yllättävää omalle alueellesi tunkeutumista. Olkoonkin että vastapuoli saattaisi olla mielestäsi ulkoisesti viehättävä, olettaen että mieltymyksesi seuraisivat valtavirtatallaajan hottiuskäsitystä, kuinka moni heittäytyisi johonkin pornograafiseen kuplaan tuosta vain ja tunkisi kielensä ennalta tuntemattoman tyypin kitarisoihin täysin kyseenalaistamatta tilannetta?

Entä jos hississä kanssasi matkustaisi kaikista sosiaalisista vinkeistä päätellen suudelmaa pyytävän henkilön kaveriporukka – vähentäisikö se tilanteen kummallisuutta tai uhkaavuutta? Vai tulisiko hommasta ennemmin nöyryyttämiseen tai joukkoraiskaamiseen vihjaavat fiilikset? Saattaisit koettaa selvitä hämmentävästi tilanteesta karttelemalla kysymyksiin vastaamista ja yrittää liueta paikalta heti hissin ovien avauduttua. Entä jos suudelmaa kärttävä taho jatkaisi itsepintaisesti ja koettaisi vähätellä tilanteen vakavuutta – tehdä vastustelustasi huvittavaa tai säälittävää?

Jos olisit parisuhteessa, olisiko pikainen hissipussailu tuntemattoman pikaihastuksen kanssa hauska juttu, josta olisi kiva kertoa puolisolle päivällispöydässä? Entä jos olisit epävarma seksuaalisuudestasi, viehättyisit ennemmin toisen sukupuolen edustajista tai olisit kokenut negatiivisia, jopa traumaattisia asioita seksuaalisuuteen tai fyysiseen kontaktiin liittyen aikaisemmin? 

Mitä sitten vastaisitkin, suudelman pyytäjä paljastaisi kyseessä olleen vitsin, hahahha. Kiemurtelusi, suutelohalukkuutesi, alkava paniikkisi tai väistely-yrityksesi… Reaktiostasi riippumatta tilanne olisi videoitu ja siitä haluttaisiin tehdä osa mainosta. Siinäpä vasta oikein hauska juttu! 

Seksuaalinen häirintä on hulvatonta, kasuaalia, itse asiassa ihan okei; Kaikki haluavat imutella jokaisen kuuman vastaantulijan kanssa tilaisuuden tullen. Ja mikäli eivät tahdokaan, kyse on yksinomaan siitä, että he epäilevät hengityksensä haisevan pahalta – siitähän vain kiikastikin.

Sillä kukapa mies kieltäytyisi viehättävän naisen ehdotuksesta. Miehet ovat genitaaliensa ohjauksessa toimivia totaaliurpoja – kaikkihan sen tietävät. Miehet eivät voi olla seksuaalisen ahdistelun uhreja, koska he haluavat olla naisten halujen ja päähänpistojen kohteita. Ainakin jos nainen on nuori ja nätti.

Missä ja milloin vain huulet ja vasen lahje törrölleen, seksuaalisesta suuntautumisesta, luonteenlaadusta ja parisuhdestatuksesta riippumatta. Kunhan on muistanut imeskellä Mynthoninsa.

 

Annan täten tälle mainosvideolle Norppalan virallisen Ei Näin-palkinnon.

 

P.S. Vaikka videolla esiintyvistä henkilöistä osa olisikin näyttelijöitä ja muilta olisi pyydetty luvat materiaalin käyttöön jälkikäteen, ei tämänkaltaisen asetelman tulisi mielestäni olla kategorisesti hauskaa edes lavastettuna.

 

Mielensäpahoittaja otti kierrokset myös näistä:
Ehtaa seksuaalista häirintää elävästä elämästä  &  Veikkauksen ihan-muihin-palloihin keskittyvä mainosvideo

 

Kevään ihanimmat kengät pieniin jalkoihin

Eipä polttele nuo lasten keväisemmät tennariuutuudet sitten yhtään, ehei. Varsinkaan kun edullisimmat parit irotavat noin kympin hintaan JA lapsemme jalka tuntuisi kasvavan tasaisesti pari, kolme kokoa vuosittain… Viimein tästäkin taloudesta löytyy joku perheenjäsen, jolle täytyy ostella kenkiä ihan tarpeeseen – voi harmin paikka ja sillain.

Täytyy muuten sanoa, että monet niin sanotut tyttöjen osastojen kengät ovat siinä määrin söpöjä, että niistä tulee melkein ällöttävä olo – paitsi noista jätskitennareista, ne ovat huikeat. Ottaisinkin omiin jalkoihini jotkin popot itse asiassa mieluiten noista dinosaurus-sarjakuvaprintti-akselin kengistä. Ja tuollaiset dark side-sujautustennarit ostaisin kyllä lapselle ihan saman tien, jos hinta ei olisi noin hilloinen.

Joten sinä erityisen pienillä jaloilla varustettu aikuinen ihminen, olen virallisesti kateellinen siitä, että jalkasi mahtuvat näihin ihanuuksiin! Nyyh.

Kengät: Star Wars-tennarit: Zalando / Puma- ja viidakkotennarit: Ellos / Kaikki muut: H&M

Päivän asu // Moves like Jagger

Lähetän virtuaalisen muumirusinarasian sille, joka muistaa vielä vuodelle 2012 päivätyn asupostaukseni, jossa Indiskan alennusmyynnistä korjaa-se-itse-hintaan ostamani pitsiyläosallinen mekko esiintyy ensimmäistä kertaa…

Tuolloin oli elokuu, eikä sukkahousuja tarvittu, kropassa oli enemmän (imetys)tissejä sekä vähemmän lihaksia ja päässä oli kasa huonokuntoista tukkaa sekä naama, joka ei roikkunut vielä ollenkaan yhtä pahasti kun nykyisin; Harmillista kyllä, ulkonäkö taitaa useimmilla liukua iän myötä jatkuvaa, loivaa alamäkeä. 

Huvittavaa sinällään, harkitsin lähes samoja rannekoruja (kuin edellisellä asukierroksella) tälläkin kertaa mekon kaveriksi ja hylkäsin ne vain liian arkisen ulkomuotonsa vuoksi. Tämä asu kun on oma vastineeni synttärisunnuntain asutarpeeseen. Tosin noita kuraisia nilkkureita pidin yksinomaan pihalla, älkää huoliko.

Kummissakin kuvissa mekon vasemman kainalon pitsit ovat pyörähtäneet sisäpuolelle – kolme vuotta välissä ja vaatteet repsottavat edelleen samoista kohdista. Hyvä, että edes joissain asioissa on pysyvyyttä.

Ja tiedän kyllä, ettei sellaisen, jonka kehon ainoa kapea kohta nenänvarren lisäksi on vyötärö, pitäisi käyttää tissien alta kropasta irtautuvia vaatteita tai isosieraimisen itseään lyhyempää asukuvaajaa. Satun kuitenkin tykkäämään sekä mekosta että kuvaajasta, joten näillä mennään! 

P.S. Kuten näistä avautumisista saattanee päätellä, ikäkriisiä pukkaa – ikä edes ihan niin pikkuruista.

Kaulakoru: Glitter / Mekko: Jade Jagger for Indiska / Kengät, sukkahousut ja rannekorut: H&M / Timanttilintukorvakorut: Fannyalexandraboutique

 

Päivän minityyli: Kultaa synttärijuhliin

Synttärisunnuntaita varten koetimme sonnustautua riittävän juhlaviin, mutta kuitenkin mukaviin kuteisiin – ohjelmassa on nimittäin kahdet syntymäpäivät. Ensimmäisten juhlien syntymäpäiväsankari täytti kolme vuotta ja seuraavissa juhlissa mittariin napsahtaa parikymmentä vuotta enemmän.

Lapsen ja mutsin tulee jaksaa ahtaa herkkuja napaan, istuskella, leikkiä ja seurustella sekä matkustaa pitkin pääkaupunkiseutua aamupäivästä iltaan, joten niitä kaikista napakoimpia pepunnostopöksyjä (äidille) tai kireimpiä kauluspaitoja (lapselle) ei tällä kertaa edes harkittu.

Perheemme mukavuudenhaluisin juhlapukeutuja on muuten ehdottomasti mies, jonka halukkuutta erityisten juhlavaatteiden käyttöön epäilen vahvasti, vaikkei tämä edes osallistu kuin toisiin pippaloista. Yksi tahtoisi olla juhlamekossa joka päivä ja toinen välttelee juhlavampia asuja viimeiseen asti – hyvä kombo!

Kuutin juhlalookista sain postailtua pikaisesti juhlien välissä; Miniavecin asuja on helpompi, nopeampi ja onnistumisvarmempi kuvailla, kun projektiin ei tarvitse värvätä enemmän tai vähemmän vastentahtoista miestä heilumaan kameran taakse… Onneksi tämä kuvailee asuja edes silloin tällöin!

Pipo ei ollut asusteena itse hipoissa, mutta lapsi halusi pitää sitä kuvausrekvisiittana. Ja kukapa minä olen lapsen asustetoivetta kieltämään, tämä kun poseeraa useimmiten mielellään ja hyväntuulisena, tuoden touhuun omia ideoitaan. Kuten olen useasti aikaisemminkin sanonut, pitää nauttia vallitsevasta tilanteesta niin kauan kuin sitä kestää.

Toisin kuin edellisessä asupostauksessa, tällä kertaa vaatteet ovat kaukana kotimaisesta ja eettisestä hyvistelyvaatekaapista. Koko asu on nimittäin pipon takasaumasta sukankärkiin henkkamaukalta. Hups.

 

Katso myös nämä asujutut: Päivän editorialit / Timanttiset asukuvat / Kissoja ja kameroita

 

Erittäin epäkorrektien juttujen puolustuspuhe

”Siis miettikää nyt, jos kaksi vitivalkoista vanhempaa saisi ihan tumman lapsen…Niinhän voi käydä, jos suvussa on sattunut olemaan joku tummempi tapaus. Ei siinä sinällään mitään, mutta olisihan se vähän hämmentävää.”

”Yhden tutun, siis tiedättehän te nyt sen ’Sannin’, sukuun oli osunut useampikin hieman odottamattoman värinen lapsi ja se hieman pelkäsi, että miten tilanteen omalle kohdalle osuessaan kumppanille selittäisi, että on tämä sinun lapsesi. Ja pitäisikö asia lopulta testata, jos lapsen väri olisi hieman yllätyksellinen.”

”Joo ja jos alkaisi syyttely siitä, kumman suvusta on tullut perittyä niin aina voisi tehdä rumputestin.”

”Siis minkä?”

”No paukuttaa isoa rumpua ja katsoa, kumpaa alkaa pakonomaisesti tanssittaa.”

”Meillä se olisin saletisti minä, lähtis vaan lantio vatkaamaan ja kädet heilumaan että tarampparamppauuuh, tynts tyns.”

*hysteeristä naurua*

En muista enää yhtään, mistä kyseinen keskustelu sai alkunsa; Kun istutaan iltaa, puheenaiheilla on tapana vaihtua sikäli vauhdikkaasti, että keskustelua olisi mahdotonta seurata edes vessareissun yli, saati muistaa kaikkia käänteitä parin päivän päästä.

Voisi kuitenkin kuvitella, että neljän, enemmän tai vähemmän aikuiseksi luettavan iän ylittäneen ja kohtuullisen koulutustason saavuttaneen ihmisen iltapalakeskustelu sivuaisi jotain rakentavia teemoja kuten päivänpolitiikkaa tai ajankohtaisia puheenaiheita. Mutta ei, seksistä jauhamiseen ja toinen toistaan levottomampiin juttuihin sitä yleensä päädytään.

Jos ihmisiä sakotettaisiin eri uskontokuntia pilkkaavista, rotustereotypioilla ratsastavista, kuolemaa leikiksi lyövistä tai muuten vain mauttomista jutuista, olisimme mieheni kanssa aidosti rutiköyhiä. Kentis epäkorrekteissa vitsessä ja ajoittain luokattoman huonoissa jutuissa piilee myös joidenkin vuosikausia kestäneiden ystävyyksien salaisuus?

Mutta minulla on kyllä tarjolla puolustuspuhe! Vetoan nimittäin yllä olevaan 70’s show:n pätkään, jossa todetaan, että jos kohtelee kaikkia huonosti – tai tässä tapauksessa pilkkaa kaikkia poliittisia puolueita, aatteita, uskontoja, sukupuolia, aika lailla kaikkea yhtä innokkaasti, on oikeastaan suorastaan tasapuolinen. Vai mitä? 

Ystävyydestä

Viime viikon flunssa, tentit ja talouden pyörittäminen väliaikaisesti yhden aikuisen voimin eivät tuntuneet missään edellisen viikonlopun ihanien mekkoiltamien ja ystävän luona yökyläilyn jälkeen. Hyvin ladatut akut siis!

Itse asiassa virkistävä vaikutus voi näkyä jo etukäteisinnostuksena; Parhaimmillaan yhdessäolon odotuskin tuo energiaa, jolla jaksaa ajoittain puuduttavaa arkea paremmin. Tuollaiset kohtaamiset ja rinnakkain hääräämiset, tuntikausien juttelut ja jaetut ajatukset muistuttavat vahvasti siitä, miten monesta asiasta elämässään saakin olla kiitollinen.

Vaikka olo on ollut virallisen talviflunssan ja pakollisten hommien listan lyhentämisen kanssa tasapainoillessa enemmän vetämätön kuin virkeä, saivat eilen kanssani tanssitunnille uskaltautuneet ja sittemmin illaksi salaattia ja jäätelöä syömään piipahtaneet ystäväni hymyn huulille ja aikaan pari hysteeristä naurukohtausta. Hyvin harva asia saa mielen kirkastumaan, stressin laukeamaan ja pienet, kasaantuneet harmituksen aiheet unohtumaan samalla tavoin kuin luottoystävien seura. 

Osaa ystävistäni näen useammin ja toisia harvemmin. Jotkut piipahtavat lähinnä syntymäpäivä- tai uudenvuodenjuhlissa, joidenkin kanssa törmäillään useimmiten isommalla porukalla ja tietyt tapaukset löytää varmimmin partiotouhuista. Toisten kanssa yhteyttä pidetään tiiviimmin viestein ja puheluin, mutta osan kanssa kuulumisia päivitetään vain tavatessa.

Niin tai näin, ystävät ovat ehdottomasti voimavara ja ilon aihe, oli kyseessä sitten epävarmasta teini-iästä tai ala-asteelta saakka tuttu tyyppi tai uusien elämänvaiheiden myötä solmittu, orastava ystävyys… Eikä vähäpätöisemmäksi jää myöskään enimmäkseen virtuaaliseen vuorovaikutukseen perustuva ystävyyssuhde. 

Juodaan siis tänään teekupillinen tai skumppalasillinen ystävyydelle, nykyiselle tai tulevalle, elämänmittaiselle tai hetken kestävälle polkujen risteämiselle. Kiitos kaikille ystävilleni siellä ruudun toisella puolella, olette rakkaita. Pus!

Turvapaikka!

Kutsukaa sitä Fengshuiksi tai joksikin alkukantaiseksi vaistoksi, mutten ole koskaan pahemmin välittänyt nukkua suoraan oviaukon vieressä. Käytännön syistä makuuhuoneessamme on parisängylle, joskin kapealle sellaiselle, vain yksi mahdollinen paikka, jotta kulkuväylät parvekkeelle ja isolle vaatekaapille pysyisivät avoimina. Sängyn toinen pitkä sivu jääkin siis auttamatta oviaukon viereen.

Välttelin oven puolella nukkumista tosin jo edellisessä asunnossamme, jossa ovi ei edes ollut näin lähellä sänkyä, joten mies tyytyi tänne muutettuamme nopeasti ajatukseen siitä, että tulisin jatkossa valtaamaan ”turvallisemman” sänkypaikan säännönmukaisesti, aina ja ikuisesti. Hänen täytyi kuitenkin päästä huomauttamaan, ettei ole kovin rakastavaa suojautua oviaukosta hiippailevilta, mönkiviltä tai hyökkääviltä kauhuilta syöttämällä puolisoaan niille ensimmäiseksi.

Viime viikolla hän tosin totesi valitsemassani puolessa olevan mahdollisten mörköjen loitolla pitämisen lisäksi varteenotettavampi ja todennäköisempi etu; Aamulla aikaisin omasta huoneestaan havahtuva ja makuuhuoneeseemme puoliunisena hortoileva lapsi kun tulee herättelemään ja tökkimään sekä patistamaan aamupalahommiin nimenomaan sitä vanhempaa, joka nukkuu lähempänä ovea.

Voisinkin kehua tehneeni aikanaan melkoisen pelivedon, ellei kyseistä ratkaisua olisi tehty ennen kuin lapsista oli käyty minkään sortin linjanvetokeskusteluitakaan…

Löytyykö linjoilta muita turvallisuushakuisia nukkujia? Onko sängynreunan yli roikkuva jalka akuutti uhkakuva ja pitääkö huoneen sekä kaappien ovet pistää visusti kiinni yöksi?

Valoa tunnelin päässä

Kulunut talviaika on ottanut yllättävän koville. On ollut paineita viimeisten opiskelujen loppuun saattamisesta, lapsen uhmahuippuja, pimeäväsymystä, tukkoista kehoa ja mieltä, pientä eksistentiaalista kriisiä ja epämääräistä turhautumista… Turtumista vähän kaikkeen: itseään toistaviin opintoihin, harrastuksiin, ihmissuhteisiin sekä omaan itseen.

En tiedä, olenko saanut sanottua yhdellekään ihmiselle, miten matalalennolla olen välillä räpiköinyt velvollisuuksistani läpi. Ehkä asiasta puhuminen olisi auttanut ja kenties ei, helppoa se ei ainakaan olisi ollut. 

Kun alakulolle ei ole ollut mitään täysipäistä syytä, olen vain sanonut itselleni, että hoidan pakollisimmat asiat pois ja pian helpottaa. Viikkojen, kuukausien tai vuoden päästä, mutta kyllä se siitä. Sillä niihän usein käy: viha väistyy, suru sammuu ja vitutus väljähtyy. 

Tänään tuntui taas pitkästä aikaa helpommalta, askel oli ilmava, hymyilytti ilman syytä. Teki mieli pysähtyä, ehtiä vasta seuraavaan junaan, jos nikseen olisi – hengittää syvään.

Katsella pesäpaikkaa etsivien varislintujen puuhia, antaa auringon paistaa kasvoille ja kääntää siristetyt silmät sitä kohden, kunnes kaikki katoaisi hetkiseksi kirkkaan valkoiseen valoon.

Keväisiä tuulia pururadoille ja punttisalille

Ulkona paistaa aurinko, talon katolta valuu lumia alas rymisten ja räystäistä lirisee vettä. Pian kadut sulavat, lenkillä tarkenee taas ilman pipoa ja salillekin on vähemmän hengenvaarallista polkea.

Valon määrä lisääntyy, pimeäjumitus ja -väsymys vähenevät, mikä vähentää liikkeelle lähtemisen kynnystä. Vaikka urheilun jälkeen onkin pääsääntöisesti parempi olo, on talvikaudella arkiaskareidenkin aikaan saaminen välillä nihkeää, saati sitten ylimääräisien aktiviteettien kuten urheilun – se on joinain päivinä lähes tuskaisen vaikeaa. Pian ulkomaailma aukeaa kohta ihan eri tavalla; Lapsen kanssa on mukavampaa touhuta pihalla ja jopa koiran kanssa on helpompi juosta, kun tämä ei poista lumikokkareita tassuistaan sadan metrin välein.

Kevät näkyy myös vaatekaupoissa ja -kuvastoissa. Sekä siistimpien vaatteiden että hikoilukuteiden osalta. Omat treenivaatevarastoni ovat kelvollisessa kunnossa, kiitos parin viimeisen liikunnallisesti aktiivisemman vuoden, joiden aikana olen hankkinut pari uutta toppia, yhdet salihousut ja urheiluliivit, joilla korvasin kiinnikkeistään hajonneet edeltäjänsä. Oikean kokoista juoksutakkia en vieläkään omista ja mikäli juoksentelutahti jatkuu nykyisellään, miehen siskolta käytettyinä pitkäaikaislainaan saadut lenkkarit täytynee korvata ennemmin tai myöhemmin. Ja jumppamatto sekä käsipainotkin ovat ostoslistalla… tai jälleen ensi vuonna joululahjatoivekirjeessä, heh.

En pidä itseäni välineurheilijana, paitsi hyvien urheiluliivien osalta. Puutelistaa olisi kuitenkin tarkoitus lyhentää vähitellen ja ehkä sortua myös johonkin tarkkaan harkittuun urheiluvaate-hömppäostokseen… Eikös ihmisellä voi olla enemmänkin kuin kolme urheilutoppia – ainakin jos ne ovat ihanan läntikkäitä tai karkkivärisiä?

 

Kollaaseissa urheiluvaatteita Ellokselta ja H&M:ltä

Onnea on tilannetajuinen puoliso

Suurimman osan ajasta teen pariakin asiaa yhtäaikaa. Jos katson televisiosarjaa koneelta, levitän samalla pyykkiä, vaihdan lakanoita, ladon tiskejä koneeseen tai vähintäänkin kuivattelen kynsilakkojani, koettaen arpoa, milloin edes toisen käden kynnet olisivat sikäli kuivat, että voisin tehdä samalla vielä jotain muuta.

Osa meistä kaipaa useimpien asioiden hoitamiseen rauhaa ja mahdollisuutta keskittyä, ilman keskeytyksiä tai päällehuutelijoita. Koen sietäväni monien asioiden samanaikaista hoitamista, hääräämisen lomassa huikkailtuja käytännön asioihin liittyviä keskusteluja – jopa hommien kesken jäämistä ainakin keskivertohyvin. Toisinaan huomaan kuitenkin ärsyyntyväni jatkuvista keskeytyksistä, oli niiden aiheuttaja sitten pirisevä puhelin, lapsi, aviomies tai eläimet. Niinä hetkinä kaipaisin äänieristettyä koppia, johon voisin lukittautua tekemään asiani kerralla loppuun, kesti niiden valmiiksi saattaminen sitten vartin tai kolme tuntia.

Jonkin aikaa sitten inspiroiduin tekemään kutsukortteja tuleville 3-vuotis syntymäpäiville. Vailla mitään suunnitelmaa ja hankkimatta tarvikkeita etukäteen, päädyin piirtämään hyvin yksinkertaistetun veturin, jota käytin sitten leikkausmallina. Projekti paisui, venyi ja paukkui. Neljäntoista sinisen veturin kääntöpuolista tehtiinkin punaisia, veturit saivat pyörät, rajaustussaukset pultteineen ja numeroyksityiskohtineen – tehtiinpä kylkeen vielä pilkkuteippikoristelutkin.

Leikkaamista, tuhertamista, liimaamista ja askartelupapereiden taittelemista pariinkin otteeseen hävikin minimoimiseksi. Lupasin projektista kiinnostuneelle lapselle oman veturin, jota tämä kävi säännöllisin väliajoin kärttämässä itselleen keittiöstä, jonne olin räjäyttänyt kasan laatikoistamme löytyneitä askartelutarvikkeita. Kaikkiaan väkersin vetureita varmaan useamman tunnin, ne kun olivat melkoisen vahvasti käsityötä vaativia hikipajatuotteita. Onneksi sentään korttien takapuolen kutsutekstit väkerrettiin koneella, tulostettiin, leikattiin ja liimattiin paikoilleen vasta seuraavana päivänä.

En ole kovinkaan hääppöinen askartelija, mutta tällaiset spontaanit, toisinaan aikaa vievät projektit ovat juuri sellaisia asioita, joita kaipaan toisinaan ”vanhasta elämästäni” ennen lasta. Tuntuu että niille löytyi tuolloin paremmin aikaa ja rauhaa. En tiedä, näkyykö kaipuuni kovinkaan paljoa ulospäin, mutta mies taisi huomata nyhertämisen tulevan tarpeeseen, sillä hän ryhtyi jossain vaiheessa lukemaan lapsen kanssa ja vinkkasi tälle, että äiti saattaisi nyt oikeasti kaivata rauhallista askarteluhetkeä.

Olen aikaisemminkin tainnut mainita puolisoni tuntevan minut siinä määrin hyvin, että hän osaa jo ennakoida tilanteita, jotka saattavat ärsyttää tai harmittaa minua erityisesti. Minusta on aika hienoa, että hän pitää oman jaksamisensa ohella ajoittain huolta myös minun pääni kasassa pysymisestä. En sano, että missään suhteessa tulisi olla varpaillaan, vältellä konflikteja viimeiseen asti tai pehmittää toisen tietä jatkuvasti; Kyllä meilläkin tapellaan, törttöillään ja jätetään tahattomasti tai tahallaan toisen tunteita huomiotta – puolin ja toisin.

Toisen ajatuksien kuunteleminen, tämän mielialan tunnusteleminen sekä arkisten pinnan kiristymisien ja hermoromahduksien vältteleminen – siinä määrin kuin se on mahdollista pienillä teoilla, arjen ajanhallinnalla ja oikein valituilla sanoilla, on asia, jota osaan parisuhteessani arvostaa. Toisinaan tilannetajua on se, ettei viritä keskustelua tekemättömistä askareista tai ratkaistavista ongelmista, perheen ulkopuolisten asioiden vuoksi ärsyyntyneen puolison kanssa juuri tämän ollessa jo valmiiksi kireällä; Kun höyryt on ensin puhallettu ulos, sujuu keskustelukin sovussa. Joskus taas erityinen huomioiminen: kuulumisten kyseleminen, koskettaminen tai toisen hemmottelu on paikallaan.

Lapsiperhearjessa itse kukin kaivannee silloin tällöin mahdollisuutta tehdä jokin asia kerralla loppuun, keskittyä, uppoutua ja väkertää rauhassa. Sen hetken tunnistaminen ja mahdollistaminen vaatii tilannetajua ja aitoa halua pitää toisesta huolta. Voitte varmasti kuvitella olleeni varsin onnellinen ja vähän liikuttunutkin huomattuani jälleen yhden tilanteen, jossa puolisoni mahdollisti pienen hengähdystauon valitsemalleni puuhalle – vaikka sitten paperijunien leikkaamiselle. Että jos suhtaudun näihin kutsukortteihin erityisen sentimentaalisesti, tiedätte mistä se (osittain) johtuu!