She’s sweet as pie but if you break her heart she’ll turn cold as a freezer

Katie haastoi minutkin vilauttamaan jääkaappimme ovea. Aika hauska haaste, vastapainona jo tutummiksi tulleille laukku- tai nakunaamahaasteille!

Omassa kylmäsäilytyspömpelissämme ei kuitenkaan ole samalla tavoin nähtävää kuin monien muiden jääkaapeissa, joiden ovia koristavat matkamuistot, erilaiset tiedotteet, muistilaput ja lukujärjestykset. Tuohon kiiltäväpintaiseen kalusteoveen kun ei saa magneetteja kiinnittymään eivätkä teippi- tai sinitarravirityksetkään oikein tahdo pysyä siinä paikallaan. 

Siksi kuvissa näkyy jääkaapin lisäksi myös liesituulettimemme, joka – toisin kuin jääkaapin ovi, on metallia. Siihen tapaakin kertyä erilaisia kuitteja, valokuvia, maalauksia ja lippulappusia sen perinteisemmän ilmoitustaulu-jääkaapin edestä. Tällä hetkellä esillä on lapsen maalauksia sekä resepti-, muumi- ja kierrätysnäppäimistömagneetteja, pari hauskaa mainosta ja pölyä. Paljon pölyä. Tiedänpä mitä pitäisi saada tänään aikaiseksi…

Miltä teidän jääkaappienne ovet näyttävät? Linkatkaa, kertokaa tai jakakaa kuva!

 

Ihan parhaat mekkoiltamat


Tämän viikonlopun ja kenties koko kuukauden kohokohta oli mekkoiltamat eli äitien vapaailta, -yö ja -aamu. Kukin meistä kiskoi kauniit vaatteet päälle, söimme hyvin ja joimme skumppaa promilleilla tai ilman (ihan vain kaikille kyylääjille tiedoksi). Pitkin iltaa lautasille kertyi leipää, erilaisia salaatteja, chiliä ja muitakin suolaisia herkkuja. Jälkiruoaksi napsimme vielä muffinsseja, paahtovanukasta ja suklaata. 

Paransimme maailmaa ja keskustelimme vähän kaikesta, muun muassa kirjallisuudesta, parisuhteista ja vanhemmuuteen liittyvistä ilmiöistä – hyvässä balanssissa aikuisten maailmaan ja lapsiin liittyvistä asioista. Porina venyi pikkutunneille ja tyhjiä kulhoja sekä laseja kasaantui tiskipöydälle. Pyjamat vaihdettiin päälle ja lopulta itse kukin vetäytyi omaan tahtiinsa valitsemalleen yösijalle. 

Aamulla pöytä täyttyi jälleen herkuista: vohveleista, hedelmäsalaatista, croissanteista, juustoista, hilloista, tuoremehuista ja edellisillalta yli jääneistä ruokalajeista. Pitkän kaavan mukaan nautittujen aamukahvien, -teen ja brussin jälkeen takakontit- ja penkit lastattiin täyteen vieraspatjoja, kasseja sekä kameralaukkuja ja autokunta toisensa jälkeen suuntasi kohti kotia.

Kiitos emännällemme Rosannalle sekä kaikille ihanille naisille seurasta – nähdään taas pian uudestaan!

 

Rantojen maailmat tulivat olohuoneeseen

Niin paljon ihmeteltävää, kokeiltavaa ja ihailtavaa pienessä purkissa. 

Erilaisia materiaaleja: poltettua savea, lasia, kiviä, muovia ja simpukoita. Värejä valkoisen lukuisista sävyistä siniseen, turkoosiin, vihreään ja tiilenpunaiseen.

Sileitä, karheita, mattaisia, kiiltäviä ja kimmeltäviä pintoja. Materiaalit lämpenevät kädessä eri tavalla, osa taipuu ja toisista näkee läpi. Simpukan sisäpinta on helmiäisenkuultava ja pinta uraisen röpelöinen,

Esineille voi keksiä tarinoita: mitä simpukka on kokenut ja kuka on unohtanut pienet tossunsa – kenties vedenneito? Omia rantaleikkejä, matkoja ja venereissuja voi muistella: miltä meri tuoksui, miltä pohja tuntui ja mitä ääniä kuului?

Marmorikuulia voi kierittää, kivet ja paljetit lajitella omiin pinoihinsa. Voi leikkiä laskemista tai lastaushommia kannella. Heränneitä ajatuksia ja muistoja voi jatkotyöstää. Virikkeistä voi syntyä maalaus, askartelu tai täysin uusi leikki.

Millaisia aarrekätköjä teidän kaapeistanne löytyy lapsen tai aikuisten inspiroimiseen?

 

Pizzan syvin olemus eli ajatuksia ruoanlaitosta

Olen kahtena kuluneena päivänä lukenut tenttiin, kirjoittanut esseitä ja aloitellut omia osuuksiani ryhmätöistä. Ruokailut ovat tapahtuneet oppilaitoksen lounasravintolan sijaan kotona ja jääkaapissa on ollut vain jauhelihakeittoa.

Naureskelin eilen todetessani miehelle olevani suurimman osan ajasta hyvin käytännönläheinen, mitä syömiseen ja ruoanlaittoon tulee; Haluan ruoan sisältävän riittävästi vihanneksia ja proteiinia ja jos jollain aterialla vedän hiilariöverit, tasapainotan päivän ravintokertymää jossain toisessa välissä.

Toisaalta olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen ruoanlaittaja. Istun tyytyväisenä jonkun muun tekemän ruoan äärelle ja inspiroidun valmistamaan ruokaa ajan kanssa korkeintaan kerran kuussa – eikä inspiraatio aina realisoidu silloinkaan, sillä mies hoitaa ruoanlaittomme hyvin pitkälti.

Jos teen ruokaa vain itselleni, päädyn usein johonkin pikaratkaisuun, jolla lähtee nälkä ja josta ei saa viikon epäterveellisimmän ruoan palkintoa. Listalla ovat usein salaatit, tomaattikeitto raejuustolla tai vaikkapa tonnikala ja vihannessekoitus. Kunhan jotain ravitsevaa saa ääntä kohti!

Juhlahetkissä ja matkoilla olen nautiskelijatyyppi. Syön huoletta parikin palaa juustokakkua ja kesän autoreissujen kaveriksi sopii jäätelö. Voin järjestää spontaanit Tahdon-skumppakestit, leipoa kasan vaalinvalvojaismuffinsseja enkä sylje leffareissujen karkki- tai sipsipusseihin. Arjen ruokailujen rooli onkin tasapainottaa herkästi pulskistuvan ruokavaliota terveellisempään suuntaan.

Eilen tajusin puoliltapäivin kouluhommien lomassa vatsani kurnivan ja suuntasin kokkaushommiin. Vihannesten ja proteiinin pyhä liittoni joutui väistymään, sillä muistin pakastimesta löytyvän partioretkeltä ylijääneitä, pieniä pizzapohjia.

Pizzahan on tunnetusti jämäruokien aatelia, tortillojen tullessa hyvänä kakkosena – kumpaankin kun voi tuupata täytteeksi lähes mitä tahansa. Tällä kertaa jääkaapista löytyi ketsuppia, tomaatti, valkosipulinkynsi, jalopenosiivuja, pari salaattijuustokuutiota ja kananmunia. Pohjaan tuli lurautettua myös vähän oliiviöljyä.

Syön-mitä-löytyy-kokkaajan erikoispizzan kaverina tarjoiltiin kurkkukuutioita, hieman nuhjaantunutta lehtisalaattia ja kasa raejuustoa. Ei mikään makuelämys: munat jäivät löysiksi, valkosipuli maistui liikaa ja pizzanpäälliset hyllyivät laidalta toiselle – pysyipä edes nälkä pysyi loitolla.

Näitä improvisoituja aterioitani katsellessani kiitän usein onneani kokkausintoisesta puolisosta. Osaan valmistaa kelvollista, joidenkin mielestä jopa hyvää perusruokaa – kukapa ei reseptejä lukemalla siihen kykenisi. Mutta kun paloa asiaan ei ole, siirryn tyytyväisenä syrjään arkikokkauksesta ja keskityn leipomaan jotain herkkuja silloin tällöin.

Nykyään olisi niin kovin trendikästä tehdä ruokaa ajan kanssa, hyödyntää lähi- ja kausiruokaa, perehtyä superfoodeihin, raakaruokaan tai erilaisiin ruokavalioihin. Välillä mietinkin, pitäisikö vähäisestä kiinnostuksestani ruokavillityksiä kohtaan potea huonoa omatuntoa – riittääkö perusterveellinen arkiruoka enää ruokatrendiaallolta toiselle surffaavien yhteiskunnassa? 

Kovin muodikasta se ei ainakaan ole vai kuinka mediaseksikkäältä kuulostaisi bravuurini, maailman parhaan ja helpoimman tonnikalakastikkeen resepti? Niinpä, ei tule tästä ruokablogia sitten millään.

Mitä päiväkodeissa OIKEASTI tapahtuu

Lapseni on ollut päivähoidossa kohta puolitoista vuotta (kaveri täyttää pian kolme). Minulla oli mahdollisuus tutustua lapseni kanssa päivähoidon arkeen lähes kuukauden ajan, mistä olin todella hyvilläni. Aluksi toki vain ulkoilujen tai lyhyiden sisäleikkien merkissä, mutta loppuvaiheessa ihan kokonaisien päivienkin ajan.

Miettikääpä omalle kohdallenne työarkeenne tunkeutuvia vieraita aikuisia, jotka tulisivat tunneiksi, päiviksi tai viikoiksi tutkiskelemaan päivärytmiänne, työtapojanne, rutiinejanne, joko aidosti ihmetellen ja kiinnostuneita tai siinä sivussa myös hieman arvostelevan oloisena. Ei varmastikaan mikään helppo nakki päiväkodin henkilökunnalle ja ymmärrän ryhmätiloissa istuskelevien, tiellä pyörivien ja eksyneen oloisten vanhempien olevan lasten sopeutumisen kannalta tärkeitä, mutta joinain hetkinä henkilökunnan näkökulmasta myöskin riesa. Kiitos siis mahdollisuudesta pitkään tutustumiseen!

Olemme kaikki ihmisiä ammatillisuuden kaapumme alla; Kassalla istuvalla kaverilla on kolmatta päivää kestävä krapula ja tämä piippailee kurkkuja tervehtien asiakasta hieman tavallista vaimeammin, posteljooni on raskaana ja pysähtyy yökkäilemään polkupyöränsä tangon yli kesken jakelureittinsä, pappi purskahtaa itkuun kesken sielunhoidon, kun jonkun tarina koskettaa itselle kipeää kohtaa, luennoitsija pistää tuntinsa uusiksi menetettyään äänensä kurkunpääntulehduksen vuoksi ja lastentarhanopettajalla on alla pahimmillaan kuukausien univelka omien lasten korvatulehdus- ja tartuntatautikierteiden jäljiltä.

Huono päivä on huono päivä, vaikka oliiviöljyssä paistaisi ja pistäisi jääkaappiin marinoitumaan yön yli. Suurin osa meistä koettaa kuitenkin pitää kiinni siitä kuuluisasta nyrkkisäännöstä, joka alkaa asialliset hommat hoidetaan… Aloilla, joissa tärkeimmät asiat siirtyvät aineettomina ihmiseltä ihmiselle, oli kyseessä sitten aikuisten välinen vuorovaikutus tai lasten ja aikuisten väliset suhteet, näkyvät huonot päivät kuitenkin väistämättä jotenkin. Lasta harmittaa päiväkodissa kaikki kenties heti aamusta alkaen ja päivä voi joko sujua alavireisesti tai huolet voivat unohtua. Eikä tarkkaavaisesti kehonkieltä, ilmeitä ja äänensävyjä havainnoivilta lapsilta jää aikuisen alavireisyys tai kireys huomaamatta. 

Mielestäni ”ihmisaloilla” olisi kuitenkin tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan myös työn ulkopuolella. Uni, ravinto, liikunta ja merkitykselliset harrastukset ja ihmissuhteet sekä mielekkäiden asioiden tekeminen ovat tärkeitä, kyllähän sen kaikki tietävät. Mutta aina ei vain pysty. Pitäisikö korvatulehduksesta kärsivä lapsi jättää itkemään ja kiskaista kahdentoista tunnin unet, ryystää puoli lasia punkkua ja ryhtyä virkkaamaan kuulosuojaimet päässä? En ainakaan suosittele, ellei kipeälle kaverille sitten löydy jotakuta muuta luotettavaa aikuista potemiskumppaniksi.

Varmaan kaikilla tulee joskus päivien, viikkojen tai kuukausien väsymyksiä, turhautumisen tunteita ja leipiintymistä alaansa ja samanlaisina toistuviin työtehtäviinsä. Jos kipinä ja merkityksen tunne touhusta katoaa täysin, se jättää jäljen niin työtä tekevään kuin työn kohteisiinkin – ainakin jos työssä pitäisi jaksaa kohdata, olla läsnä, auttaa, hoivata tai kasvattaa. Näitä elämäänsä tai työhönsä väsyneitä tyyppejä lienee jokaisessa avokonttorissa, vastaanottokodissa, toimistossa, koulussa, virastossa, sairaalassa, vanhainkodissa ja päiväkodissa kautta maan. Heitä löytyy lentokentiltä, kaatopaikoilta, palvelutiskeiltä ja poliisiasemilta. Jos muu arki rullaa, mutta työ maistuu vuodesta toiseen puulta, kannattanee myös harkita uudelleen kouluttautumista ja alan vaihtoa. Se kun on nykypäivänä varsin yleistä.

Sanotaan että vitutus kasvaa eksponentiaalisesti ja olen taipuvainen uskomaan siihen – ainakin mitä työyhteisöihin tulee. Jos jossain työpaikassa, vaikkapa päiväkodissa, työskentelee enimmäkseen alastaan kiinnostuneita, motivoituneita, työstään innostuvia ja tasapainoisia tyyppejä, ei yksittäisen työntekijän huono asenne, narina, valitus tai nalkutus saa tuulta alleen ja tämän hedelmättömiksi, jopa haitallisiksi koettuihin työtapoihin puututaan hanakammin.

Sellaisessa yksikössä, jossa työnteossa on valuttu rutiinien toistamiseen, kahvitauon tai loman odottamiseen, ongelmien ja haasteiden maton alle lakaisemiseen ja joissa on luovuttu oman toiminnan arvioinnista, arvopohjan tarkastelusta ja työtapojen kyseenalaistamisesta, elämäntapakyllästyneet kukoistavat, rönsyilevät, pölyttävät ja levittävät pahan tuulen siemeniään kaikkialle. Jos osuu tällaiseen yksikköön sijaiseksi, lapseksi tai työntekijäksi, se on varmasti raskasta.

Väittäisin kuitenkin useimmilla työpaikoilla vallitsevan niin sanotun kauhun tasapainon; Suurin osa työntekijöistä on täysipäisiä ja työstään pitäviä ja heidän harteilleen jää hieman erikoisempien tapausten, syntymäkiukkuisten ja leipiintyneiden kannatteleminen sekä heidän puutteellisen työpanoksensa tai läsnäolonsa paikkaileminen.

Paltaanpa takaisin päivähoitomaailmaan. Olen ollut itse työelämään tutustumisjaksoillani sekä opiskeluun liittyvissä harjoitteluissani osana päiväkodin arkea. Edellisellä yksitoista viikkoa, eli ison osan keväästä, kestäneellä harjoittelujaksollani pääsin näkemään erään kotikaupunkini päiväkodin ryhmien arkea varsin kattavasti. Harjoitteluni perusteella sanoisin ainakin kyseisen päiväkodin ammattilaisten toimineen varsin lapsilähtöisesti, uusia työtapoja ennakkoluulottomasti kokeilevasti ja lämmöllä. Törmäsin kuitenkin muutamiin erikoisiksi kokemiini tilanteisiin, joista annoin palautetta ja sain vastaukseksi kiitoksen havaintojeni esille tuomisesta sekä lupauksen kiinnittää asiaan jatkossa huomioita.

Mitä oman lapseni päivähoitopaikkaan tulee, koen tulleeni siellä vanhempana kuulluksi. Jos olen joskus ihmetellyt jotain ratkaisuja, olen saanut ihmettelyihini vastauksia ja koen keskusteluilla olleen myös vaikutuksia. Lapselle vaikeiksi osoittautuneet asiat, kuten useimpien leikkikavereiden siirtyminen isompien ryhmään on hoidettu muutosta pehmentäen; Tämä on päässyt leikkimään kavereidensa kanssa pihaleikkien ohella toisinaan myös viereisen ryhmän tiloihin ja häntä on rohkaistu leikkimään myös uusien kavereidensa kanssa. 

Päiväkoti voi parhaimmillaan olla paikka, jossa lapset tulevat kuulluiksi, saavat monipuolisia aistikokemuksia, voivat oppia vertaistensa kanssa, liikkuvat, tutkivat, pääsevät syliin, kuuntelevat satuja, lepäävät ja riehuvat. Paikka, johon he haluavat lähteä ja josta jää mieleen hyviä muistoja, paljon tietoa ja toisinaan elinikäisiä ystävyyssuhteitakin. Huonoimmillaan lapset voivat kokea olonsa päiväkodissa turvattomaksi eikä heidän näkökulmaansa oteta huomioon ruokailutilanteissa, ympäristöä rakennettaessa, päivärytmiä rakennettaessa tai toimintatuokioita suunniteltaessa.

Näkisin kuitenkin lapsilähtöisyyden olevan nouseva trendi ainakin varhaiskasvatusta koskevassa keskustelussa – toivottavasti toisinaan vanhakantaisessa aikuisten työarjen ehdoilla etenevässä ja aikuisjohtoisuuden ympärille kietoutuneesta päiväkotimaailmassa tapahtuisi hiljanneen muutosta käytännön tasolla myös niissä ”vaikeimmissa” yksiköissä.

Vanhempana on kuitenkin hyvä olla hereillä, kuunnella lapsen kertomuksia päivästä, varata mahdollisuuksien mukaan aikaa aamuisin ja iltapäivisin käytäville keskusteluille ja ryhmän arkeen kurkistamiselle. Jos lasta harmittaa mennä päiväkotiin tai päiväkodissa ilmenee ristiriitoja, on hyvä kuulostella niin lasta kuin henkilökuntaakin siitä, mikä taustalla voisi olla. Syynä voi olla yksittäinen riita kaverin kanssa, muuttuneet pöytäryhmät tai siirtynyt sänkypaikka, lempileikkien jääminen toistuvasti kesken tai harmitus siitä, että omaa uutta suosikkilelua ei saakaan ottaa mukaan.

Monista asioista voi neuvotella ja kaikki tuntemani kasvatusalan ammattilaiset ovat olleet aina valmiita kuulemaan lapsen näkökulmaa ja ottamaan sen päivähoitoarjen puitteiden mahdollistamalla tavalla huomioon. Myös vaikeista asioista keskusteleminen vanhemman kanssa voi riittää helpottamaan lapsen oloa – sillä kukapa meistä ihan pettymyksittä ja kolhuitta tästä elämästä selviäisi.

Jos kuitenkin tuntuu siltä, että keskustelut henkilökunnan kanssa törmäävät toistuvasti seinään ja lapsella on kurja olla, voi keskustelun viedä tiedoksi päiväkodin johdolle tai sitä ylemmäksikin. Päivähoito, oli kyseessä sitten päiväkoti tai perhepäivähoito, on palvelu, josta voi ja pitää valittaa, mikäli on syytä epäillä, että lasten kasvu ja kehitys oikeasti vaarantuu.

Päivähoitoa ei tule mustavalkoisesti julistaa pahaksi tai hehkuttaa loistavana asiana, vaan havainnoida avoimin mielin. Asiassa kuin asiassa vanhemmalla on viime kädessä vastuu lapsensa hyvinvoinnista eikä sitä voi loppuviimeksi sysätä muille. Jos lapsi tuntuu osuneen juuri siihen päiväkotiin, johon on kertynyt pahimpien vastarannankiiskien ja työhönsä väsyneiden joukko… Mikäli arvot ja näkemykset lasten hoidon ja kasvattamisen keinoista eivät yksinkertaisesti kohtaa päivähoitoa järjestävän tahon kanssa, vaihtoehdoksi jää jaloillaan äänestäminen – vaikka sitten päivähoitopaikkaa vaihtamalla.

Mitä päiväkodeissa sitten oikeasti tapahtuu?
Minä en tiedä, enkä usko että kukaan voi kattavasti tietää. Päivähoitojärjestelmästä, henkilöstöresursseista, ryhmien kokoratkaisuista, sijaisjärjestelyistä, varhaiskasvatuksen ympäristöistä ja työtavoista on julistamisen ja kauhistelemisen sijaan tarpeen käydä keskustelua. Mitä moninaisempaa käytännön kokemuksien sekä tutkimuksien tuottamaa tietoa keskustelu pitää sisällään, sitä parempi.

En kuitenkaan näe mielekkäänä keskustelumallina päivähoidon demonisointia, luoden kuvaa epäinhimillisestä lapsisäiliöstä, jonka sivutuotteena syntyy laitostuneita ja pelokkaita ihmisraunioita. Yhdenkään vanhemman tai työntekijän henkilökohtaisen sädekehän kiillotus, oman paremmuuden ja ylivertaisuuden korostaminen, ihmisenä tai ammattilaisena ei ole mielestäni myöskään hedelmällinen maaperä rakentavalle keskustelulle

Inhorealistinen virheiden listaus ei vie asioita eteenpäin; Palautteella, konkreettisilla parannusehdotuksilla ja poliittisilla toimenpiteillä sen sijaan voidaan ehkä oikeasti vaikuttaakin. Joten jos kritisoit, valitat tai tyrmäät, muista myös kertoa, mitä ja miten asiaan voisi vaikuttaa.

 

 

Ojenna kätesi – sinua tarvitaan

Tatuointiprojektini jatkuu lähiaikoina ja yksi asia siinä harmittaa – nimittäin useampien tatuointikertojen mukanaan tuoma pidempi, mutta pakollinen tauko verenluovutuksesta. Olen käynyt luovuttamassa verta jo ties kuinka monen vuoden ajan ja se on yksi helpoimmista tavoista tehdä jotain vapaaehtoisesti ja pyytteettömästi muiden hyväksi.

Luovuttaminen on vienyt lomakkeiden täyttämisineen ja jälkieväiden syömisineen omalla kohdallani kokonaisuudessaan yleensä noin puolisen tuntia. Aikaa voi toki mennä hieman enemmän, jos luovutukseen on jonoa tai joutuu huilailemaan itseäni pidempään luovutuksen jälkeen.

Kun Liikkuva veripalvelu vieläpä vierailee kotikaupungissani säännöllisesti eikä luovuttaa saakaan (naisena) kuin kerran kolmessa kuukaudessa, muutamalla tunnilla vuodessa saa itselleen paljon hyvää mieltä – ja toivottavasti myös niille, joille lisäveri tai verivalmisteet lopulta päätyvät.

Veripalvelu jakoi Facebook-sivullaan tämän hienon videon veren matkasta luovuttajalta potilaalle ja halusin sen myötä muistuttaa kaikkia siihen pystyviä ojentamaan kätensä.

Koskaan ei voi tietää, milloin oma puoliso, vanhempi, lapsi tai ystävä tarvitsee lisäverta onnettomuuteen jouduttuaan, sairastuttuaan vakavasti tai vaikkapa synnytyksen jälkeen. Sairaaloiden verivarastot ovat täysin vapaaehtoisesti vertaan luovuttavien kansalaisten varassa. Ota siis vaikka kaveri mukaan ja lähde rohkeasti kokeilemaan!

Liikkuvan veripalvelun kalenterista voi tarkistaa, josko luovutustilaisuuksia järjestettäisiin omalla koti-, opiskelu- tai lähipaikkakunnalla. Veripalvelun sivuilta löytyy myös testi, jolla voi selvittää, sopiiko luovuttajaksi.

 

 

 

CHOO CHOO! // Synttärisuunnittelua

Hullun juhlajärjestelijän muistilistan seuraava kohta näyttäisi olevan… Kuutin 3-vuotis syntymäpäivät.

Olen koettanut kysellä Kuutilta toiveita syntymäpäiväteemasta jo useamman viikon ja tämä on sinnikkäästi ilmoittanut haluavansa syntymäpäivilleen mansikoita, jäätelöä ja kakkua. Voitte kuvitella, että eräs koristeluorientoitunut mutsi on lähestulkoon vaipunut epätoivoon ja repinyt otsatukkaansa. Onneksi kuitenki vain melkein!

Lapseni on ilmeisesti tullut isäänsä, jolle kaikissa juhlissa tarjoilut ovat huomattavasti koristeluja tärkeämpiä. Mikäs siinä, kyllähän kolmivuotishippoihin laitetaan myös pöytä koreaksi. Mutta tulipa se teematoivekin ilmi lopulta, kun olin saanut kuvia näyttämällä selitettyä lapselle, mitä aihe tai teema ylipäätään tarkoittavat. 

Kuten kuvakollaaseista voinee päätellä, teemaksi valikoitui Tuomas Veturi ystävineen sekä junat ja niihin liittyvä rekvisiitta ylipäätään. Värimaailma lienee puna-sini-valko-keltainen ja väriä tuodaan juhlatilaan kattaustarvikkeilla, ilmapalloilla sekä teemaan sopivilla koristeilla. Kuutin junaratalaatikko lastataan mukaan leikkirekvisiitaksi ja tarjottavien osalta ainakin kakkuun on luvassa jotain juna-aiheista.

Olisiko teillä jotain ideoita juna-aiheisten pippaloiden tarjottaviksi tai koristeiksi? Sähköteippijunaratoja lattiaan tai vohveleista tehtyjä liikennemerkkejä -kaikki hyvät vinkit kelpaavat!

 

Kuvat: Pinterest // Käytetyt kuvat linkkeineen sekä enemmän junasynttäri-inspiraatiota täältä

Run Forrest, run!

Talvijuoksukuulumisia täällä huutelen. Eilen tuli käytyä miehen kanssa ”pikatreffeillä” eli vedettyä ihmisten vermeet päälle ja syötyä Morrison’sissa. Olo oli sekä eilisillan että tämän aamun tuon purilaiskuvan mukainen. Että vähän erilainen burp-eeh-olo.

Pistin pari viikkoa sitten Facebookin puolelle pystyyn potentiaalisia juoksukavereita kotikaupungista yhteen kasaavan ryhmän; Eritasoisia ja -vauhtisia yhteislenkkejä on takana jo useampi. Tänään sain ensimmäistä kertaa houkuteltua jonkun vähän vauhdikkaammalle lenkille ja kylläpäs teki yhtä aikaa sekä tiukkaa että hyvää. 

Lunta oli satanut jo aamusta alkaen. Koetimme pysytellä pääväylillä, emmekä joutuneet kahlaamaan säärisyvässä hangessa missään vaiheessa. Muutamien siltojen ja alikulkujen kohdalla lumi oli muuttunut loskaksi ja juoksu hyytyi suojuoksumaiseksi räpiköinniksi ja loikkimiseksi. Märkiä ja raskaita lämpäreitä lätsähteli pipoon ja naamaan, mutta ne sulivat pois aika vauhdikkaasti. Alamäissä lumi oli paikka paikoin tamppautunut tiiviiksi ja jäiseksi pohjaksi, jolla piti edetä hieman varoen. 

Mutta kyllä teki hyvää ja nyt voin löhötä hyvällä omallatunnolla loppuillan kotona. Kesän loppuun asetettu 50-55 minuutin vauhtitavoite kympille ei näytä ollenkaan mahdottomalta ottaen huomioon tämänhetkiset, hieman yli tunnin vauhdit sekä vallitsevat sääolosuhteet, jotka kuitenkin hidastavat lenkkitahtia hetkellisesti paljonkin.

Että lenkkaria toisen eteen vaan, kyllä se juoksu kulkee lumipyryssä ja pakkasellakin! Hifistelijä tai elämäntapavilukissa voi kiskaista päälle (tai alle) teknisen aluskerraston ja hankkia nastat kenkiin, ostavatpa toiset ihan talvilenkkaritkin. Itse pärjään näissä Etelä-Suomen pakkasissa edelleen ilman hanskoja, pitkähihaisessa urheilupaidassa ja peruslenkkareissa. Tyhmässä kohtaa nuukan motto taitaa olla, että pitää juosta niin kovaa, ettei palele!

Löytyykö ruutujen takaa muita talvijuoksijoita tai -lenkkeilijöitä?

 

Minne mennä tänään // Testiryhmä Sinkassa

Vielä ehtii – ainakin jos asuu Keski-Uudellamaalla. Ai minne? No Sinkan ilmaispäivään tietysti. Taidekeskus Sinkassa kun on ilmainen sisäänpääsy jokaisen kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina.

Päätimme hyödyntää mahdollisuuden tavallistakin huokeampaan taide-elämykseen (normaalisti alle 16-vuotiaat pääsevät joka tapauksessa ilmaiseksi, aikuiset maksavat vitosen ja opiskelijalta lippu maksaa vain kolme euroa), sillä ulkona pyrytti märkiä jalkarättejä eikä ajatus hangessa töröttämisestä oikein jaksanut innostaa. Aktiiviset ulkoilijaäidit ja niin edelleen…

Taapersimme lapsen kanssa Sinkkaan ja olimme ulko-ovilla tismalleen aukeamisaikaan. Kuutti huomasi heti sisään astuessamme Sinkan pienen kahvion ja totesi varsin vihjailevaan sävyyn olevansa hyvin janoinen. Lupasin hövelinä ja sunnuntaituulisena tälle puolikkaan limsan ja kenties keksinkin, kunhan ensin olisimme kiertäneet näyttelyn. 

Kuutilta sai hyviä tulkintoja palloteoksiin. Hän löysi niistä Totorosta tuttuja mustapalleroita, aurinkoja, maapallon, saaria, merta, omenoita, Papan veneen värin, lunta ja rantakiviä. Värit kiehtoivat kaiken kaikkiaan paljon. Raitateokset jättivät lapsen vähän kylmäksi, mutta sen sijaan kaikki videoteokset kiinnostivat.

Ne teokset, joihin sai koskea tai joihin pääsi osallistumaan, olivat ennalta-arvattavasti lapsen suosikkeja; Vaakateoksen päällä ihmeteltiin vaihtuvia lukuja ja tikkatauluteokseen aseteltiin omat tikat hartaudella sekä keskittyneesti. Yläkerran Taikakaappi esineineen ja hahmoineen oli kuitenkin ehdottomasti kiinnostavin ja sitä olisi tutkittu vaikka kuinka pitkään.

Kolmivuotiaan kanssa näyttelyssä vierähti kolmisen varttia, tunninkin olisi saanut kulumaan, ellen olisi itse tutustunut näyttelyyn jo aiemmin partioryhmäni kanssa. Lopuksi istahdimme vielä limulle ja keskustelemaan näyttelystä. 

Näyttelyn tärpit:
Leikki-ikäisen suosikki: Taikakaappi
Minä-itse-tekijätyypin suosikki: Tikkatauluteos
Marimekon raitapaitafanin sytyttää: Tuhottoman monta raitakuosia
Isojen nimien ystävälle: Chagallit ja Picassot yläkerrassa

P.S. Video tikkatauluteokseen osallistumisesta löytyy täältä

Päivän minityyli: Kissa ja kameroita

Kuvissa poseeraa tällä kertaa juuri päiväuniltaan herännyt lapsi, joka halusi ehdottomasti lisäasustaa itseään korvilla.

Mikäs siinä – nyt sain tallennettua kameralle kurkistelevan, lintuja katselevan, iloisen ja nukkuvan pienen kissan. Ihanaa aikaa tämä roolileikkien ja mielikuvituksen vilkkaan kehityksen vaihe, tykkään!

Pitää elää niinkuin opettaa, ainakin silloin kun lompakko sallii. Se on lasten vaatteiden osalta mahdollista useammin kuin aikuisten puolella… 

Kuutilla onkin toisinaan yllään päästä varpaisiin kotimaisia – ja tusinaketjuvaatteita varmemmin hyvissä oloissa tuotettuja vaatteita. Tällä kertaa paita on Noshin ja housut ovat Mainion. (Henkkamaukkalinjalle ei ole sorruttu kuin sukissa.)

Mjau!