MUCH WOW

Minun piti kirjoittaa tänään vain asiallinen yleisjuttu eikä sen kummemmin fiilistellä tätä Perhe-kategoriaa ja Etusivun uudistusta. Mutta kun tekee mieli hehkuttaa ainaisen narinan sijaan niin hihkutaan vielä hieman…

Joten kiitos Lilyn Toimituksen tiimille perheblogien potentiaalin tunnistamisesta ja huomioimisesta myös käytännön tasolla. Sekä tietenkin lukijoille, kollegoille ja blogin kautta saaduille ystäville! Teidän ansiostanne tämä on niin kivaa kuin se on, vaikka harvoin kiittelenkin. (Kuten edellisessä jutussa totesin.)

Siellä se on, minun naamani Perhe-kategorian alla omassa pallurassaan. Jee! Näillä on hyvä jatkaa!

Palloista, bloggaamisesta sekä disclaimereista

Tajusin Lilyn perhebloggaajista koostuvassa ryhmässä jutustellessani olevani harrastusasioissa melko tavoiteorientoitunut. Usein julkisessa keskustelussa – ja jossain määrin myös kahvipöytäporinoiden tasolla, numeraalisesti mitattavissa oleviin suoritteisiin tähtävää ja kehittymistä seuraavaa harrastamista pidetään enemmän miesten juttuna ja naisten nähdään painottavan hyvää oloa, elämyksiä ja sosiaalisia suhteita.

En kuitenkaan usko noin yksiselitteiseen jakoon tässäkään asiassa; Vaikka bloggaaminen tarjoaa vertaistukea, uusia ystäviä ja hyvinvointia luovan puuhaamisen kautta, olen myös statistiikkaa kyttäävä ja seuraajista, tykkäyksistä sekä sydämistä innostuva tyyppi. Eikä halu kasvaa ja kehittyä jää vain blogimaailmaan oheistekemisineen kuten valokuvaukseen vaan salilla pitää nousta enemmän rautaa ja lenkillä kasvattaa keskinopeutta. Myös partiossa tietynlainen, vaikkakin hidas, nousujohteisuus on tärkeää.

Ellei kehitystä tapahdu, tuntuu herkästi siltä, että junnaan paikallani; Mietin, onko minulla riittävästi annettavaa tai antaako harrastus itselleni tarpeeksi, jos se ei paranna kestävyyskuntoa tai luvut eivät osoita tekeväni blogisettiäni niin hyvin että se kiinnostaisi laajaa joukkoa ihmisiä. Muun muassa siksi onkin todella motivoivaa, että Lilyn toimituksessa on huomioitu Lilyssä toimiva aktiivinen ja suuri perhebloegeista kiinnostunut porukka, johon kuuluvista moni lukemisen ja kommentoimisen lisäksi tuottaa myös omaa sisältöään.

Uusi perhekategoria nimikko-, suositeltuine- ja kaikkine perhebloggaajineen pitää sisällään monella tapaa taitavaa ja antaumuksella hommaansa tekevää joukkoa. Monet perhebloggaajat rakentavat tietoisesti ja oman panoksensa antaen, yhdessä muiden kanssa Lilystä entistäkin vahvempaa yhteisöä, jakaen kokemuksia kaikilta elämän osa-alueilta, ei yksinomaan perheasioista.

Olen kirjoittanut hiljattain siitä, miksi bloggaan, mutta ajattelin kertoa parin kysymyksen innoittamana lyhyesti myös siitä, miten bloggaan; Ideat postauksiin kumpuavat monesta lähteestä: omasta arkielämästä, emotionaalisista ylä- ja alamäistä, lapsen touhuista, sisustusprojekteista, innostavista tapahtumista, uutisista, oman alan asiantuntijalehdistä, verkossa käytävistä keskusteluista, matkoista, uutuustuotteista, haasteista, parisuhteesta…

Teen listoja postausaiheista ja jonkun aiheen ollessa mielen päällä, mutta ajan ollessa kortilla, saatan luoda postausluonnoksen Lilyyn. Kirjoitan postaukselle otsikon ja tärkeimmät ajatukset ylös ranskalaisilla viivoilla. Pyörittelen aihetta päivän mittaan, haen kenties lisätietoa, ihan jo siksikin etten puhuisi läpiä päähäni ja kyselen muiden mielipiteitä aiheeseen. Kun ehdin istahtaa koneelle, kirjoitan tekstin auki ja lisään alkuperäiseen luonnokseen kypsyttelyn aikana heränneet teemat.

Joihinkin juttuihin jään myös jumiin, kuten Elämä säästöliekillä – asiaa rahasta-juttuun. Rahasta ja sen puutteesta kirjottaessa on usein riskinä, että osa lukijoista raivostuu kommenttihuutamaan että toisilla on vielä vähemmän rahaa kuin meillä eikä teidän tuloillanne parane valittaa – vaikka jutussa kuinka olisikin tarkoituksena pohtia, miten erilaiset tulotasot voivat vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin todellisuudessa, jossa kaikki eivät voi vaan istua trendikahviloissa päivät pitkät ja osalta jää vuokrakin maksamatta, kun ei ole rahaa.

Laajemmissa ja yhteiskunnallisemmissa jutuissa näkökulmia olisi perinteisesti miljoona erilaista ja mietin usein, pitäisikö niihin lisätä sekaan vielä tilastoja vaikkapa tuohon rahajuttuun liittyen opiskelija- ja lapsiperheköyhyydestä. Ja toki pohtia, miten vanhempainvapaat vaikuttavat perheiden taloudelliseen tilanteeseen. Yhteiskunnallisista aiheista kirjoittaminen on minulle tärkeää, mutta se on tavallaan tosi kuormittavaa, varsinkin juttujen lukumääriin nähden. Hauskat kissavideot, arkimöläytykset ja raflaavasti otsikoidut minijutut keräävät nimittäin paljon enemmän huomiota.

Onkin ehkä vähän tyhmää kantaa mukanaan ”ammattiylpeyttä”, joka pistää luonnostelemaan juttuja, miettimään niiden sisältöä, rakennetta ja kirjoitusasioita tai hylkäämään postausaiheen kelvottoman laatuisiksi katsomieni kuvien vuoksi. Toisinaan tekisi mieli sortua samaan, mitä näkee joissain blogeissa tehtävän eli turvautua muiden sisällöllä ratsastamiseen ja kirjoittaa otsikkoon Lastensuojelu on kriisissä. Ja sitten kertoa lyhyesti tekstikentässä, että kannattaa lukea tämä, jonkun toisen kirjoitama juttu, koska se on hyvä ja aihe koskettaa bloggaajaa. Koen että bloggaajana minun tulisi kuitenkin tuottaa oma sisältöni eli tekstiä, joka antaa aiheeseen jotain uutta sekä vastata pääasiassa omilla kuvillani ja videoillani myös blogini visuaalisesta puolesta. 

Edit: Emmi, jota kunnioitan ihmisenä ja bloggajana, huomautti, että olin taas aika kärkevä asian esille tuomisessa. Joten pehmennetään kulmikasta ulosantiani seuraavalla… Seuraan Bloglovinin kautta lähemmäs kahtasataa blogia, blogiholisti kun olen. Ja niistä iso osa on perheaiheisia. Kaikki valtavan hyviä, koska en muuten turhaisi niiden lukemiseen aikaa. Mainitsemani lieveilmiöt, jotka itseäni ärsyttävät, koskettavat murto-osaa blogeista ja jokainenhan voi valita, mitä blogeja seuraa. Suurimmaksi osaksi blogeissa on todella ihania, inspiroivia, koskettavia ja laadukkaita juttuja. 

Vierastan vähän ajastusta siitä, että blogijuttuihin pitäisi lisätä selittely- ja hyvittelyosa, ettei kukaan vain loukkaantuisi tai ajattelisi pitäväni itseäni muita parempana, koska siitä ei todellakaan ole kyse, mutta tehdään se nyt jälleen varmuuden vuoksi. Olen vähän tällainen perusnegatiivinen valittajatyyppi, joka unohtaa kehua ja heitellä keijupölyä ympäristöönsä. Että jos unohdan sanoa, miten mainioita bloggaajakollegoita minulla on, miten paljon rakastan kaikkia lukijoitani ja lähettää virtuaalisijaksuhaleja, pahoittelen sitä vilpittömästi. Pus. 

Säännöllisesti kysellään myös, milloin bloggaan ja vastasinkin siihen osittain jo aiemmin. Oikea vastaus lienee: aina kun ehdin; Tekstejä ja kuvia syntyy reissuissa, junamatkoilla, samaa asiaa jankkaavilla luennoilla ja luentojen välisillä tauoilla, vessassa, partiotapahtumissa lasten jo nukkuessa, lapsen päivunien aikaan tai tämän ollessa jossain isänsä tai isovanhempiensa kanssa. Sekä tietysti myöhäisiltaisin ja öisin. Saa nähdä, miten työelämään siirtyiminen, tavalla tai toisella, tulee vaikuttamaan aikanaan bloggaamiseeni. Mutta siihen on vielä aikaa, joten katsotaan tilannetta sitten lähempänä.

P.S. Jos joku on päätynyt blogiini kategoriauudistuksen myötä, kannattaa lukaista ainakin Norppalan väen esittely sekä juttuni siitä, miksi pidän perheblogia juuri Lilyssä.

 

 

Viisaat päät yhteen eli parhaat vinkit Kööpenhaminaan

Pääsen ensi viikon alussa tutustumaan erääseen paikkaan Kööpenhaminassa. Kun kuulin siitä ensimmäisen kerran, mietin että miksipäs ei, mutta onkohan tuossa ihan nähtävyysainesta. Lukuisia kuvia ja teekupin äärellä käytyä keskustelua myöhemmin olin kuitenkin täysin myyty – täytyy päästä!

Aamupäivän ja alkuiltapäivän Köpis-ohjelma onkin siis tiedossa. Mutta mitä tehdä tuossa tyylikkäässä kaupungissa, kun aikaa on vain jokunen tunti? Tavoilleni uskollisesti toiveeni liittyvät ruokaan, fiilistelyyn ja minibudjetti-ostosteluun – mielellään siten, että ruoka- tai ostospaikka on itsessään esteettisesti tai muita aisteja stimuloiva elämys. 

Koska tiedän osan teistä reissanneen paljon minua enemmän tai ainakin käyneen Kööpenhaminassa, kaipaisin vinkkejä saadakseni pikavierailusta mahdollisimman paljon irti. Hieman nolottaa myöntää, mutta en ole koskaan käynyt Kööpenhaminassa, vaikka Tukholma on tullut jo keskustansa osalta varsin tutuksi ja Tallinnaakin olen ottanut vähitellen haltuun.

Kuvatkin ovat osittain muista naapurimaiden pääkaupungeista napattuja ja niistä löytyy asioita, joista ainakin osan toivoisin mahtuvan aikatauluun. Etukäteissuunnittelu ei olisi pahitteeksi, kun aikaa kaupungilla kiertelyyn ei ole tällä kertaa rajattomasti. Pidemmästä reissusta haaveillessa haluaisin ehtiä kokea pikapyörähdykselläni ainakin osan seuraavista:

– Kaupungin parhaat (pesco-vege)hampurilaiset

– Kööpenhaminen ihanimman kukkakaupan

– Hienon näkymän

– Jonkin ihanan sisustusputiikin

– Joulunodotusfiilistelyä

– Piipahduksen suloisessa kahvilassa

– Tai sitten jotain ihan muuta…

Antakaa parhaat vinkit, pliis, luotan teihin!

 

Arvonta: Voita puolen vuoden Netflix!

Muistuttelisin vielä, että blogin Facebookissa on käynnissä arvonta, jossa kaksi blogin lukijaa voi voittaa itselleen puoli vuotta käyttöäaikaa Netflixiin. Oli sitten tv-sarjojen, elokuvien tai lastenohjelmien suurkuluttaja, uskoisin valikoimasta löytyvän jotain jokaiselle. Joten klik klik ja hauskaa loppuiltaa – menen itse hetkeksi katsomaan sarjoja koneelta!

Harmaan arjen pelastajat eli mikä pitää pään kasassa

Jossain kohtaa kulunutta viikkoa tuntui siltä, etten ole tehnyt koko viikon aikana mitään muuta kuin lukenut viime hetken hätäisia muistiinpanoja tenttiin, kököttänyt pikkutunneilla puoliunessa opiskeluihin liittyvissä ”vapaaehtois”hommissa, koettanut setviä kotitöitä edes jotenkin siedettävään pisteeseen, stressannut väliin jäneistä liikuntakerroista…

Ja kirsikkana kakun päällä tiuskinut lapselle, joka huomaa vanhempansa kiireen ja roikkuu kahta kauheammin käsipuolessa sekä heittäytyy täysin avuttomaksi ja kyvyttömäksi leikkimään tai touhuamaan mitään itsekseen.

Tämän hässäkkäviikon, jota tituleerasin miehelle etukäteen koko opiskelusyksyn kaameimmaksi, varoitellen sen mielenterveyttä murentavasta vaikutuksesta jo hyvissä ajoin, valonpilkahduksia ovat olleet piipahdukset tavallisten, täysipäisissä työ- tai opiskelupaikoissa olevien ihmisten seuraan sekä ne kerrat kun ovikello on soinut. Se kun on viime päivinä tarkoittanut ruokalähetyksiä muodossaan tai toisessaan… 

Ensin Netflix muisti StreamTeaminsa jäseniä halloweenin elokuvailtojen kaveriksi tarkoitetulla pussilla, josta paljastui teemaan sopivasti kurpitsa, kynttilöitä ja naposteltavaa. Heti perään ovelta kurkisteli lähetti mukanaan erilaisia Vaasan RuisNachoja dippitarvikkeineen. Mies intoutui myös testaamaan nachovuoan tekemistä. Oli sen verran hyvää, että söimme sen kolmeen norppaan kerralla. 

Kun kiire painaa, tekisi välillä mieli vain jäädä kotiin vääntämään hommia, nukkumaan ja ottamaan ihan rennosti. Viikkoon on kuitenkin mahtunut lauantainen metsäretki partiolasten ja -aikuisten sekä keskenään nahistelevien koirien kanssa, partion hallituksen kokous, varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelu, jättimäisen postihässäkän selvittämistä, juoksulenkki ja toivottavasti vielä pidemmän kaavan mukainen tehoisku kuntosalille.

Sekä yhden ihanan naisen polttarit, joihin lähdin lähes suoraan metsäretkeltä. Japaniteemaan sopivasti muu polttariporukka oli jo kirjoittanut haikuja ja askaroinut luonnon antimista muun muassa hiuskoristeen. Itse pääsin mukaan japanilaisessa ravintolassa syömisen vaiheessa, kuten osa ehkä huomasikin instan sushi- ja sashimifiilistelyistäni.

Ulkoilulla, polttareihin karkaamisella ja hyvällä ruoalla kaaosviikosta saatin ihan kelpo viikko – joskin ihan samalla sykkeellä mentävää en heti uudestaan ottaisi, jos saisin valita. Vielä pitäisi kuitenkin keksiä, miten osaisin olla purkamatta pahimpina stressihetkinä kireää oloani miehen tylyttämiseen tai temppuilemalla huomiota hakevalle lapselle tiuskimiseen. Se kun ei oikeasti helpota oloa vaan aiheuttaa kahta kauheammat tunnontuskat.

Tunnistaako joku muukin olevansa herkästi kiihtyvä höyrypää ja purkavansa vaikkapa viime hetken hässäkän aiheuttamaa ärsytystään läheisiinsä? Ja olisiko teillä hyviä vinkkejä sen vähentämiseen?

 

// Vaakasuuntaiset metsäretkikuvat otti Mikko Rantala; Oma järjestelmäkamerani ei pysynyt enää tämän viikon vauhdissa mukana.

44/52 QUEEN OF MONSTERS

Mitä yhteistä on riemuvillillä tuulella olevalla myöhäistaaperolla tai varhais-leikki-ikäisellä, haamukissan kysymysmerkkihännällä, lepattelevilla puisilla ja silikonisilla pöllöillä sekä Godzillalla? Viikon 44 yhteiskuvat tietenkin!

Pohjalla on taas pari sellaista koulupäivää ja -yötä että oksat pois. Mutta ajatus noin kuukauden mittaisesta joululomasta, eli mahdollisuudesta pistää taas unisaldot, syömiset, viikottaiset liikuntamäärät ja lapsen kanssa tankattavat laatuajat kuntoon, auttaa kummasti jaksamaan. Tummia silmänalusia ja neljän tunnin yöhommissa otettuja torkkuja se ei kuitenkaan poista ennakoivasti, joten tämä norppaemo upottaa ihan kohta pinkin kuontalonsa tyynyyn.

(Voit kurkata aikaisemmat 52-viikkoa projektin kuvat tämän linkin takaa. Tosin osa odottaa vielä siirtoa.)

P.S. Puolen vuoden koodien Netflix-arvontaan voi osallistua blogin Facebook-sivulla. 

 

Ooh, nämähän on kivoja!

H&M:n All for Children-mallisto, jonka tuotosta 25% menee Unicefin toiminnan hyväksi, on tänä vuonna aika ihana!

Tuo lohikäärmesadetakki tekisi mieli hankkia varastoon, sillä nykyinen tähtisadetakki käy Kuutille pieneksi ennemmin tai myöhemmin. Myös nuo nahkaiset metallinhohtokengät himottaisivat, mutta katsotaan nyt…

Osa tuotteista on aikaisempien mallistojen tapauksessa myyty tosi nopeasti loppuun verkkokaupasta – jonain vuonna jouduin metsästämään suosikkini myymälästä. Katsotaan miten käy tällä kerralla!

Mitäs tykkäätte?

P.S. Syksyn ja talven pitkiin iltoihin voi nyt voittaa kaveriksi 6kk Netflixiä. (klik)
 

ÄMPÄRIKAUPALLA HAAVEITA


1) Tahdon käydä jossain, missä on kunnollisia vuoria. Minulla ei ole mitään tarvetta kiivetä vuorille – pelkillä tuntureillakin meinaa näes iskeä korkeanpaikankammo, mutta haluaisin vierailla hotellissa tai muussa majoituspaikassa, josta näkyisi sumuhuippuisten vuorten rivistö. Vuorissa on jotain majesteettista, pysäyttävää ja voimaannuttavaa. Katselen usein vuorikuvia eikä olohuoneessamme ollut ihan suotta vuoripainatuksella varustettua verhoa.

2) Jos en ehdi nähdä ainuttakaan saimaannorppaa niiden luonnollisessa elinympäristössä kertaakaan ennen kuin heitän kakkulusikkani nurkkaan, tulen kummittelemaan tuttujen nurkissa kauhistuttavilla tavoilla. Suosittelenkin puolitoissani läheisiäni keräämään minulle kimpassa kolehdin Norppamatkalle osallistumista varten, ainakin jos suunnitelmissa on hankkiutua allekirjoittaneesta eroon ennenaikaisesti. Muutoin toteutan haaveen joskus kun rahatilanne sen sallii.

3) Aion ottaa lisää tatuointeja. 

4) Olisi hienoa oppia ratsastamaan. Siis ihan oikeasti osata eikä vain hytkyä hurjan näköisesti amatööriratsastajan selkäänsä saaneen islanninhevosparan kyydissä. Kun tyhjän pesän syndrooma ja täydemmän lompakon aika iskevät, suuntaan nokkani kohti talleja.

5) Uskon, että tulen joskus asumaan unelmieni puutalossa, vanhassa tai uusvanhassa. Toisaalta myös modernimmat lasi-betoni-kuutiot ovat alkaneet kiehtoa viime aikoina. Romanttinen tai moderni, tärkeintä talossa olisi se, että koti olisi oma ja sellainen, että sieltä löytyisi tilaa kirppislöydöille, harrastuksille sekä yhdessäololle. Joulun viettäminen omassa kodissamme niin, että perheenjäsenet, vaikka molempien puolelta, mahtuisivat ruokapöydän ääreen ja istumaan iltaa, on ollut haaveissani jo pitkään. Kuten myös kunnon illalliskutsut ystäville1

6) Haluaisin matkustaa Kööpenhaminaan vähintään pitkäksi viikonlopuksi. Yöpyä jossain designhotellissa, ajella pyörällä pitkin kaupunkia, istuskella kahviloissa, mutustaa voileipiä, kierrellä sisustusliikkeissä, ostaa leikkokukkia hotellihuoneeseen ja pulahtaa päivän päätteeksi kylpyammeeseen.

7) Toivon Malibu Beachin pintaremontin sujuvan sutjakasti ja Kummitäti H:n kanssa viime kesänä vireille pistämiemme rantamajajuhlien suunnitelmien toteutuvan, kunhan maalitelat on pesty ja nurkat puunattu.

8) Olen lapsesta asti tahtonut vierailla, yöpyä tai asua majakassa. 

9) Haaveilen voivani joskus yhdistää mielekkään ja antoisan osapäivätyön blogin pitämiseen tai muuhun luovaan tekemiseen sekä väljempään arkeen, jossa on tavallista kahdeksasta neljään arkea enemmän aikaa perheen kanssa vietettävälle ajalle, harrastuksille ja yhdessä koetuille hetkille. 

10) Johonkin Etelä-Eurooppalaiseen, sympaattiseen pikkukylään matkustaminen ja totaaliseen rantalomamoodiin heittäytyminen, joko pikkuperheemme tai isomman porukan kesken siintää myös haaveissani. Ehkä voisimme suunnata jollekin viehättävälle saarelle, jota ympäröisi turkoosi meri?

Mistä te haaveilette? Jos olette kirjoittaneet omia ”ämpärilistojanne”, linkatkaa ne ihmeessä kommenttiboksiin – niitä on kiva lukea!

 

Mistä tunnistaa ammattilaisen?

No tietenkin siitä, että kaksivuotiaskin tietää ammattilaisen osaavan hommansa. Hiuskriisi kuin hiuskriisi, taitava kampaaja tietää, mitä tehdä. Vaikka kyse olisi ponien harjoista, Kinna pelastaa tilanteen. (Kukapa luottokampaajan hännän nostaisi ellei tyytyväinen, maksava asiakas?)

Pitäisiköhän tämän arkistojen videoaarteen mukanaan tuoman viisauden siivittämänä alkaa suunnitella omalle kuontalolle pikkuhiljaa jotain värjäysoperaatiota? Ehdottakaa jotain väri-ideoita!

P.S. Olettehan jo osallistuneet Netflix-arvontaan?

 

Tästä elämästä – sinulle, minulle ja Lilylle?

 

Kun lapsi heräili pahimpina öinä puolen tunnin välein ja aivotyötä tekevä mies nukkui tulpat korvissa saadakseen töissä aikaan enemmän tulosta kuin tuhoa, istuin toisinaan lattialla selkä eteisen kaappia vasten ja tihrustin itkua. Olin oikeastaan aloittanut itkemisen jo kaikkien suunnitelmien vastaisen raskauden aikana, niinä kuukausina, kun kotona vallitsi joko järkyttynyt hiljaisuus tai kireän tiuskimisen ilmapiiri, kummankin pohtiessa, miten asiaan pitäisi reagoida. Silloin kirjoitin tunteitani ylös paperille, muistaakseni miltä raskausaika ja läheisten suhtautuminen asiaan tuntuivat. Voidakseni purkaa asiaa jonnekin siinäkin vaiheessa, kun hyvin harva vielä tiesi.

Jossain vaiheessa, lapsen synnyttyä, aloin kaipaamaan vertaisverkostoa. Roikuin loppumattomilta tuntuvien imetyspätkien aikana netissä, lukien tutuksi muodostuneita perheblogeja, aiemmin lukemieni sisustus- ja lifestyle-blogien rinnalla ja osittain etsien uusia perheblogituttavuuksia. Jossain vaiheessa tajusin verkon kautta löytyvän samanhenkisiä tyyppejä jopa helpommin kuin perhekerhoista, vaikka niihinkin liukastelin Sorelit jalassa ja lapsi neliöliinassa tuhisten.

Ihan ensimmäisten blogipostausteni jälkeen siirryin nopeasti Lilyyn, keskustelevan kulttuurin, helpon alustan ja selkeän, visuaalisesti miellyttävän pohjan houkuttelemana. Ja sillä tiellä olen edelleen. Vaikka välillä joku kivahtaakin kommenteissa, että nämä mammablogit voisivat mennä jonnekin muualle. Oikeastaan lapsiperheet voitaisiin kieltää myös ravintoloista, taloyhtiöistä ja julkisilta paikoilta. Koska me emme mahdu samaan blogiyhteisöön heidän kanssaan. Nuo kommentit herättävät allekirjoittaneessa ihmetystä, sillä minusta Lilyn vahvuus on juuri avoimuudessa ja monipuolisuudessa: sisustus-, muoti-, käsityö, ruoka-, ihmissuhde-, perhe-, hupi-, kulttuuri-, urheilu- ja sillisalaattiblogien valtavassa kirjossa, josta kukin voi löytää mieleisensä.

Perheblogien jutut odotusajasta, vauva-arjesta, uniongelmista, väsymyksestä, oman vanhemmuuden kanssa kriiseilystä, parisuhteen kestämisestä pikkulapsivuosina, kehon muutoksista, mielen hauraudesta… Ja toisaalta lasten kehityksestä, omien lasten tuomasta valtavasta onnesta ja vanhemmuuteen kasvamisesta ovat olleet korvaamattomia väläyksiä, kosketuksia toisten arkeen, ajatuksiin ja johonkin suurempaan, osittain yksityiseen ja osittain jaettuun ilmiöön, jota vanhemmuudeksi kutsutaan. Toivon voineeni, omia ajatuksia purkaessani ja keskusteluihin osallistuessani, tukea myös muita muuttuvan elämäntilanteen keskellä ja antaneeni rohkaisua hetkiin, jota voi leimata näköalattomuus, jopa toivottomuus.

Äitiys- ja perheblogeissa on tuotu esille myös monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, liittyen niin perheiden tulonjakoon, vanhempainvapaiden jakautumiseen, julkisten palveluiden vahvuuksiin ja heikkouksiin kuin yhteiskunnallisiin asenteisiin, jotka liittyvät lapsuuteen ja vanhemmuuteen sekä äitiyteen liittyviin valintoihin. Itseeni vetoaakin keskustelun herättäminen hyvin rakennetuilla argumenteilla, laajoilla asiajutuilla ja yhteiskunnallisten kummallisuuksien sorkkimisella, vaikka tiedän monen kaipaavan ajoittain raskaalta tuntuvan arjen tai työelämän vastapainoksi blogien lukemiselta ja sellaisen pitämiseltä yksinomaan kevyttä viihdettä, kissavideoita, kauniita kahvikuppikuvia ja harmoniaa.

Koska olen paatunut esteetikko ja kauneuden tavoittelija ties kuinka monennessa polvessa, haluan tuoda blogiini myös kertomuksia taide-elämyksistä, luonnon kauneudesta, sisustuksesta, juhlavalmisteluista, asuista, muodista, lastenvaatteista – ihan mistä vain kauniina pitämästäni. Tai ehkä vuoden parhaat miesten pyllyt-kollaasi jää kuitenkin näkemättä tällä tontilla. Pahoitteluni jo etukäteen. En koekaan blogiani yksinomaan tai edes leimallisesti äitiys- tai perheblogiksi vaan blogiksi, jossa lapsi on osa arkea, johon kuuluvat myös harrastukset, lemmikkieläimet, parisuhde, ystävät, matkat, pukeutuminen ja kaikenlainen luova puuhastelu.

En tiedä, tuleeko blogistani koskaan yksinomaan kevyttä hömppää tai skandaalihakuista sosiaalipornoa, jota myisin keksimällä itselleni jonkin näennäiskiinnostavan tittelin kuten vasentissi-imettäjän, vahinkoäidin, kurvibloggaajan tai sektioaktivistin. Minusta laaja ja ennen kaikkea aktiivisesti keskusteleva lukijakunta olisi ja on, tietenkin hieno asia, mutta en usko, että blogin kommenttiosion muuttuminen verkon siivottomimpien keskustelupalstojen kaltaiseksi aivopierujen lietesäiliöksi palvelisi itseäni tai ketään lukijoista.

Lilyn perhebloggaajistakin osa on kokenut väsymystä ja bloggaamisen ilon hiipumista tuulimyllyjä vastaan kommenttisodassa taistellessaan. Joitain kommenttiketjuja lukiessani vatsassa muljahtaa pelko. Mitä jos tuon raivoavan anonyymilohikäärmeen katse osuu minuun, pylvään takana piileskelevään pyylevään nörttihobittimiehen vaimoon? Kestänkö elämäni ja valintojeni dissektoimisen pala palalta? Se jää nähtäväksi, mutta tällä hetkellä voin seisoa kaiken kirjoittamani, kertomani, näyttämäni ja kuvaamani takana, iloiten kaikista ihmissuhteista ja elämyksistä, joita blogin pitäminen on minulle antanut.

Olenkin saanut aina todella rakentavaa kommentointia, muutamaa kummallisuutta lukuunottamatta ja lisäksi aivan ihania yhteydenottoja muun muassa blogin Facebookin kautta sekä sähköpostitse. On ollut hienoa saada kurkistaa myös joidenkin lukijoiden elämään, sellaistenkin, joita en tunne blogin ulkopuolella ja kuulla useampaan otteeseen, mitä heille kuuluu. Ne yhteydenotot ja palaute blogin merkityksestä ovat merkinneet minulle todella paljon. Puhumattakaan kaikista huipputyypeistä, joiden kanssa olen istunut terassilla, reissannut ulkomaille, selittänyt suu vaahdossa lukuisia kertoja kahvikupin ääressä ja viestitellyt verkossa lapsen uhmaraivareista tai hankalista tuttavista.

Toivottavasti pysytte jatkossakin menossa mukana, te kaikki ihanat. Sillä en pidä blogia vain minulle, pidän sitä myös sinulle ja koko Lilyn porukalle. Koetan kertoa tästä elämästä, suruineen, iloineen, pysähtymisineen ja kiihdytysajoineen. Näyttääkseni ehkä omalta osaltani että vanhemmuus on vain pala elämää, joka vaikuttaa ihan kaikkeen, muttei kuitenkaan kaikkeen. Arjen kauneudesta tinkimättä, ei-fitnesskroppaa häpeilemättä ja sekoiluja säästämättä.

Pusuin
Norppaemo

P.S. Blogin Facebook-sivulla on käynnissä arvonta, jossa voi voittaa 6kk käyttöaikaa Netflixiin.