Ei tarvitse ottaa niin paljon itseensä

Mutta mitä jos otan?

Monessa kohtaa olen aika paksunahkainen. Vuosia kestänyt koulukiusaaminen karaisi haistattamaan yhdentekevien tyyppien sanomisille pitkät. Tuntemattomien ja anonyymien mielipiteet eivät hetkautakaan uimapatjaani suuntaan tai toiseen, ovatpa vain virtaavaa vettä pohjan alla. Läheisten ihmisten ja elämääni kiinteästi kuuluvien kommentit, tuhahdukset tai muka rakentavat kehitysehdotukset saattavat kuitenkin kolahtaa kipeästikin.

Joissain hetkissä ilkeämieliseltä kuulostava heitto saattaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sopivasta väsymyksen, nälän tai heittelevien hormonien Bermudan kolmiosta saattaa hyvinkin purjehtia ulos vakavaa osumaa ottanut laivanraato. Eniten kirpaisevat paikkaansa pitämättömät tai epäreilulta tuntuvat kommentit.

Otetaanpa esimerkki parin päivän takaa. Sattuipa tilanne, jossa seurueen miespuoleiset jäsenet saattoivat kyllä istua sohvannurkassa oluttölkki kädessään katsomassa jalkapalloa tuntikausia ilman että saivat myrkyllisiä katseita ja tiuskaisuja osakseen. Mutta auta armias, jos en saman tien heittänyt konettani olan yli ja hypännyt ylös sohvalta lapseni kitistessä kymmenettä kertaa saman päivän aikana pukemistilanteessa, josta hän tiettävästi selviää hetken itsekseen kiukuteltuaan. Silloin sopi kyllä kommentoida suureen ääreen, miten äiti ei selviä kyllä mihinkään sieltä.

Niin noh. Opintotukilautakunnalle olisi kiva näyttää syksyllä valmista opinnäytetyötä kesäopintotuen saamisen perusteeksi ja satunnaiset palkalliset kirjoitushommatkin nakutella joskus valmiiksi. Keskittyminen on lasta toisella silmällä valvoessa ihan riittävän hankalaa ja jatkuva lapsen perässä kulkeminen tekisi siitä täysin mahdotonta. Mutta minullahan ei voi olla mitään tärkeämpää tekemistä kuin auttaa kotiaskareissa ja valvoa lapseni jokaista sukanlaittoa ja henkäystä kymmenen sentin päästä. Olenhan nainen.

Kuvatun kaltaisissa tilanteissa minua ei ärsytä niinkään itseeni kohdistuva kritiikki vaan se, että asiasta ei voida sanoa minulle suoraan, vaan sitä kommentoidaan joko minun kuulteni tai selän takana puolisolleni, ystävilleni, tutuilleni tai jopa kaksivuotiaalle lapselleni. Ja tietenkin se taustalla hiertävä tosiseikka että samassa tilanteessa en saisi lainkaan happoroiskeita selkääni, jos sattuisin omistamaan kivekset.

Epäreiluus voi perustua muuhunkin kuin sukupuoleen. Vaikkapa suhteet, paino, siviilisääty tai ikä voivat altistaa ikäville kommenteille, joilta toiset taas säästyvät. Oma lukunsa ovat aiheettomat kommentit, joilla yleensä annetaan ymmärtää kommentoijan tuntevan puheenaiheena olevaa henkilöä paremmin tämän raha-asiat, ruokailutottumukset, terveydentilan, henkisen kyvykkyyden tai ajatusmaailman. Pieleen menee, suurimman osan ajasta ja sellaisten juttujen kertoileminen totena vasta ärsyttääkin.

Laajemmin elämässä tehtyjä valintoja arvottavat lausunnot saattavat niin ikään särähtää korvaan, vaikka olisinkin tehnyt omien ratkaisujeni kanssa rauhan. Kun joku pauhaa siitä, miten lapsen hankittuaan tämän seurasta pitäisi nauttia ympärivuorokautisesti, jättää työnsä ja opiskelunsa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, unohtaa aikuisten kesken tehtävät irtiotot sekä omat harrastuksensa, joudun toisinaan pohtimaan, olenko vanhemmuuden valintojeni kanssa aivan hakoteillä.

Muitakin vastaavia kysymyksiä tarjoillaan omaa elämäntapaansa hehkuttavien toimesta pohdittavaksi. Kehon palvontaa, äärimmäisyyksiin vietyä ruokavaliota, sekasotkun ihannointia, reppu selässä elämistä, ympärivuorokautista työtahtia ja kaiken vapaa-ajan nielevää harrastusta – tuttavapiiristä löytyy jos jonkinlaista häärääjää. Täytyy kuitenkin sanoa, että hyvin harva heistä tuputtaa omaksi kokemaansa elämäntapaa muille, mikä on mielestäni hienoa. Kyllä maailmaan erilaisia olemisen tyylejä mahtuu, jos vain annamme muidenkin päättää ihan itse, mikä heille sopii parhaiten.

Veljeni sanoi edellä kuvatusta epäreiluksi kokemastani kommentista hänelle avautuessani, ettei minun tarvitsisi tai kannattaisi ottaa niin paljon itseeni. Hyvä periaate, mutta entä jos tunnereaktio vain tulee, vaikka kuinka koettaisin järkeillä sen tiehensä ja selittää tilanteen parhain päin itselleni?

Jos on pohjimmiltaan melko herkkää sorttia, muiden tunnetiloja tarkasti kuulostelevaa ja niihin helposti mukaan tempautuvaa tyyppiä, voiko koskaan kovettaa itseään niin, etteivät mitkään kommentit enää loukkaisi?

Onko se edes tavoiteltavaa vai menettääkö siinä sivussa itsestään jotain sellaista, mikä olisi suurimman osan ajasta vahvuus? Pitäisikö meidän kaikkien olla teflonpintaisia ihmissuhdesurffareita, jotka jättävät hankalat tilanteet ja tyypit surutta taakseen pienenkin vastoinkäymisen sattuessa?

Minusta loukkaantumiselle, harmitukselle, jopa vihalle täytyy antaa tilaa. Jos tunteen ei anna tulla, mikä herättäisi koskaan ajattelemaan, kohtelevatko toiset ihmiset meitä toivomallamme tavalla ja jos eivät, mistä laiminlyöminen, nälviminen tai toistuva negatiivinen kommentoiminen kertovat? Tunteilla on tehtävänsä sosiaalisten suhteidemme rakennusaineena. Niille ei tarvitse antaa jatkuvasti ylivaltaa, mutta ne voivat kertoa meille paljon siitä, mitkä asiat ovat meille aidosti tärkeitä ja milloin kaipaamme muutosta asioihin.

Vai mitä sanotte?

Reissuressi remissioon Revontulessa

Olen ajanut (tai noh, istunut auton kyydissä) Revontulen lomakeskuksen ja sen edeltäjän Hankamotellin ohi varmaan reippaat satakunta kertaa elämäni aikana. Viime vuosina olen kiinnittänyt huomiota aivan ysitien varressa kurkistelevaan golfkenttään, mutta unohtanut sen saman tien matkan jatkuessa. Samoin käy harmittavan monille matkan varrella oleville pienille huoltoasemille, käsityökaupoille, kotieläintiloille ja museoille.

Säännöllisestä Keski-Suomeen ajelemisesta saisikin varmasti enemmän irti, jos malttaisi jäädä tutkiskelemaan tienvarren tarjontaa. Enimmäkseen kuskinani toimivaa miestäni eivät kuitenkaan ylimääräiset pysähdykset innosta. Joten saatuani Revontulesta viestiä, jossa kysyttiin, haluaisimmeko käydä kurkistamassa paikan paremmalla ajalla kuin auton ikkunasta näkyvänä vilahduksena, ylipuhuin vähemmän pysähtymisskeptiset vanhempani rauhoittumaan kotimatkallamme tutustumislomalle.

Perheellämme on pitkä historia kaiken maailman Kisakallioissa ja Kisakeskuksissa lomailemisesta, kiitos nimeltä mainitsemattoman urheiluhullun vanhempamme. Pari lasta on tainnut periä reippailugeenejä, sillä veljeni sulloivat laukkuihinsa tennismailansa tyytyväisinä tajuttuaan että maalaisreissuun saataisiin kerrankin mahdutettua pari peliä tennistä. Itse kävin kopauttelemassa läpi pari kierrosta minigolfia – jopa frisbeegolfkin olisi kiinnostanut, ala-arvoisista heittotaidoistani huolimatta. Lainalenkkareissa tehdyn lenkin (älä kokeile tätä kotona!) kipeyttämä jalka kuitenkin torppasi suurimmat kävelysuunnitelmat.

Pystyin kuitenkin, kenties kiitos tulehduskipulääkkeiden ja sukuun kuuluvan jalkaterapeutin tekemien kineesioteippausten, tallustamaan jonkin verran Revontulen vehreitä tiluksia läpi, halki ja poikki. Suositun golfkentän lisäksi alueelta tuntuisi löytyvän erilaisia mökkejä aittamökeistä loma-asuntoihin, hotellihuoneita sekä saunoja joka lähtöön. Pienimmille lapsille on liikuntapaikkojen lisäksi tekemistä muun muassa pienellä leikkipaikalla touhuamisen ja trampoliinilla hyppimisen muodossa. Järven rantaankin olisimme päässeet uimaan ja saunomaan, tosin juuri toiselta mökiltä lähteneinä ja tihkusateen lamauttamina päätimme käyttää mökin omaa saunaa ja lössähtää sitten sohvalle katsomaan illan jalkapallopelejä.

Kävimme myös keilaamassa alueelle hiljattain valmistuneessa keilahallissa ja syömässä keilahallin tiloissa sijaitsevassa Bowling Dinerissa. Äitini kanasalaattia lukuunottamatta jokaisen seurueemme jäsenen nenän eteen kannettiin burgerit, jotka katosivat hampurilaisista viehättyneisiin nassuihimme varsin vauhdikkaasti. Lasta tosin kiinnosti vähän liiankin kanssa ateriaan kuuluva pahvinen auto, jossa ranskalaiset ja lasten hampurilainen toimitettiin. Keilahallin ravintolassa oli kokonaisuutena mukava tunnelma, jonne koin kiharrettuine otsatukkineni ja pin-up-tyylisine mekkoineni sopivani varsin hauskasti sekaan. Sisustus, musiikki ja tuoksut olivat sekoitus 50-lukua, jenkkityyliä ja poliisisarjoista tuttua lounasruokalaestetiikkaa grillisiipineen ja omenapiirakoineen.

Jos perheestämme löytyisi golfaaja, voisin kuvitella itseni golfmatkailemassa Revontulessa, sillä ulkopuuhaa löytyisi moneen lähtöön eikä koko paikka pyöri vain golfharrastuksen ympärillä. (En silti kadehdi golffaajaperheenjäseniensä perään huokailevien osaa, jos nikseen tulee!) Revontulen sijainti on hyvä myös moneen Jyväskylän alueen lapsiperhekohteeseen kuten Nokkakiveen ja Peukkulaan nähden. Tämän kesän Asuntomessujen aluetta unohtamatta. Paikka sopii hyvin myös pitkää matkaa ajaville yöpymis- ja vetreytymispaikaksi.

Kivointa kokemuksessamme oli kuitenkin Revontulen henkilökunnan tarjoama kiireetön ja iloinen vastaanotto paikan esittelyineen ja rupatteluineen. Tällaiset kohtaamiset muistuttavat hyvin konkreettisesti siitä, että siinä missä suurille hotelli- ja kylpyläketjuillekin on varmasti paikkansa, kotimaisia, maakuntien perheyrityksiä on mielestäni tärkeää tuoda esille vaihtoehtoisina lomakohteina. Yrittäminen ja tulevaisuuteen katsovat tekijät pitävät myös ympäröivän alueen elävämpänä ja maaseudulla suuren osan lapsuuden kesistä polviani ruvenneena silllä on minulle merkitystä.

Postikortteja maalta ja arvontamuistutukset

Kaatosadetta, aurinkoisia hetkiä, kineesioteippausta jalkapohjassa, lainalenkkareilla juoksemista, rahkapiirakkaa, valmistujaisjuhlakakkua, hauenvonkaleita, mielikuvitusleikkejä, kiukuttelua, kymmeniä ja satoja ajokilometrejä, pinaattisoosia, jalkapallo-otteluita, korvat höröllään kaupunkilaisvieraita ihmetteleviä navetan asukkaita ja viileässä järvivedessä uiskenteleva lapsi. Muun muassa niistä on tämä reissu tehty.

P.S. Tänään on viimeinen päivä osallistua Netflixin koodin ja Apple TV:n arvontaan ja blogin Facebook-sivullakin on arvonta käynnissä!

 

Pari ajatusta lainasuvusta sekä äidin ja pojan juhla-asut

Heti tekstin aluksi ilmainen vinkki tuleville sukupolville: Angstinen ja epävarma teini-ikä tai varhaisaikuisuus ei ole ehkä paras mahdollinen hetki tutustua aviomiesehdokkaan perheeseen. Kun omien vanhempien, kenties keskivertoa hieman tiukempi, lieka alkaa höllentyä, saattavat orastavan parisuhteen toisen osapuolen perheen erilaiset säännöt, rajoitukset ja elämäntavat ottaa päähän enemmän kuin aihetta olisi.

Ja kun huumorintajuissa tai -tajuttomuuksissa sekä sopivaksi katsotuissa kommentoinnin aiheissa on eroja puoli ja toisin, soppa on yhtä tehokkaasti leviävä ja helposti valmistettu kuin somekokilla konsanaan… Nykyisen parisuhteeni alkuvaiheessa rätisi ja paukkuikin säännöllisesti, lähinnä oman herkkähipiäisyyteni vuoksi. Kaivoin jopa matalia juoksuhautoja ja pitkävihaisena märehtijänä väärällä jalalla liikkeelle lähdöstä oli työlästä päästä yli. Viime vuosina kaikki on kylläkin rullannut mielestäni varsin sujuvasti ja viimeistään lapsemme on toiminut tehokkaana välien rasvaajana.

Koska olen pienen ikäni koettanut haalia tunnustusta ja hyväksyntää ja saanut sitä murusen sieltä, toisen täältä, kaipaisin omien lähtökohtieni vuoksi varsin pehmeää ja lämminhenkistä vastaanottoa uusiin yhteisöihin uskaltautuessani. Olenkin edelleen kiitollinen ensimmäisen poikaystäväni äidille, joka antoi minulle varauksettoman hyväksyntänsä sekä luottamuksensa. Ja toivotti minut heti tervetulleeksi osaksi perheen yhteisiä puuhia ja matkoja sekä pyörimään kotiinsa – niin sohvannurkkaan kuin imurinvarteenkin. Myös pitkäaikaisen ystäväni J:n äiti on hyvä esimerkki ihmisestä, jonka kotiin oli aina mukava tulla kylään, sillä hän sai läsnäoloni tuntumaan toivotulta.

Olemme kuitenkin kaikki hyvin erilaisia siinä, missä määrin ja laajuudessa jaksamme ja suvaitsemme ydinperheemme ulkopuolisia persoonia kotiympyröissämme – ja perustavanlaatuisemmalla tasolla myös siinä, keitä miellämme kuuluvaksi perheeseemme. Kuuluvatko perheeseen vanhemmat ja lapset vaiko myös isovanhemmat, enot, tädit, lasten puolisot, lapsenlapset, naapurin parhausaikuiset tai läheisimmät ystävät? Minun perhekäsitykseni on epämääräistä, jatkuvassa muutoksessa olevaa sorttia, joka venyy, vanuu ja laajenee.

Kotini on myös avoin kohtaamisille; Vaihto-oppilaat, sohvamatkaajat, lapsen kaverit ja ystävien seuralaiset ovat tervetulleita minikolmioomme syömään, juomaan, punkkaamaan ja leikkimään. Äidinäitini oli kuulemani ja kokemani mukaan ihminen, jonka ruokapöytään katettiin tarpeen mukaan lisää lautasia ja jolla saattoi olla oman viisipäisen lapsikatraan lisäksi pitkiäkin aikoja sukulaisten lapsia hoidossa. Myös lapsuudenkotiini on saanut pyytää yökylä- ja syntymäpäivävieraita ja mieheni sanoo vieraanvaraisuuteni olevan ei niinkään perittyä vaan ennemmin opittua hulluutta. Luulen tuon, varsin pitkälti sosiaalista elämääni määrittelevän, ominaisuuteni olevan yksi syy sille, miksi tulen niin hyvin toimeen vaikkapa Tessan kanssa.

Eilisissä sukujuhlissa huomasin, lähemmäksi vuosikymmenen takaisesta hankalasta alusta huolimatta, viihtyväni mainiosti tuossa kansainvälisessä, monikielisessä ja yhtä pitävässä porukassa, omine hölinöineni ja epävarmuuksineni.

Ruokailukatoksen reunassa roikkui rivi eri maiden lippuja ja väkeä oli, kliseisesti vauvasta vaariin ja vaaleasta tummaan. Sain aikaan yllättävää samanmielisyyttä tulvivan keskustelun modernien, valkoisten laatikkotalojen ja mustien, tanskalaistyylisten omakotitalojen ihanuudesta sekä pitää sylissäni lämmintä ja leppoisaa australianterrieriä. Poltin niskani meitä yllättäen hellineessä auringossa, puhuin pari sanaa ruotsia ja keksin mistä mieheni on perinyt satunnaiset maisema-arkkitehtikohtauksensa.

Pikkuserkkujeni äiti toivotti mieheni tämän ensimmäisellä Juankosken vierailulla, seurustelumme alkuaikoina, tervetulleeksi sukuun. Miehestäni se oli vähän turhan suorasukaista parisuhteemme tuoreuden huomioon ottaen, mutta minusta se oli oikein paikallaan ja ihanaa. Niin helposti kuin itseni ulkopuoliseksi ja huonoksi seuraksi hetkittäin tunnenkin, eilen oloni oli (jälleen) tervetullut. Ja se on aika tärkeä kokemus, itse kullekin.

Johonkin perheeseen ja sukuun voi olla helpompi solahtaa kuin toiseen – ja joihinkin jopa mahdotonta. Jokaisessa prosessissa on kuitenkin varmasti omat karikkonsa… Vai mitä sanotte? Millaisia kokemuksia teillä on uuteen perheeseen tai sukuun tutustumisesta ja kenties siihen kuulumisesta? (Joko puolison kautta tai elämäntilanteen muutoin muuttuessa.)

Mutta niistä juhla-asuista vielä sananen. Tai olkoot, nyt oli niin syvälliset ja sekavat selitykset pohjalla että antaa kuvien puhua puolestaan.

P.S. Appivanhemmille kiitos ja anteeksi. Osaan olla ajoittain aika rasittava.

Matkaterkut 26/52

Olimme tänään koko perheemme voimin miehen suvun sukujuhlissa. Puolesta päivästä alkuiltaan asti juttelimme, istuskelimme, tutkimme juhlapaikan tiluksia, söimme ja vahdimme ympäriinsä säntäilevän taaperon edesottamuksia. Sukujuhlista ilmaantunee blogiin vielä myöhemmin muutama sana ja kuva, mutta nyt koetan pukata kännykkänetin avulla verkkoon 52 viikkoa-projektin kuvat ja matkaterveiset teille.

Mies nimittäin pudotti minut ja Kuutin Lahdessa huoltoasemalle. Hyppäsimme vanhempieni kyytiin eikä reissaminen loppunut tämän päivän osalta vielä mihinkään. Matka jatkuu kohti Kuopion ja Jyväskylän seutua. Ohjelmassa on sukulointia isovanhemmillani, yhdet juhlat ja kenties muutama muukin sukulaisvierailu. Pakarat puutuvat tulevina päivinä istuessa ja pötsi kasvaa kahvipöydissä, mutta kesän virallinen Tour de Keski-Suomi on silti toivottu ja odotettu reissu.

   

Ei tästä mitään tule…

… eli lapsen loman ensimmäinen päivä.

Kuutin kesäloman piti alkaa vasta maanantaina ja kestää koko heinä- ja elokuun. Hän onnistui kuitenkin poimimaan jostain itselleen kesäflunssan ja lomataipaleemme alkoi etuajassa, joskaan ei kovinkaan ruusuisissa merkeissä. Voi että toivon suurimman osan tästä rääkymisestä, kirkumisesta ja mielivaltaisesta kiukuttelusta johtuvan vain räkätaudin mukanaan tuomasta ärsytyksestä.

Päiväkodissa vietettynä vuotena kahdestaan äidin kanssa kotona oleilun säännöt ovat mitä ilmeisemmin päässeet unohtumaan: Lelut eivät palaudu paikoilleen ja seuran kaipuu on jatkuva. Syömiset, pukemiset ja kaikki muut rutiinihommat takkuavat. Kun yhdistetään pakettiin työn alla oleva opinnäytetyö, vieraita varten siivoaminen, erinäiset järjestelyhommat, ulkoilutettava koira ja kirjoittajaansa odottava blogi…

Sanotaan että tulevat kaksi kuukautta eivät juuri tällä hetkellä ole kovinkaan houkutteleva tulevaisuudennäkymä, mutta eiköhän loma ala rullaamaan, kunhan kumpikin meistä tottuu taas toisissamme roikkumiseen. Mutta tänään, sateen piiskatessa loputkin kukat lakoon pihalla, kissanhiekkalaatikon haistessa parvekkeella ja pyykkikasan tuijottaessa syyttävästi sängynpäädystä tuntuu nyt tältä.

Kirjoitan hätäpäissäni jotain tuntoja ylös, odottaen koko ajan lapsen pomppaavan kiukkuisena ja väsyneenä ylös päiväunilta, huutaen ”räkääää”. Kuvissa näkyy vähän ensimmäisen sairas-lomapäivämme touhuja: maalauksia, muumeihin hullaantuneen lapsen ruokailuvarustusta, ensimmäisiä tänä kesänä pihalta poimittuja kukkia ja lastenhuoneen purkkiprojektia.

P.S. Klikatkaas muuten blogi seurantaan myös Bloglovinissa, lupailin blogin Facebook-sivulla arvontaa uusien seuraajien kunniaksi ja näillä näkymin sellainen saadaan huomenna pystyyn!

P.P.S. Ja Netflixin sekä Apple TV:n arvontaan voi osallistua vielä parin päivän ajan.

Taidearvonnan voittajat

Sain taidearvonnan voittajat arvottua ”jo” toissapäivän iltana, mutta eilinen päivä tuhraantui lakivaliokunta-ahdistusta potiessa ja opinnäytetyötä kirjoitellessa. Tässä olisivat viimein voittokommentit. Pistän taidejulisteen voittaneille vielä sähköpostia, mutta jos ehditte huomata tämän ensin, voitte laittaa yhteystietonne postiosoitteineen maililla minulle (ilmansinuaolenlyijya@icloud.com).

Uneton-julisteen voitti Jaana toisella arvoistaan:
”Jos voitan, valitsen Uneton -teoksen. Univaikeuksista kärsivänä teoksen nimi ja rauhallisuus kolahtaa erittäin paljon. Ja toki Uneton sopisi asunnon väreihinkin! Osallistun kahdella arvalla, kun kerta siellä FB:ssäkin tykkään/seuraan.”

Pöllöapina lähtee Oilille:
”Pöllöapina olisi mahtava lahja pöllöfanille tyttärelleni.”

Valkoinen Vinttikoira muuttaa nelliinan vaatehuone:eseen:
”Valkoinen vinttikoira, sen värimaailma on todella kaunis :)”

Pukki suuntaa lentoemolle:
”Pukki on suosikkini, vaan upean vangitsevia kaikki….”

Katti venyttelee jatkossa niin ikään kahdella arvalla kisanneen hukan luona:
”Kahdella arvalla Kattia tavoittelemaan! :)”

Siamilainen pääsee kissahullun Marin hoiviin:
”Molemmat kissat kolahtaa yllättäen tällaiseen mad cat ladyyn. :)”

Ja Portti kotiutuu JJ:n huusholliin:
”Portti sopisi loistavasti tänne nördepariskunnan makuuhuoneen seinälle. :-)”
 

Siipi ja mieli maassa

Heräsin aamulla ja unohdin, mikä päivä on. Muistin kyllä, että eletään keskiviikkoa kesäkuussa ja tänään meidän olisi määrä raahautua miehen kanssa pankkiin hoitamaan asioita. Koukkasin matkalla hakemassa uuden SIM-korttini ja asiakaspalvelun jonossa nettiä selaillessani huomasin sen. Ei mennyt läpi tälläkään kertaa.

Tänään eduskunnan lakivaliokunta äänesti siitä, tuleeko se esittämään eduskunnan täysistunnolle tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymistä. Toteutuessaan lakimuutos mahdollistaisi samaa sukupuolta olevien parien avioliiton sekä antaisi mahdollisuuden hakea adoptiota pariskuntana. Aloitteen hylkäämistä ehdottava kanta voitti äänestyksessä äänin 10-6.

On masentavaa ja jopa hieman ahdistavaa huomata, että niin usea kansanedustaja haluaa jatkaa ihmisten eriarvoista kohtelua, kun samaan aikaan suomalaisten enemmistö kannattaa avioliittolain tasa-arvoistamista:
Tahdon2013-kampanjan vuoden alussa Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä suomalaisten selkeä enemmistö asettui tasa-arvoisen avioliittolain kannalle: Peräti 65 prosenttia kaikista vastaajista kannatti lakimuutosta.

Ketkä ovat nämä kymmenen ihmistä, jotka haluavat pitää tiukasti kiinni siitä ajatuksesta, etteivät ihmiset ole tasa-arvoisia lain edessä – eikä heidän tehtävänsä kansansa edustajina ole pyrkiäkään siihen suuntaan?
Keitä ovat nämä kodin, uskonnon ja isänmaan nimissä maanmiehilleen ja -naisilleen, kanssaihmisilleen selkänsä kääntävät, perinteisillä arvoilla syrjinnän ja eriarvoistamisen selittäjät? (Katso lista vaikkapa täältä.)

Suomi on edelleen ainoa pohjoismaa, jossa ei ole lakia tasa-arvoisesta avioliitosta. Mielestäni se on surullista, häpeällistä ja loukkaa ihmisarvoa sekä ihmisoikeuksia. Äänestämisen ja poliittisen vaikuttamisen vankkumattomana puolestapuhujana en voi olla ajattelematta tämänkaltaisten päätösten olevan hyvin monille osoitus siitä, että edustuksellinen demokratia on tullut nykymuodossaan tiensä päähän.

Lainaan Heikki Viljan twiittausta:
”6v tyttäreni ilmoitti että menee naimisiin vessassa koska kirkossa ei voi tytöt mennä keskenään naimisiin.”  Sanon tähän vain sen, että vanhempana toivoisin, ettei minun lapseni tai kenenkään muun lapsi joutuisi, tässä tai missään muussakaan maassa pelkäämään seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi henkensä tai työpaikkansa, ihmissuhteensa tai lapsiensa hyvinvoinnin puolesta tai epäilemään oikeuksiensa toteutumista. Koskaan.

Kirjoitin maaliskuussa 2013, Tahdon-kampanjan tiimoilta ajatuksiani tasa-arvoisesta avioliittolaista:

”Satuin rakastumaan mieheen ja perustamaan perheen miehen kanssa. Yhtä hyvin elämä olisi voinut mennä niin, että minulla olisi perhe naisen kanssa. Mutta silloin meillä ei olisi ollut yksilöinä, pariskuntana tai perheenä samoja oikeuksia tai mahdollisuuksia kuin mitä nykyisessä parisuhteessani meillä on ja oli. Minusta se on väärin. Jos Sinun mielestäsi rakkaus, sitoutuminen, halu jakaa elämänsä toisen kanssa, olla vanhempi ja osa perhettä ei katso parisuhteen osapuolien sukupuolta, anna äänesi kuulua. Välitä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden viesti.”

Kehotan edelleen tekemään saman, lähettämään sähköpostiviestiä kansanedustajallesi, kirjoittamaan Facebook-viestin omaksi kokemallesi puolueelle, pitämään asiaa esillä sosiaalisessa mediassa, blogissasi tai lähipiirissäsi niin että mahdollisimman moni saisi äänensä kuuluville ennen syksyä.

Kansalaisaloitteen tie ei nimittäin ole vielä pysähtynyt, vaikka lakivaliokunta ryhtyykin valmistelemaan hylkäävää mietintöä. Eduskunnan täysistunnolla on lopullinen päätösvalta asiasta. Asiasta äänestetään todennäköisesti syksyllä lakivaliokunnan mietinnön pohjalta. Kyselytutkimusten mukaan enemmistö kansanedustajista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia.

“Toivoa ei vielä ole menetetty. Kampanja tulee tekemään kaikkensa, jotta eduskunta uskaltaa syksyllä vihdoin ottaa askeleen eteenpäin kohti yhdenvertaisuutta ja säätää tasa-arvoisen avioliittolain”, poliittisen vaikuttamisen koordinaattori Milla Halme toteaa Tahdon 2013-sivustolla.

Asia on ihmisoikeus- ja tasa-arvonäkökulmiensa lisäksi siinäkin mielessä tärkeä, että tasa-arvoinen avioliittolaki olisi hyväksytyksi tullessaan Suomen ensimmäinen kansalaisaloitteesta alkunsa saanut laki. Edustuksellinen demokratia ei ole kovin kovassa nosteessa ja kansalaisaloitteiden on toivottu lisäävän kansalaisten uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa yhteiskunnassamme.

Kansalaisaloiteella kerättiin 166 851 allekirjoitusta. Lakialoitteen hylkäsi kymmenen ihmistä.
Minkälaisen viestin tämä antaa poliittisesta järjestelmästämme, kansalaisten äänen kuulumisesta?

Millaisia tunteita lakivaliokunnan päätös teissä herätti?

 

I S O

”Oletko äidin vauva?”
”Ei, Kuutti on iso.”

”Oletko pieni höpöpöö?”
”Ei, olen iso.”

”Oletko sylivauva?”
”Eikun iso.”

Meillä asuu ilmeisesti iso lapsi.
Missä ihmeen välissä tämä tapahtui?

Ensimmäisestä kuvasta kiitos ”Papalle”