Normaalikokoinen, pitkäkarvainen mäyräkoiramme Hertta on sulostuttanut arkeamme kolmisen vuotta. 

Ajoittain saa toki hakata päätä seinään, kun koira puhkuu vieraille äänille rappukäytävässä ja pelkää yksin jäämistä vieraissa paikoissa. Tai päättää mielenosoituksena vauvan tuloon tyhjentää kulhollisen taloussokeria, juoda päälle litratolkulla vettä ja oksentaa kaameaa sokerilitkua isoon kasaan tekstiileitä. (Oh boy, that was fun!)

Mutta pääpiirteissään Hertta on ollut lojaali, seurallinen, melko vähän huomiota itselleen vaativa ja herkästi uusista asioista innostuva, rotunsa edustajaksi jopa pehmeä ja helposti koulutettava, aina valmis seuralainen ja kumppani.

Hertta on meillä sijoituksessa monestakin syystä. Olennaisimpana syynä mainittakoon se, että Hertta on perheessämme ensimmäinen oma koira, vaikka itselläni onkin koirien hoitotaustaa ja ajattelimme että sijoituskoiran kasvattajalta saisi kenties paremmin tukea mahdollisissa ongelmatilanteissa. (Niitä oli odotettavissa ottaen huomioon mäyräkoirille ominaisen kovapäisyyden.) Olemme saaneet ihanasti neuvoja ja kokemuksia liittyen niin pulmatilanteisiin kuin koiran omintakeisuuksiin, hyvässä ja pahassa. Kasvattajan ja pitkän linjan ”mäyräkoiraihmisen” tuki on ollut oman kokemukseni perusteella korvaamattoman hieno asia. Eikö se muuten ollut sangen soma Marimekon pusakassaan, joka on nykyisellään sopiva lähinnä kissoillemme? 

Hertta on sopeutunut sujuvasti riemunkirjavaan huusholliimme. Sen ollessa pentu tuolloin jo aikuiset kissamme tekivät pikaisesti selväksi, että ne ovat perheemme hierarkiassa selkeästi koiran yläpuolella ja kuten joistain kuvista näkee, koira on sulattanut paikkansa mukisematta. Seuraavaksi koiralle koetetaan selvittää, että pientä vauvaakin tulee jossain vaiheessa kohdella sen pomona. 

Myös meidän molempien perheet ovat tuttuja ja mieluisia, erityisesti L:n perhe, jonka kanssa pääsee mökille ja seikkailemaan. Molemmat ”mummot” sortuvat ajoittain koiran hemmotteluun (ja lihottamiseen). Joten ei-niin-tiukkaa-kuria niin käytöstapojen kuin herkkujenkin suhteen voi odottaa myös pikku-ukon kasvatuksen suhteen. Niinpä niin.

Hertta kulkee mukana lähes kaikkialla missä mekin. Vanhempiemme luona, isovanhemmillamme, mökkireissuilla, sukulointikierroksilla, kylpylässä, noh laivalle sitä ei ole viety. Useat partiokisat ja -leirit sekä metsäretket ja muut partiotohinat on myös koluttu läpi.

Hertta on vahvistusta vaille valmis Viron ja Suomen muotovalio ja on kiertänyt näyttelyitä kasvattajansa kanssa. Olen itsekin ollut joskus mukana. Niinhän ne sanovat, ettei kauneus ja järki viihdykään samassa ruumiissa… 

Hertta on melko helppohoitoinen: Ellei se erityisesti likaannu se pestään kunnolla kerran kahdessa kuukaudessa, kynnet leikataan tarvittaessa, hampaita pestään toisinaan. Tosin korvat ovat aina jossain möhnässä, joten niiden karvoja saa olla usein selvittelemässä. Mutta turkkia ei muuten käytännössä tarvitse harjailla (joskus harjaillaan muuten vaan), eikä sitä trimmata.

Kaikenlaisiin koiralta kiellettyihin paikkoihin kuten tuoleille ja pöydille pitää mennä joka paikassa yrittämään onneaan ja joka paikassa pitää kieltää erikseen, ettei täälläkään niihin saa mennä.

Olemme treenanneet myös verijälkeä Hertan kanssa ja se on suorittanut Ruotsin puolella siitä käyttökokeen mainioin tuloksin. Kumpikaan meistä ei metsästä, joten Hertta saa käyttää nenäänsä lähinnä leikkimielisempiin tarkoituksiin, kuten kadonneiden tennispallojen tai piiloteltujen kinkunpalojen etsimiseen, treenimielessä tehdyn verijäljen kulkemiseen tai piiloon menneiden ihmisten etsimiseen maastosta.

Hertta jaksaisi lenkkeillä ja riehua lähestulkoon niin kauan kuin joku suinkin jaksaa sitä viihdyttää. Joskus mökillä, kun se on käynyt lenkillä juosten, kävelyllä, mukana marjastamassa ja lisäksi hönöttänyt koko päivän ympäriinsä mökkitonttia, kenties vastentahtoisesti myös pulahtanut ja nököttänyt kuivamassa saunassa, se saattaa osoittaa voipumisen merkkejä.

Pienemmät, lippukuntatason partioleirit ovat kiva juttu, saahan niissä olla koko ajan ulkona, nukkua emännän makuupussissa ja aina joku on tarjoamassa tähteitä. Lisäksi on paljon tuttuja rapsuttajia ja lapsia, jotka heittelevät leluja aikuisia väsymättömämmin. Löytyypä koirakavereitakin melkein aina.

Hertta on mainio personal trainer, pakottaahan se omistajansa ulos useamman kerran päivässä ja ellei halua, että koira heittäytyy ihan pöhköksi, täytyy pidempiä lenkkejä malttaa tehdä. Ja vauhtia saa pitää pelkäämättä ettei koira pärjäisi mukana! Nurmikentälle päästessään otus sekoaa täysin. Kahden luppakorvan välissä menevät johdot solmuun ja raivoisa suuren hepulikahdeksikon juokseminen alkaa. Jos joku tietää, mistä tämä johtuu, kertokaa toki.

Välillä koira joutuu luovuttamaan kissoille paikan, jopa omasta pedistään.

Maalla on mukavaa, kun saa haistella lehmien ja hevosten tuotoksia…

…paljon liikuntaa…

…ja kuntoilla erilaisilla alustoilla.

Eräänä sateisena päivänä jokunen viikko sitten Hertta keksi omasta päästään kesken vaunulenkin yllättäneen sadekuuron alkaessa, että hänhän ei sateessa kävele ja pungersi itsensä vaunun alakoriin suojaan. Mietin, pitäisikö huvittua vaiko suuttua ja tyydyin ottamaan kuvan todisteeksi. Ehkä sitä älyä (tai ainakin laiskuutta ja kykyä kiertää ikäviä asioita) löytyy sittenkin.

Lopuksi kuvasarja koiruuden ilmeistä: