”Hidas elämä” on ollut jo useamman vuoden pinnalla ja esillä muun muassa täällä Lilyssä. Ehkä se on ajankohtaista lomien ollessa monilla lopuillaan. Kenties lomallakin on oltu niin kierroksilla, että pohditaan, mikseivät tee-tee-tuokinrepsottaa-nytolisiaikaasaadaaikaan-äänet päässä hiljene edes laiturin nokassa. Tai mahdollisesti epämieluisaan työyhteisöön tai mielekkyyttään hakeviin työtehtäviin paluu ahdistaa.

Hitaan elämän määritelmiä on yhtä monenlaisia kuin siitä puhujia. Vaikka ilmiö on löydettävistä yhteiskunnassamme, ainakin arkipuheiden ja median tasolla, se tuskin on missään nimessä yksi-ilmeinen tai ilmenemismuodoiltaan erityisen helposti rajattavissa. Minulle hidas elämä merkitsee sitä, että voi elää sitä tahtia, mikä itselle on luontevaa.

Toiset saavat luonnostaan enemmän aikaan kuin toiset, ovat kauniimpia, loistavampia vanhempia, rakastajia ja kansalaisia. En tarkoita, etteikö itseään voisi kehittää ja asettaa tavoitteita. En vain halua sortua jatkuvaan itseni vertaamiseen muihin: Joka asiassa joku tekee aina kaiken paremmin ja se on vähän masentavaa.Hidas elämä on myös hetkeen tarttumista, niin kliseistä kuin se onkin. Kun olemme miniperheemme kanssa lenkillä, huomaan varsinkin näin kesäaikaan pysähtyväni syömään metsämansikoita, ihastelemaan harakankelloja tai bongaamaan perhosia niin, että L alkaa silmin nähden hermostua.

Myös ajomatkoilla olen ilmeisen ärsyttävää seuraa. Pelkääjän paikalta kuuluu toistuvasti nimittäin hyviä, matkalla olet jo perillä-henkisiä ehdotuksia: 

”Hei nukkekotinäyttely vaan 2 km pois reitiltä, pliis voidaanko käydä?”

”Juustoportilla juustontekonäytös, uijui mennäänkö katsomaan?”

”Näköalapaikka ja kahvila, kohta oikealla – miten olisi yhdet pullat?”

”Käsintekijöiden myyntinäyttely …tiedätkö se meinaa villasukkia.”

Huomautettakoon,että koskaan ei olla pysähdetty. L lähtee aika hyvin mukaan vähän höntteihin tempauksiin kuten aikuisporukalla Serenan rengasmäkiin, mutta niiden pitää olla etukäteen suunniteltuja ja erikoisempia juttuja kuin lähteminen päähänpistosta takapihalle vadelmia syömään.

En ole innostunut toteuttamaan näitä pieniä seikkailujani yksin, koska mielestäni kokemukset ovat parhaimpia jaettuina. Usein luontevin kaveri seikkailuretkille on oma kumppani, mutta kaipa sitä voisi opetella seikkailemaan itsekseen. Tai odottaahieman, että pikkumies kasvaa. Tämä jaksaa ehkä innostua perhosretkistä, kalastamisesta, tähtien katselusta ja lumilinnan rakentamisesta. Lapsilla ei yleensä ole tekemällä tehtyä kiirettä ja siksi nautin lasten seurasta.Hitaan elämän tavoittelu tuskin on, useimpien asioiden tavoin, koskaan valmis. Mitä sitten haluaisin oppia? Haluaisin oppia elämään niin, että kunnioittaisin enemmän omaa kehoani. Terveys on hyvän elämän kannalta erittäin tärkeä asia. Jos sairastuu ja oma vartalo ilmoittaa, että nyt saa riittää, se tuskin palvelee onnellisuuden ja eheyden tavoittelua. Haluaisin oppia nauttimaan liikunnasta ja löytämään sille aikaa ja keksiä muita tapoja selvitä turhautumisen tunteista ja ikävästä kuin herkkujen naposteleminen. Terve mieli – tai sielu, terveessä ruumiissa, se olisi tavoitteeni.

Itsensä kuunteleminen ja tunteminen selkiyttää pään sekasotkuja: Pohdin usein luonnostaan sitä, kuka ja millainen olen tällä hetkellä, mitä todella haluan tehdä ja mikä vie aikaa ja jaksamista niiltä asioilta. Aina en jaksa puuttua huomaamiini epäkohtiin, mutta ainakin tiedostan ne. Uskon sen olevan edellytys sille, että pystyisin pikkuhiljaa muuttamaan ei-toivottavia toimintamallejani.Omat arvot ovat tärkeä lähtökohta minun tavalleni hidastaa. Haluan, että ne ohjaavat valintojani ja ratkaisujani. Niiden hahmottaminen, uudelleenarvioiminen jajakaminen muiden kanssa on tärkeää.

Yksi keskeinen arvoni on luonnon kunnioitus, rajallisten resurssien tiedostaminen ja huomioiminen omassa elämässä. Ei, me emme tarvitse isompaa asuntoa tai autoa juuri nyt. Meidän ei tarvitse matkustella vähän väliä pitkin maailmaa saavuttaaksemme elämyksiä. Haluan kierrättää jätteet huolella, samoin kuin pieneksijääneet vaatteet. Hankin kauniita asioita kotiin, mutta pääsääntöisesti käytän niitä, kunnes ne hajoavat tai likaantuvat korjaus- tai puhdistuskelvottomiksi. Ympäristönäkökulmien huomioiminen on jostain syystä niin sisäänrakennettua ajattelussani, että minun on erittäin vaikea ymmärtää, miten niin moni uhraa niin vähän ajatusta asialle.

Haluan välittää ja rakastaa. Ja laajentaa sen ajattelun oman välittömän elämänpiirini ulkopuolelle. Siksi opiskelen alaa, jonka eri työtehtäviin kuuluu olennaisena osana ihmisten kohtaaminen, näiden elämän koskettaminen joko lyhyen tai pidemmänaikaa sekä yritys tehdä näiden elämästä onnellisempaa, ihmisarvoisempaa ja mielekkäämpää.

Haluaisin olla läsnä. Läsnä miehelleni, lapselleni, eläimilleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni ja ystävilleni. Kuunnella näiden huolia, vastata viesteihin, myötäelää tilanteissa ja olla kiinnostunut näiden elämästä. Kysyä kuulumisia ja ihmetellä elämää yhdessä. Aina en ole sataprosenttisesti kuulolla tai muista, mistä olemme puhuneet pitkän aikaa sitten, mutta pyrin siihen, että olisin aidosti kiinnostunut ja läsnä, olivat asiat pieniä tai suuria.Vähempi haluaminen tuo mielenrauhaa: Oman vaatekaapin myllääminen tuo ymmärrystä sille, ettei uuden sesongin vaatteita olekaan ehkä pakko saada. Kauniit astiat tekevät varmasti jonkun muun onnelliseksi. Onnettomuus- ja unohtelualtis ei kaipaa monen sadan euron merkkilaukkuja tai -kenkiä. Pieneen asuntoon ei kannata kasata loputtomasti roinaa tai se hukuttaa alleen ja alkaa ahdistaa. 

Koko ajan ei tarvitse myöskään olla silmittömän ihastunut tai rakastunut. Tunne-elämyksien jatkuva metsästäminen tekee omassa elämässä viihtymisen hyvin vaikeaksi. Miksi kaiken pitäisi koko ajan olla henkeäsalpaavaa? Eikö termi itsessään jo kerro, ettei se voi olla ihmiselle terveellistä?

Lojaalius, uskollisuus, lempeys, nöyryys, itsen, muiden ja asioiden epätäydellisyyden ja ajoittaisen epäreiluuden hyväksyminen, hellyys, pienet eleet ja rakkaan ihmisen hymy. Se riittää.