Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, kuvittelin osaavani tiivistää asiani jotenkin nasevasti.
Toisin kävi – jälleen. Päätin tehdä aiheesta useamman postauksen sarjan. Seuraa siis pitkän kaavan mukainen johdanto-osa koko pohdiskelulle.
Minulla on ollut sellainen mielikuva, (ts. luulen, että yleinen ja vallitseva käsitys on), että parisuhde automaattisesti kärsii, kun perheeseen tulee lapsi. Mahdolliset seuraavat lapset saavat perherauhan järkkymään, mutta harvoin yhtä pahasti kuin ensimmäinen lapsi.
Päätin tehdä hieman omatoimista tutkimusta lueskelemalla aiheesta muun muassa MLL:n ja Väestöliiton sivuilla sekä erinäisten sanoma- ja aikakausilehtien verkkojulkaisuissa. Paras asiaan liittyvä tiivistys löytyi mielestäni Väestöliiton sivuilta. Siellä kerrotaan tilastoihin pohjautuvaa taustaa, joka vahvistaa käsitykseni ainakin jossain määrin oikeaksi:
”Vanhemmaksi tuleminen on kuitenkin parisuhteen suurimpia haasteita. Ensimmäisen lapsen tulo heikentää usein puolisoiden tyytyväisyyttä parisuhteeseen. Tyytymättömyyttä aiheuttavat monesti parisuhteen käytännön paineet: yhteistä aikaa on liian vähän, eikä yhteiselle tekemiselle löydy arjessa tilaa.”
”Tutkimusten mukaan parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat ovat yleisiä synnytyksen jälkeen. Nuoremmilla ikäluokilla ensimmäisen avioliiton kesto onkin vähentynyt vuosi vuodelta. Pienten lasten vanhempien eronneisuus on korkealla ja erot kasvussa.”
Meidän osaltamme jo tieto raskaudesta oli yllättävä ja aiheutti omalta osaltaan kriisin parisuhteessa. Kun päätös siitä, että lapsi saisi tulla kun oli kerran tullakseen, oli tehty, piti vielä päättää, miten jatkaa eteenpäin.
Kun pääsimme yksimielisyyteen siitä, että parisuhdetta olisi tarkoitus jatkaa, vaikka vauva onkin tulossa, sovimme että ensimmäisen vuoden aikana ei saa sitten erota. Tämä perustui siihen, että todella monet ovat sanoneet, että se vaihtoehto pyöri koko ajan ilmassa niin sanotun vauvavuoden aikana, mutta tosiasiassa ihan sama ihminen siinä vieressä oli kuin ennenkin. Kyseisillä pariskunnilla menee taas hyvin kun lapset ovat isompia. Elämänmuutos, rutiinien muuttuminen, oman tilan ja ajan puute ja ennen kaikkea se pohjaton väsymys ja krooninen univelka saivat toisen pienimmätkin virheet ja puutteet ärsyttämään aivan tolkuttomasti. Olen saanut useamman neuvon siitä, että isoja päätöksiä parisuhteen kohtalosta ei kannata tehdä vauvavaiheen aikana.
Ne pariskunnat, jotka ovat eronneet, sanovat eron johtuneen joko siitä, että toinen (useammin mies) väsyi koko arkeen vauvoineen kaikkineen ja vain lähti, toisilla tuli eteen pettymyksiä, kun puoliso ei huolehtinut lapsesta ja kodista odotetulla tavalla ja osa ei kyennyt suhtautumaan perheen muuttuneeseen dynamikkaan ja suhteen toisen osapuolen rooliin vanhempana. Oman lukunsa muodostavat toki suhteet, joissa esiintyy alkoholismia, väkivaltaa tai muita ilmiöitä, joiden vuoksi erotaan tavoitteena vauvalle turvallisempi elinympäristö.
Miten tulisi toimia, että parisuhde pysyisi kasassa tai vielä parempaa,
sen kokisi voimavarana ja onnellisuutta tuovana asiana elämässään?
Millä asioilla voisi vähentää riitaa ja turhautumista kahden univeloissa riutuvan ja väsyneen aikuisen taloudessa?
Mitkä asiat koen huonoiksi tai hyviksi parisuhteessamme jVs*?
Mitä tekemiämme ratkaisuja pidän onnistuneina parisuhteen hyvinvoinnin kannalta?
Ja millaista ajatustyötä ja panostusta hyvän perheellisen parisuhteen tavoittelu on vaatinut minulta itseltäni?
Tohtori Norppa palaa näiden kysymysten pariin heti huomenissa. Sama aika, sama paikka, sama hyljekanava!
*(jälkeen Vauvan syntymän)
