Kulunut viikko oli aika kuluttava. Onnistumisen kokemuksia sai etsiä.
Vauvan motoristen taitojen äkillistä kehitysnykäystä on ollut ilo seurata, mutta sekään ei ole omaa ansiotani.
M osaa nykyään sekä ryömiä, kontata että nousta tukea vasten polvien varaan ja huojuvaan seisoma-asentoon. Vauvauinnissa veden räiskiminen, kauhominen ja jaloilla potkiminen kiinnostaa. Sukeltaminenkin sujuu hyvin. Neuvolan kehut kehitystason edellä kulkevasta liikkumisen kehityksestä olisi ollut mukava kuitata sillä, että kovasti olemme treenanneet, monipuolisilla alustoilla on harjoiteltu ja vauvajumpassa käyty. Mutta kun ei. Olemme eläneet ihan normaalisti ja vauva vaan oppii taitoja pikkuhiljaa.
Partiohommat turhauttavat tällä hetkellä eniten. Huomaan olevani tilanteessa, jossa niskaani ei ole kenekään toimesta kaadettu erään toisen henkilön tehtäviä vaan ne ovat kaatuneet niskaani ikään kuin itsestään. Tiedän, että ellen hoida asioita kyseisen henkilön puolesta, ne jäävät aivan retuperälle ja siitä kärsivät asiaan täysin syyttömät nuoret, joilla olisi oikeus mielekkääseen, asiasisällöltään asianmukaiseen ja mukavaan harrastukseen.
Kun olen yrittänyt nostaa ongelmia esille, osa asianosaisista on ymmärtänyt yskän ja osa on vain todennut, että näin on menetelty aina ennenkin. Valitettavasti se miten aina ennenkin on tehty, ei selkeästi toimi sillä kyseisestä ”aina ennenkin” ikäluokasta on vain rippeet jäljellä, osa on vaihtanut lippukuntaa ja osa lopettanut koko harrastuksen. Sen lisäksi torstaina, kun olin muutenkin väsynyt ja orientoitunut siten, että saisin tuotua kaksi mielestäni todella olennaista asiaa esille, sellaiset henkilöt, jotka eivät ole aktiivisesti toiminnassa mukana, keskittyivät toissijaisten asioiden vatvomiseen enkä saanut kumpaakaan asiaa hoidettua ennen kuin minun oli pakko suunnata kotiin.
Käytän omaa aikaani joinain viikkoina viidestä kymmeneen tuntia erilaisten partioon liittyvien asioiden hoitamiseen. Siihen nähden olisi mukavaa, jos joku viitsisi kuunnella, mitä minulla olisi sanottavaa. Viime aikoina on tuntunut koko ajan houkuttelevammalta etsiä itselleen toinen yhteisö, jossa jatkaa harrastusta.
Lisäksi voimia söi toki lähipiirissä sattunut ikävä liikennetapaturma sekä huolen, fyysisen rasituksen että ajankäytön uudelleen suunnittelemisen merkeissä. Kunnolliset unet olisivat riittäneet korjaamaan tilanteen, mutta viime viikolle sattui myös useampi yö, jona sain nukuttua kolmesta viiteen tuntia ja senkin lyhyissä pätkissä.
Yleinen alavireisyys vaikuttaa myös siihen, että omissa nahoissaan ei meinaa viihtyä. Iho kukkii, toisen silmän ympärys on täynnä mystistä ihottumaa ja harmittaa, ettei paino ole useampaan viikkoon pudonnut lainkaan.
Aamut ovat nahkeita; Pimeässä herääminen aamukuudelta on tuttua jo työelämässä vietetyiltä vuosilta, mutta se on toisaalta erilaista, kun joku vaatii huomiota, keskittymistä ja toimintaa välittömästi eikä aamua voi aloittaa hiljaksiin. Olenkin laittanut kirkasvalolampun monena aamuna päälle ja tuijottanut vauva seuranani sitä parikymmentä minuuttia ennen kuin olen noussut päivän puuhiin. Se on auttanut jähmeiden aivojen käynnistymisessä merkittävästi.
L tekee vauvan hoidon osalta paljon, mutta aamuisin tämä tuntuu olevan fyysisesti kykenemätön mihinkään järkevään ennen kello kahdeksaa, yleensä yhdeksää. ”Aamuvuoro” ennen niin sanotun työajan alkamista jääkin siis käytännössä täysin minun vastuulleni.
Osaan kyllä iloita pienistäkin asioista, joten en ole varsinaisesti huolissani mielialastani. Eilenkin naureskelin varpusille, jotka istuivat Rautatientorilla junan etupuskurilla ikään kuin aikoen matkustaa ilmaiseksi junan kyydissä.
Tuntuu vain siltä, etten tee asioita riittävän hyvin. En syö tarpeeksi terveellisesti ja juon liian vähän, partioasioissa en veny tarpeeksi moneen suuntaan, kavereihin ja sukulaisiin olen pitänyt yhteyttä laiskanlaisesti, ulkoilla en ole jaksanut, kissoja rapsutan liian harvoin ajan kanssa, vauvan puuhissa voisin olla enemmän läsnä ja parisuhteen toiselle osapuolelle kiukutella vähemmän.
Jopa blogi tuottaa päänvaivaa; Pitäisi tuottaa mielenkiintoisempaa ja perehtyneempää sisältöä, välttää kirjoitus- ja asiavirheitä, hakea omaa tyyliä ajatuksen kanssa ja panostaa laatuun, jos ensin tietäisi, mitä se on.
Ehkä ei ole kauhean aikuista toivoa kiitosta. Välillä kaipaisin sitä silti.
Että joku sanoisi: Ihanaa kun hoidit tuon homman (kenties jonkun toisen puolesta). Tai että: Ompa täällä siistiä. Oletpa nähnyt vaivaa ulkonäkösi eteen tänään. Kiitos kun käytit aikaasi tähän. Lapsellani on ollut harratuksessa hauskaa. Mukavaa että jaksat nähdä vaivaa.
Joskus kaipaisi palautetta siitä että tekee asiat tarpeeksi hyvin tai hiukan paremmin. Entä jos ei teekään? Mistä sen tietää ja kuka sen määrittelee?
Tänä sunnuntaina väsyttää.
Kuvissa muutama viikon ilonaiheista eli
koko ajan enemmän omia puuhiaan keksivä M,
jonka mielestä on hauska kurkkia tuota animelaukkuani sänkynsä pinnojen välistä,
pedatut sängyt, kauniit, lapsellisetkin asiat,
sekä uskollinen assistenttini Vanja.
