Eräs asia on ärsyttänyt minua jossain määrin jo pidempään.
En ole vain osannut muodostaa siitä selkeää ajatusta, saati pukea sitä sanoiksi tai tekstiksi.
Sitten Lähiömutsi räjäytti potin jutullaan.
Voi juuri tätä minä olen päässäni pyöritellyt!
Ja kirjoitanpa ajatuksistani silläkin uhalla, ettei blogillani ole tämän jälkeen enää yhtään seuraajaa tai lukijaa.
Ja todettakoon että tapani mukaan kärjistän ja provosoin, mutta se nyt vaan on minulle luontaista.
Ärsytykseni ei koske vain niin sanottuja äitiblogeja vaan samoja ilmiöitä on myös lifestyle-blogeissa ja sisustusblogeissa. Ai mitä ilmiöitä? Hymistelyä, vähättelyä, pehmustamista, selittelyä…
Erityisen herkkää lukijakuntaa ja kommentoijaa tuntuu löytyvän kuitenkin
äitiys- ja miksei isyysblogienkin joukoissa.
Elämä on muka ihan hirveän raskasta ja vaikeaa.
On kauheaa, että on ruokaa, katto pään päällä, saa koulutusta ja useimpien tapauksessa myös töitä, parisuhteen ja ystäviä. Tätä ahdistavaa ja kaikki voimat vievää elämää pitää siis kaikin mahdollisin keinoin helpottaa. Ja koska itseä laiskottaa ja inhottaa ja ei vain huvita, tehdään saamattomuudesta ja aikaansaamattomuudesta hyve, hienous, elämäntapa. Tää on mun lifestaili!
Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi pari kiloa tai parikymmentä kiloa silkkaa ihraa. Useimmille on ihan okei olla muutaman kilon omaa henkilökohtaista ihannepainoa paksumpi, mutta harva oikeasti haluaa olla satakiloinen. Tai siis käsi ylös kaikki satakiloiset, jotka ette mieluummin haluaisi olla vaikkapa seitsemänkymmentäkiloisia, jos asian eteen ei tarvitsisi nähdä yhtään vaivaa. Tai sitten voi olla laiha, mutta huonokuntoinen ja lihakseton.
Päästään selityksiin: Kun on stressaava työ ja ulkona on pimeää, mies on matkatöissä, lapset vie kaiken ajan ja energian, ei ehdi liikkua ja syöminen lohduttaa. Mennään apteekkiin ja ostetaan luontaistuotekapseleita ja kapseleiden kaverina napsitaan suklaata. Hankitaan Äbduueri ja litistävä alusasu CityDealin kautta.
Puhutaan työpaikalla ja kavereille halveksivaan sävyyn niistä toisista, joilla ei ole elämässä sen tärkeämpää sisältöä kuin juosta päättömästi jumpasta toiseen ja vahtia jokaista suupalaa.
Voi että, miten niiden elämä on varmasti ankeaa!
Kun ei jaksa edes ajatella seuraavan viikon ruokalistaa, ostetaan einespinaattilettuja (ne on kyllä tosi hyviä!), haetaan ruokaa Mäkkäristä tai syödään vain leipää ja juodaan kahvia. Nauretaan ja ironisoidaan kotona kokkaavia. Joko heidän ruokansa on junttia perusmakaronilaatikkoa tai tuntikausien haudutusta vaativaa ranskalaista yrttipataa. Hei eihän sellaiseen kellään normaalilla ihmisellä riitää aikaa tai jaksamista! Jos tekee mitä tahansa muuta mieluummin kuin valmistaa ruokaa itselleen tai lapsilleen, se on ihan okei. Mutta se johtuu siitä, ettei halua laittaa ruokaa. Ei siitä, että on niin rankkaa, ei ehdi tai pysty tai osaa. Miksei sitä voi sanoa suoraan? Tilataanko pizzaa vai kebabia?
Ja voi apua, jos joku on kasvissyöjä tai syö luomua. Aivan turhaan tekee itsestään numeron. Ihan eri asia, jos olisi jokin oikea allergia, mutta tuollainen muiden elämän hankaloittaminen ruokavaliopelleilyillä, kyllä ei ole kunnon ihmisten hommaa se! Eikä ekologisia asioita voi ajattella ruokavaliotaan valitessa, koska sehän vaatisi vaivannäköä. (Nimimerkillä pescovege, jos joku tätä lukeva ei tiedä sitä.)
Kun ei jaksa siivota, on zen. Ei siis epäsiisti tai sotkuinen vaan valaistunut. On tosi mukavaa asua asunnossa, jossa vuodenkorkuiset laskupinot kaatuilevat nurkissa, tiskit haisevat ja ikkunalaudoilla on kaksi senttiä pölyä, eteisen lattia on kuin hiekoitushiekkaranta ja vessanpöntön sisäosa näyttää hiljattain käytetyltä dreijalta.
Muistuu mieleeni ala-asteelta eräs tyttö, joka onnistui useaan otteeseen tartuttamaan luokkatovereilleen täitä. Oli varmasti todella mukavaa, että kotona oli niin paskaisiivotonta, että kaikki alkoivat karttaa toista raukkaa syöpäläisten pelossa.*
En voi tietää, miksi vaikkapa tuon luokkakaverini kotona ei saatu aikaiseksi täihäätöä. On elämäntilanteita, joissa kaikki voimat katoavat. Oman, puolison tai lapsen terveyden romahtaminen, vakava masennus tai muut ääritilanteet voivat sotkea arjen täysin. Tällaiset poikkeustilanteet kattavat useimmiten vain pienen osan ihmisen elämästä.
Jos sotku ei haittaa, einekset on omasta mielestä ihan okei tai kestää nurisematta liikkumattomuusen (sekä ylipainon) tuomat terveyshaitat, minua ei haittaa yhtään, miten muut elävät elämäänsä. Minusta on hienoa elää yhteiskunnassa, jossa on paljon erilaisia tapoja elää ja olla.
Aika monia tuntuu sen sijaan haittaavan:
Jos jollakulla on siisti koti, tullaan heti irvailemaan:
”Ei se varmaan mitään muuta teekään kuin siivoa, tylsä elämä sillä!”.
Toinen vie lapsiaan harrastuksiin ja toinen toteaa:
”Se paikkaa sitä, ettei osaa olla läsnä lapsilleen.”
Yksi tekee kotiruokaa ja muiden mielestä tämä:
”Haluaa vain esittää olevansa parempi kuin muut.”
Vauvauinnissa äiti kertoo käyttävänsä lapsellaan kestovaippoja:
”Kyllä mäkin, mutta kun ne vuotaa ja haisee.”
Kenties nämä päänsä aukojat haluaisivat myös saada aikaiseksi, mutteivät saa?
Lähiömutsi toteaa kirjoituksessaan:
”Hämmennyksen kliimaksin koin ehkä tarjotessani juttuideaa erääseen perhelehteen.
Siitä kyllä tykättiin, mutta terävin kärki olisi pitänyt hioa pois,
ettei kukaan lukijoista vain syyllistyisi tai tuntisi jutun luettuaan huonommuutta.”
Miksi äiti, työkaveri, sukulainen – ihminen, syyllistyy?
Jos oma tapa tehdä asioita tuntuu parhaalta mahdolliselta ja uskoo, ettei voisi suoriutua paremmin, miksi selitellä omia tekemisiään saati syyllistyä kun muut kertovat, miten he itse toimivat. Omakohtaisen kokemukseni perustella syyllistyminen johtuu huonosta omatunnosta. Jos tekemiensä valintojensa kanssa olisi sinut, vastakkaiset valinnat eivät suututtaisi.
Minä syön ajoittain karkkia, tilaan joskus pizzan, menen mummolaan kylään vain päästäkseni hetkeksi kantamasta hampaiden tuloaan itkevää vauvaa ja jätän pestyt pyykit koneeseen yöksi, vaikka ne aamulla haisevatkin ummehtuneelle. Mutta teen niin siksi, että haluan, en siksi että elämä olisi niin ylitsepääsemättömän raskasta, että minun täytyisi syödä huonosti tai jättää (koti)työni tekemättä.
Jos asunnossamme on ruoantähteitä pitkin tasoja ja lelut kansoittavat lattiaa, reidet höllyvät ja ruoka on ravintoköyhää, vetistä mössöä, kyse on siitä, että olen LAISKA, TYHMÄ JA SAAMATON.
Onko se jotenkin hieno ja tavoiteltava olotila? Mielestäni ei.
Siksi ruoskin itseäni, poden syyllisyyttä ja ahdistun, teen asiat ehkä ensi kerralla paremmin.
Nykyään tuntuu olevan trendinä se, että on ihan hienoa vain maata sohvalla, katsoa televisiota, roikkua netissä ja syödä suklaata sen sijaan että tekisi vapaaehtoistöitä, siivoaisi, osallistuisi yhteiskunnan toimintaan, tekisi pihatöitä tai kävisi liikkumassa. Kun on niin rankkaa, niin pitää saada nollata!
Väitän olevani (sängyssä makaavaan itseeni verrattuna):
Terveempi kun selviän liikkumaan ja mietin ruokavaliotani.
Eettisempi kun jaksan satsata vaikkapa kierrättämiseen, kasvisruokaan ja kestovaippoihin.
Parempi äiti kun syyllistyn vähäisestä aktiivisuudesta ja sen seurauksena vien lapsen ulos tai harrastamaan.
Ja niin edelleen.
Eli täältä pesee self-help-neuvo:
Ota itseäsi niskasta kiinni, olet onnellisempi!
PS.
Olen kyllästynyt miettimään aina kun sanon tai kirjoitan jotain, että mihin väliin tungen toteamuksen siitä, että meidän perheessä tehdään näin, mutta miten te ikinä teettekin, sekin on tosi kivasti hoidettu.
Olisi tosi kiva, jos aikuiset ihmiset eivät niin herkästi mieltään pahoittaisi. Jos aina ei loukkaannuttaisi tai syyllistyttäisi. Jos kuunneltaisiin omantunnon ääntä eikä ammuttaisi viestintuojaa. Kiitos!
(*katso kommentit)
No mun lukuhalut ei hävinnyt vaan pikemminkin kasvoivat.
Ihan mahtavaa tekstiä! Allekirjoitan kaiken. En ois osannut itse noin hienosti (ja hauskasti) asiaa ilmaista.
Syyllistyn kyllä johonkin tuollaiseen välillä itsekin vaikka tiedänkin, että se on typerää. Tosin mä myönnän, et oon monissa asioissa vaan laiska! Mutta haittaaks se? 😀 Elämä voi olla ihan onnellista niin monella tapaa, joten suotakoon se ihmisille.
Saa olla laiska. Varsinkin jos sen myöntää eikä se haittaa itseään.
Usein ongelmia tuleekin siinä kohtaa, kun oma laiskuus ja mukavuudenhalu estävät elämästä sellaista elämää kuin haluaisi elää ja jonka tietäisi olevan mahdollista itselle.
Kun joku muu elää elämäänsä kuten itse haluaisi, muttei saa aikaan, syyllistytään ja suututaan.
Hyvin kirjotettu ja ajatuksiaherättävä teksti, hyvä!
Muistuttaisin vain, että täit ei liity mitenkään sotkuisuuteen tai huonoon hygieniaan 🙂
kerttuli: Tiedän tuon täiasian, mutta ihan hyvä tarkennus. Mietin itse, alanko selittämään asiasta tarkemmin, mutta ajattelin sen sotkevan jutun varsinaisen pointin. 😀
Kävin muutaman kerran siinä asunnossa ja tokaluokkalaisenakin meinasin juosta kirkuen karkuun.
Sotku ei niitä täitä aiheuttanut, mutta siellä ei varmaankaan täiepisodinkaan takia saatu pestyä liinavaatteita tms. niin puhtaaksi, ettei uusia täitä olisi tullut. Kun kerran roskiakaan ei viety ulos turhan usein… Hrrrr. Lapsena se sotku kauhistutti, aikuisena olen miettinyt, millainen perhetilanne siinä oli taustalla.
Ja sen jälkeen olen aina pyyhkinyt pölyt viinilaseista. Hö, no en.
Hahah, mä oon etevä tarttumaan kaikkeen erittäin epäolennaiseen.
Se on ajoittain ihan hyvä taito!
Joskus tärkeä pikkuseikka voi olla näennäisesti epäolennainen. 😉
Mua kävi äsken naurattamaan, kun heti sen jälkeen, kun olin tekstisi saanut luettu, niin meille tuli kylään tätini miehensä kanssa. Tätini miehen ensimmäiset sanat, kun sisälle pääsi, olivat: ’Kyllä sinä saat aika mojovat pisteet siitä, että täällä on näin siistiä ja kakunkin olet ehtinyt leipoa, vaikka kahdestaan Kainin kanssa touhuamisessa varmasti riittää tekemistä’. Naurusta kun selvisin, piti tulla tänne kehuskelemaan, nännäsnää, meikä sai ’täydellinen mutsi’-pisteitä. Siitä vaan muut syyllistymään 😀
Supermutsipisteet on kullanarvoista tavaraa! 😉
Täyttä asiaa!
Olenkin miettinyt, mistä voi johtua, kun poikaystäväni isän ja hänen uuden vaimonsa kodissa on suoraan sanottuna paskaista. Ovelta löyhähtää vastaan aika kamala haju kun astuu sisään, ja kävellessä saa katsoa mihin astuu, kun lattiat lainehtivat tavaraa. Olen viettänyt siellä yhden yön, ja illalla ennen nukkumaanmenoa itku kurkussa laitoin lakanoita patjoihin, kun mietin, milloin patjat on tuuletettu/pesty edellisen kerran. Kiitos tästä kirjoituksesta!
Aina, kun tajuan jotain jääneen tekemättä tiedän, että syyllinen löytyy peilistä. On helppo selitellä, että en tälläkään viikolla tavannut kavereita, kun oli treenikiireet ja blogi. Olisin ehtinyt, mutta kun menin mieluummin treeneihin ja kirjoitin. Valintoja, valintoja.
Olen niiiiin samaa mieltä. Ihanaa että sanoit sen ääneen!
Itse en kehtaa edes sanoa ääneen että käytän lapsillani kestovaippoja ja teen vauvantuoat itse luomuaineksista koska sen jälkeen mua osotellaan ku yritän olla jotai erikoista. En vain halua syöttää pahalta haisevaa paskaa lapsilleni enkä kantaa maatumatonta (kallista) vaipparoskaa kaupasta kotiin ja kotoa jäteastiaan pienellä syklillä.
Vittu ryhdistäytykää ihmiset, älkääkä aina narisko.
Tosta siivouksesta tulee mieleen ikuinen ”juuri itse siivottu koti ja tuoreita kukkia, tämä on sitä arjen luksusta!”. Mun mielestä siivoaminen on kyllä ihan normaalia arkea, eikä mitään hemmetin luksusta, josta pitää erikseen ilmottaa verkossa 🙂 Myös kaikenlainen tsemppaamisen vieroksuminen ärsyttää. ”En lukenut kunnolla pääsykokeisiin niin en päässyt”, ”en jaksanut mennä sinne kun en halua”, ”laitoin facebookissa maybe attending kun en tiiä et jaksanko mennä”. Ei sitä aina tarvitse pingottaa, mutta eikö nyt edes joskus voisi tsempata ja tehdä jotain velvollisuudentunnosta tai muusta heikommasta motivaatiosta 🙂 Eli kiitos hyvästä kirjoituksesta! 🙂
Hahhaa, huikeeta että postauksestani irtosi näin paljon ajatuksia! Sä olet kyllä ihailtavan rohkea ajatuksissasi. Niissä ääneen lausutuissa. Mä en uskaltasi.
Siisti koti -pointti on muuten täystosi. En tahtoisi joutua kokemaan kummallista tarvetta pyydellä anteeksi, että siisti koti saa mut nauttimaan elämästä siellä kodissa enemmän. Jostain sellainen tarve on kuitenkin imeytynyt iholle. Onnekseni pääsen helpommalla, kun voin ihan rehellisesti sanoa, että muiden kodeissa sotku ei haittaa pätkääkään – kunhan nyt ei joudu ahteriaan asetella sille vessanpytylle, jonka sisäosa näyttää hiljaittain käytetyltä dreijalta.
Mahtavaa, allekirjoitan!
Kokeillaas uusiks kun puhelin kadotti vastauksen bittiavaruuteen oletettavasti.
Itse tykkään lukea erilaisista perheistä ja toimintatavoista, koska haluan kuulla ja tietää vaihtoehdoista ”ai noinkin voi tehdä, kokeillaan onko siitä apua tai toimisko se meillä”.
ei välttämättä kaikki toimi ja siks jokaisen pitää löytää ne omat jutut mitkä toimii.
Ihana teksti ja luin myös lähiömutsin jutun. Asiaa kirjoitatte.
Tunnustan et itse syyllistyn joskus siivoamisesta kun pöytä näyttää roskalavalta ja muiden bloggaajien kodit ovat siistejä. mut se ei tarkoita sitä et en tahtois nähdä muiden kodeista kuvia. Päinvastoin se antaa itselle tarmonpuuskan yrittää olla parempi itseni. ”jos tahdot tuota, nouse sohvalta ja tee asialle jotain. Kyse siis priorisoinnista. Tänään tahdon lukea rästissä olevia kirjoja ja huomenna leipoa herkkuja koko päivän. joka päivä ei tartte kaikkea tehdä.
Mahtavaa! Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus.
Olen itse painiskellut vastaavien ajatuksien kanssa. Olen aina ollut kova puuhastelemaan ja vaatinut itseltäni paljon. Olen kuitenkin alkanut eri tahoilta saada kommentteja siitä, että ei pitäisi tehdä niin paljon ja laiskottelu on paljon parempi asia. Jostain jopa luin, että miehiä ahdistaa jos nainen siivoaa ja touhuaa. Olenkin ottanut asian kotona puheeksi ja onneksi minua on siunattu miehellä, joka tykkää asua siistissä kodissa, syödä kotiruokaa ja leivonnaisia sekä arvostaa aikaansaavuutta. Teemme myös paljon yhdessä.
Olen yrittänyt harjoitella löysäilyä, muttei onnistu. Tunnen itseni veteläksi ja saamattomaksi, jotenkin surkeaksi. Olenkin päättänyt vakaasti jatkaa touhukkaalla elämäntyylillä, koska minä saan elämäniloni ja voimani siitä, olivatpa muut mitä mieltä tahansa.
Blogiasi on ilo lukea 🙂
Edith T. ja Eeva Kolu: Kiva että tykkäsitte aikaansaamismanifestistani.
Syyskuu: Pieni sotkuisuus ei haittaa minua muiden kodeissa tippaakaan, mutta kuvauksesi perusteella pitäisin tuon paikan poissa kyläilylistaltani tai vierailut lyhyinä.
A. Sinivaara: Juuri näin! Peiliin katsomisen taito on ensisijainen, kun tuntuu, ettei mitään ehdi tai jaksa tehdä.
Vierailija: Minusta on surullista, että keskustelukulttuuri on nykyään sitä, ettei keskustelukulttuuria ole vaan kaikkien jotka eivät ole samaa massaa on vähintään oltava hiljaa, josko ei peräti esitettävä tekevänsä samoin kuin muut.
heta margareta: Meillä isomman viikkosiivouksen jälkeen on kyllä ihanan siistiä ja se tuntuu tosi kivalta, jopa luksukselta ns. perussiisteyteen (tavarat paikallaan, tasopinnat perussiisteinä ja about imuroitu). Kaksi aikuista, yksi vauva, yksi koira ja kaksi kissaa sotkevat ja pudottavat karvaa aika kivasti, joten tahrattomuus ja karvattomuus kestää ison viikkosiivouksen jälkeen vain muutaman tunnin.
Selkärankaa ja motivaation löytämisen treenaamista toivoisin aika monille ihmisille.
Lähiömutsi: Kiitoksia hyvästä ja liikkellepanevasta jutustasi vielä kertalleen. Tekstiä alkoi tulla ihan solkenaan enkä halunnut oksentaa sitä kaikkea kommenttiboksiisi, joten päätin tehdä ihan oman postauksen aiheesta. Juttua tuli varmaan kolminkertaisesti lopulliseen tekstiin nähden.
Kaikkea ei tarvitse sanoa tai kirjoittaa, mutta jos joitain asioita ei kestä kuulla, on mielestäni vika kuuntelijassa ei kertojassa. Siksi koetan pysyä (inhorealistisen?) rehellisenä itselleni ja muille.
En viihdy kotona, jos sotkuisuus ylittää tietyn kipurajan vaan joko siivoan tai painun kodin ulkopuolelle hoitamaan asioita. Muiden kodissa oikeastaan vain erittäin likainen keittiö tai wc nostavat niskakarvat pystyyn. Olen kuitenkin koettanut olla kysymättä, että haittaako, jos vähän siivoilen teillä tässä samalla kuin jutellaan? 😀
Annihelmi: Ihmettelen, miten joillain ei ole aikaa yhtään mihinkään oman työn tai opiskelun ulkopuoleiselle. Monilla ei ole edes parisuhdetta, perhettä tms. ja silti ei muka ehdi tekemään mitään. Kaipa se on tottumiskysymys. Kun on lähes aina tehnyt töitä koulun ohella ja sen lisäksi osallistunut oppilaskuntaan, SPR:n ystäväpalveluun ja ties mihin, ei aikaa sohvalla haisemiseen ole ollut liikaa.
Suomessa on muutenkin sellainen kulttuuri, että asioita pitää nollata viinalla. Tosi kypsää.
Silkkitassu: Avoimin mielin toisten elämään kurkistaminen onkin avainasemassa. Eikä kimppuun hyökkääminen kommenttiboksissa jos joku kehtaa tehdä erilailla kuin itse on tottunut tekemään.
Usein sisustusblogien lukeminen saa minut inspiroitumaan tekemään jokin kesken jäänyt projekti loppuun tai aloittamaan uusia. Perheblogeista löytyy harrastus- ja menovinkkejä sekä vertailua vaikkapa kantovälineistä
– ei tarvitse kokeilla kaikkea itse kantapään kautta.
Joka päivä jotain. Tänään täydennän korttiseinää Tukholmasta ostetuilla korteilla, käyn synttärikahveilla, crossaan ja hoidan vauvaa. Huomenna viikkosiivoan, kahvittelen ystävän kanssa ja käyn ehkä kasvatusvirastossa ja ostamassa hiusvärejä. 🙂
innaS: Ihme juttu, että kaikkien pitäisi heittäytyä ihan veteliksi. Rättinaiset kunniaan!
Ongelmana kun on, että syyllistäminen on kaksisuuntainen tie; etenkin painokeskustelusta sen heti huomaa, miten lihavat lyttää laihojen elintapoja, mutta myös, laihat lyttäävät lihavien elintapoja. Ota siitä sitten selvää, miten puolueetonta kenenkin sana on, kun jokaisella omat syynsä. Se, mikä ylipäätänsä lifestyleblogeissa ja tällaisissa on ottanut hyvin paljon päähän, että henkilön oma arvomaailma tulee hyvin mustavalkoisesti esiin anaaleilla ”Koska mulla nyt on tapana tehdä näin”-kommenteilla omasta itsestään.
En sano, että saamattomuutta ja laiskuutta pitäisi nähdä mitenkään positiivisena asiana, tuskin kukaan sitä näkee positiivisena asiana noin yleisvaltaisen elämänkatsomuksellisesti, mutta prioriteetit ovat erilaisia eri ihmisillä. Onhan se loogista, että ihmisille, joka viettää kotona aikaa paljon, kodin kunnossapito on pikkasen eri prioriteetilla kuin se, joka vain käy kotona nukkumassa, jos sitäkään.
Hyvä kirjoitus! Itse tunnistan tuon kaltaiset ajatukset silloin kun olen epävarma itsestäni tai teoistani. Imetys, äitiys etc. Mun mielestä kuitenkin parasta on just se, että kaikki tekee tyylillään. Ihailen itsevarmoja tyyppejä jotka tekee just niin kuin haluaa eikä kuuntele muita. Joku päivä ehkä mä oon myös niin itsevarma, että teen aina niin kuin itse haluan, enkä niin kuin minun halutaan tekevän. Olen jo aika pitkällä siinä, mutten ihan vielä valmistunut.
P.S. Kuinkahan monta kertaa olen kuullut mantran siitä miten meillä on aina niin siistiä ja päätynyt vähättelemään, että eihän meillä ole, vaikka tiedän että on. Ja haluan että niin on jatkossakin, koska en yksinkertaisesti kestä elää epäsiistissä kodissa.
Ja nyt sitä Kebabia pöytään kiitos 😉
Kiitoksia, allekirjoitan myös ja jään lukijaksi:)
Yksi ongelma voi olla se, etteivät syyllistyminen ja ahdistuminen välttämättä johda toimintaan vaan toiminnan välttämiseen ja noidankierteeseen – siksi voisi olla, että esimerkiksi perhelehtien jutuissa ilmaisua mietitään hyvinkin tarkasti. Omasta mielestäni se on vain hyvä juttu: ehkä sen miettiminen, että miten voisi auttaa muita ja tehdä yhdessä, on – muotitermiä käyttääkseni – voimaannuttavampaa kuin syyllistäminen tai ahdistuksen aiheuttaminen.
yst.terv. Lotta
Hih mä kommentoin vähän myöhässä (ja tapani mukaan vähän asian vierestä), mutta näin jälkikäteen tuli mieleen…
Mä ymmärrän ihan täysin hyvin tuon perhelehden halun hioa tarjotun jutun terävin kärki pois (tietämättä tietysti jutun aihetta). Tällaiset lehdet ovat kaupallisia toimijoita ja niiden tavoite on myydä – tarjoten lukijalle elämyksiä, iloa arkeen jne. Totta kai ne haluavat miellyttää lukijoitaan ja nimenomaan perhe/vauvalehtien TÄYTYY olla hyvin varovaisia, koska niiden kohderyhmänä on nimenomaan hormonihuuruiset ja herkässä tilassa olevat äidit 🙂
Itsellänikin tästä ”hampaattomuudesta” johtuen mm. Vauva-lehti jää lukematta: vaikka monesti ainekset hyvään juttuun ovat olemassa, jutut on kirjoitettu minun makuuni liian hymistellen. Mutta ymmärrän sen hyvin. Ehkä joku joskus uskaltaa perustaa ”terävämmän” vauvalehden – mutta sen taas saattaisi olla vaikea saada mainostajia jne jne. Vauvalehtien Image tai jotain 🙂
Hih ja ois tietty pitänyt kirjoittaa tämä kommentti Lähiömutsin blogiin, mutta tulipa nyt sitten tänne 🙂
empuska:
Itse en koe muiden erittelyä toimintatavoistaan provokatiivisina,
ellei niitä höystetä kommentilla eri tavalla toimivien järjen köyhyydestä…
Jos koti on vähän kuin kääntöpaikkana, ei siellä ehdi toisaalta sotkeakaan niin paljon. 😉
Nonariina:
Minulla on kyllä aika pitkälti sellainen ”Ei kiinnosta mitä mieltä muut ovat, kun tämä on minulle/meille hyvä näin”-asenne. Kaipa se tulee niin pitkästä päähänpotkimishistoriasta, että arvostelu menee suoraan päästä läpi ja katoaa jonnekin.
Meidänkin kotia useimmat kehuvat siistiksi, vaikka täällä on AINA noita pahuksen eläinten karvoja.
Nimim. juuri tänään pidettiin pizzaperjantai.
Jossu: Kiva kun tykkäsit!
MoonaLotta: Auttaminen ja yhdessä tekeminen on hyvä ja parempi!
Tekemättä jättäminen ja selittely on se mikä pännii.
Kristaliina: Näen sieluni silmin pilttipurkkien viereisessä lehtitelineessä lehden,
jonka kannessa uhmaikäinen lapsi lankuttaa eteisen lattialla raivokohtauksen kourissa,
räkä poskille levinneenä, naama punaisena ja puolet ulkovaatteista päällä:
”Kakara”
Likainen totuus lapsista ja perheistä.
Lue jos uskallat.
Häh häh hää, mä saattaisin hyvinkin ryhtyä ton lehden päätoimittajaksi – lähdetkös mukaan toimitustiimiin? 😀
Oii.. Niin loistava idea lehdeks!! Saatte kyll toteuttaa sen!!
Otetaan Lähiömutsikin sitten kirjoittamaan. 😉
Ehdottomasti!
…ja sit vaan äkkiä idea toteutukseen ettei käy samoin kuin vauvanvaatemikrokuitumoppi-innovaatiolle aikoinaan 😀
Tää on niin totta! Hyvä kirjoitus! Välillä itsekin mietin, miten ja milloin suomalaisista on tullu niiiiiiin herkästi loukkaantuvia. 🙁