Eilen paarustin tihku- ja kaatosateessa rattaiden kanssa pitkin Keravan keskustaa hoitamassa erinäisiä asioita. Kun palasin kotiin, mukanani keikkui hoitolaukun lisäksi kassillinen kirjoja, pussillinen vaatteita, iso pahvikotelollinen grafiikanvedoksia, taulu ja Elloksen paketti.
Raahasin kuvataidekoulun aikuisryhmämme taidenäyttelyn päättymisen myötä grafiikanvedokseni sekä maalaukseni takaisin kotiin. Vaunun työntöaisassa roikkuneen maalauksen nimi on ”Yhteiset solumme” ja minua huvitti henkilökohtaisesti paljonkin koko maalausprosessin ajan, miten kummallista kautta ajatus taulun tekemisestä sai alkunsa.
Inspiraatio tauluun lähti nimittäin lukemistani artikkeleista (mm. HS), joista kävi ilmi että äitien aivoista löytyy usein miesten DNA:ta. Miehen DNA naisen aivoissa on mitä todennäköisimmin peräisin poikalapselta, jota nainen on kantanut kohdussaan. Artikkelien perusteella vaikuttaisi siltä, etteivät tutkijat vielä osaa sanoa, onko ilmiö haitallinen, hyödyllinen vai harmiton. Kenties sekä että ja niitä kaikkia?
Tutkijat ovat tienneet jo pitkään, että sikiön soluja siirtyy äitiin raskauden aikana, ja ne voivat säilyä äidissä vuosikymmeniä – ilmeisesti läpi koko äidin elämän. Eräässä tutkimuksessa suoritettiin ruumiinavaus 59:lle naiselle. Tutkijat löysivät miehisen DNA-jakson 63% näytteistä, mikä viittaa siihen, että ilmiö voi olla varsin yleinen.
On ajateltu, että vieras solulinja voisi olla haitallinen ja laukaista samankaltaisen hylkimisreaktion kuin elinsiirroissa: Tämä voisi johtaa autoimmuunitaudin puhkeamiseen. Mutta toisaalta eläinkokeissa saadut tulokset puolestaan ovat viitanneet siihen, että ilmiö voisi olla terveydelle hyödyksi. Sikiösolujen on havaittu joissakin tapauksissa hakeutuvan vaurioituneisiin kohtiin, missä ne mahdollisesti osallistuvat kudoksen paranemisprosessiin.
Aiheesta kiinnostuneena eksyin lukemaan artikkeleita myös kimeereistä, jotka ovat henkilöitä, joiden geenit ovat peräisin vähintään kahdesta hedelmöittyneestä munasolusta. Eli yksilö koostuu tavallaan kahden (tai useamman) eri yksilön osista. Kimerismiä tavataan myös ihmisillä mikä voi joskus johtaa outoihin tilanteisiin.
Esimerkiksi Lydia Fairchild oli menettää lastensa huoltajuuden koska DNA-testien mukaan hän ei ollut heidän biologinen äitinsä. Oikeusjuttu eteni siihen pisteeseen että Fairchildin synnyttäessä uuden lapsen oli synnytyssalissa oikeuden edustaja valvomassa syntymää ja DNA-näytteen ottamista. Näytteen mukaan Fairchild ei ollut tämänkään lapsen äiti. Lopulta kävi ilmi, että Fairchild on kimeeri, jolla on kahdet eri geenit ja näytteen geenit olivatkin toiset kuin munasolujen. Siksi lasten geenit poikkesivat äidin näytteistä.
Mutta se tiedehöpinästä. Varsinkin kun en ole mikään alan asiantuntija!
Koukkasin Seppälän kautta huomattuani että aikaisemmin keväällä himoitsemani takki oli pudottanut reippaan prosenttipotin hinnastaan. Takki on kokoa 98/104 eli se mahtunee pojalle aikaisintaan ensi syksynä, todennäköisesti seuraavana keväänä.
Takin lisäksi mukaan tarttui noin neljällä eurolla huppari (reippaalla kasvunvaralla). En välitä ihan tavallisista (vetoketju)huppareista erityisemmin, mutta kirkkaan perusvihreä, koristenapeilla ja kuviollisella hupulla piristetty huppari pääsi juuri ja juuri suosiooni.
Bikinivarastoni on kokenut kovia. Viimekesäisellä Kyproksen reissulla hajotin kahdet bikinit. Yhdet unohdin hiljattain Hakunilan uimahalliin. (Ne koetan ehkä saada vielä takaisin.) Huhtikuussa vauvauinnissa pamahtivat samalla reissulla yhden yläosan molemmista kupeista kaarituet pihalle.
Eli jäljellä on kaksi liian pientä yläosaa ja yksi punaisten hiusten pilalle värjäämä vaalea yläosa. Sekä muutamia käyttökelpoisia alaosia ja kasa niin matalan mallisia alaosia, etten halua käyttää niitä tämän (sektion jälkeisen) kummallisen mallisen mahan ja raskausarpien kaverina.
Kävin kaupunkireissulla ennakoivasti sovittelemassa bikinejä Lindexissä, mutta kummatkaan mieluisan näköiset bikinit, (joita sai D-kupilla) eivät olleet hyvän malliset. Harmillista sinänsä. Monena vuonna isompia, kaarituellisia, bikinejä on saanut vain yhtä tai kahta mallia ja tylsissä perusväreissä kuten mustana. Nyt kun valikoimaa olisi enemmän kuosien osalta, mallit eivät siltikään sopineet.
Ajattelin, että sovittamalla ja kaupassa bikinejä katselemalla löytäisin helpommin hyvänmalliset bikinit, mutta nyt kävikin niin harvinaislaatuisesti että nämä verkkokaupan kautta Ellokselta tilaamani ”seiloribikinit” olivat sekä kooltaan että malliltaan kaikista parhaat. Onpahan ensi kesäksi ainakin yksi oikean kokoinen, siistissä kunnossa oleva ja ehjä uima-asu.
Kuten ylempänä kävi jo ilmi, lähtiessämme tihkuna alkanut sade muuttui jossain vaiheessa kaupunkikierrostamme kunnon sadekuuroksi. Päätimme hakeutua suojaan kirjastoon, olkoonkin että rattaissa oli sadesuoja ja olin jopa muistanut ottaa itselleni sadeviitan mukaan.
Kirjastolla oli kellonaikaan nähden yllättävän paljon väkeä. Epäilen ettemme olleet ainoat vedenpaisumuksen sisään hätistämät kirjojen selailijat. Suuntasimme suoraan pienimmille lapsille suunnattujen kirjojen nurkkaukseen ja täydensimme aiemmin lainaamiemme kirjojen valikoimaa vielä muutamalla uudella opuksella. Kovin pitkää aikaa emme tällä kertaa viihtyneet tutkimassa matalia pahvikirjojen laareja tai lukunurkkausta, sillä tunnelma oli melko tiivis.
Nappasinpa toiveikkaasti myös itselleni yhden kirjan ja miehelle nuottikirjan. Enempää lukemista en uskaltanut ottaa, sillä kunnianhimoisena tavoitteenani olisi lukea yksi tai kaksi syksyn tenttikirjoista etukäteen kesän aikana enkä kaipaa viihteellisempää kirjallisuutta houkuttelemaan minua pois tenttimateriaalien ääreltä.
Sain myös koti- ja partiohommia mukavasti eteenpäin eilen ja illalla oli ihana nukahtaa, kun tekemättömät työt eivät ahdistaneet ja vilisseet alati pitenevinä listoina suljettujen silmäluomien takana.
Nyt kun tällä viikolla on tullut kuntoiltua yksien talkoiden ja kahden crossingtunnin voimin, voin hyvällä omallatunnolla huilia kolme päivää ja suunnata sunnuntaina levänneenä Naisten Kympille. (Apua.) Edellisestä juoksutapahtumasta eli HCR:stä on vierähtänyt viisi vuotta. Joten jännittää niin vietävästi!
Vierashuone on muuttunut pikkuhiljaa oikeasti lastenhuoneeksi.
Nyt kun taapero nukkuu alasängyssä ja verhon takaisesta säilytystornista on kannettu aikuisten tavarat pois, on huone enää harvoin muiden kuin taaperon itsensä käytössä.
Ja kyllä sillä tarkemmin ajateltuna on kaksi muutakin käyttäjää: Kissat.
Sananen vielä säilytysasioista: Käytössä olevat vaatteet pidetään metallilipastossa.
Siinä se sitten olikin – meidän lastenhuone!
Puunväriset palikat ja mäyräkoira: Brio / FL-tapetti ja räsyrahi: Ellos /
Tulevaan lastenhuonejuttuun liittyen selailin täällä Kiteen puolella
Tänään tuntuu taas paljon paremmalta.
Ilmoittautumiset syksyn opintojaksoille on hoidettu.
Keskustelin puhelimessa todella mukavalta ja eri elämäntilanteita ymmärtävältä kuulostavan, (pojan tulevan) päiväkodin johtajan kanssa. Rauhoittavan puhelun aikana syksyn päiväkotistressikin laantui taka-alalle.
Tuntuu taas siltä että palikat putoavat omiin laatikon kannessa oleviin reikiinsä ilman kitinää ja kiukkupuuskia. Lapsi jaksaa puuhata hetkittäin omia hommiaan eikä jokainen ristiriitatilanne pääty lohduttomaan itkuun ja huutoon. Kyllä lapsen vireystila vaikuttaa paljon vanhemman mielialaan – ainakin minun tapauksessani.
Mielestäni ”hauskojen” tekstipipojen ja t-paitojen valmistamisen voisi kieltää. Oikeasti, mitä hienoa on mustassa kortsupipossa, jossa lukee ”Vatipää” tai jotain muuta yhtä nerokasta. Kärkkäästä mielipiteestäni huolimatta huomasin ajattelevani, että tähän kuvaan vain sopisi teksti Isäntä”. Voi nolouden määrää.
Kuvista vielä sen verran, että alkoi huvittaa leikkihedelmäkuvaa katsoessani; Sen perusteella näyttää pahasti siltä ettei meillä syödä mitään muuta kuin kirsikkatomaatteja.
Aamulla pää oli ihan seis. Lapsen unirytmi oli aivan sekaisin, huutoa, sänkyyn palauttamista ja silittelyä aamuun asti. Mökiltä palaaminen myöhään riitti pistämään koko yön sekaisin. Jossain vaiheessa yötä patistin miehen nukutushommiin ja painuin nukkumaan jaksaakseni nousta aamulla kisoihin.
Paluumatkalla tuntui siltä, etten saa pidettyä enää silmiä auki. Suhtauduin silti iltaan hyvillä mielin ja tein suunnitelmia pelin katsomisesta ja leipomisesta. Onnistumisen kokemukset loppuivat valitettavasti saman tien kun avasin kotioven.
Tänään tunnustan myös kironneeni sitä että meillä on noin ”hankala” lapsi. Rakas toki. Hyväntuulisena oivaltava, ilkikurinen ja ihana. Mutta toisaalta äärimmäisen itsepäinen, kiellettäessä hillittömästi suuttuva ja huonoina päivinä ihan mahdoton kiukkuaja ja kaikesta kitisijä.
Suurimman osan ajasta kaikki elämän osa-alueet, erilaiset projektit ja arjen pyöritys sujuvat rutiinilla ja aikaansaamisesta tulee energinen olo. Nyt tuntuu siltä, että kaikki kaatuu niskaan: Kaiken huipuksi yksi raivoisa taapero roikkuu koko ajan jalassa ja huutaa huutamistaan. Ja kun pinna palaa niin kukapa muu siitä kärsiikään kuin rakas aviopuolisoni.
Että sellaiset sunnuntai-illan tunnelmat. Ja lätkässäkin hävittiin.
Mökkitontti on lapsen valvomisen kannalta melko haastava. Kiviä, kallioita, juuria, isompia kiviä, korkealla oleva laituri ja jyrkkä polku alhaalla odottavaan mereen.
Onneksi valvontahommiin on osallistunut useampia silmäpareja. Myös auttavia käsiä tukemaan pientä kiipeily- ja kävelyharjoittelijaa löytyy paljon.
Kävimme jopa kahlailemassa vähän. Vesi oli vielä niin viileää,
Illalla ajelemme kotiin ja heti huomenaamulla lähden ”partiolasteni” saattajaksi partiotaitokisoihin. Kovin paljon en siis tänä viikonloppuna ehdi koneen ääressä istuskella.
Nauttikaahan lauantaista ja muistakaa käydä kaupassa, jos jääkaapissanne on vain valo!
Tiedetäänpä ainakin, millä vuoraamme asuntomme seinät – ja lapsen,
Lastenvaatefriikkinä tunnustan ostaneeni osan näistä vaatteista vuonna 2010,
