Raskausaikana näin unta, jossa lapseni kutsui omaa äitiäni ”äidiksi” ja unessa se sai minut kiukkuiseksi. Ehkä pääni valmisteli minua jo silloin rooliin, jossa olisin aluksi lapseni silmissä erityisasemassa muihin häntä hoitaviin aikuisiin verrattuna (tämän isää lukuun ottamatta).
Pikkuvauva-aikaa lukuun ottamatta en ole kokenut olevani ainut lapselle kelpaava hoitaja tai hänen kaipaavan yksinomaan äitinsä huomiota. Siinä missä monet ovat kokeneet lapsen tarvitsevuuden ja äitiin takertumisen jopa ahdistavana, on lapsemme kelpuuttanut lähes aina minut ja isänsä tasa-arvoisesti ensisijaisiksi huoltajikseen. Mitä vanhemmaksi lapsi on kasvanut, sen tärkeämmän roolin myös lähipiirin muut aikuiset ovat ottaneet.
Olemme siinä onnellisessa asemassa että olemme voineet tavata vanhempiamme ja useimpia sisaruksiamme niin usein ettei lapsemme ole missään vaiheessa pahemmin ujostellut tai vierastellut heitä. Suurimman osan ajasta isovanhemmat kelpaavatkin hoitajiksi jopa omia vanhempia paremmin – vain pelästyneenä ja rättiväsyneenä äidin tai isän syli alkaa tuntua parhaimmalta ajatukselta.
Kuuntelen joskus sellaisten tuttavien kokemuksia, jotka ovat olleet enimmän osan ajasta lapsen kanssa kahdestaan kotona vailla säännöllisiä kontakteja lapselle tuttuihin aikuisiin – usein pitkälti olosuhteiden pakosta. Jos lapsen toinen vanhempi (näissä tapauksissa isä) on asunut samassa taloudessa, hän on tehnyt pitkää työpäivää ja ollut muutenkin paljon poissa kotoa. Sukulaiset ja läheiset ystävät asuvat kaukana. Lapsi on usein hyvin kiintynyt äitiinsä ja muiden hoiviin jääminen on hankalaa.
Hetkittäin kadehdin sitä että olisin ainut aikuinen, jonka lapsi kelpuuttaa hoitajakseen, tämän huomion ja kiintymyksen keskipiste, mutten oikeasti kuitenkaan ajattele niin. Minusta useampi lapselle läheinen, tuttu ja tärkeä aikuinen on rikkaus, jos siihen on mahdollisuus.
Kun lapselta saa erityishuomiota vain silloin tällöin, tämän käpertyessä syliin väsyneenä tai tullessa hakemaan lohtua kaatumisen tai kiellosta harmistumisen vuoksi, se tuntuu mukavalta. Lapsen kiintymyksen ilmaisemisen tavat kehittyvät varmasti muun kasvun ja kehityksen rinnalla. Ehkä silloin saan äitinä hieman erityisiä huomionosoituksia.
Niin tai näin koen tällä hetkellä saaneeni tässä asiassa mansikat kakun päältä:
Lapsi osoittaa kyllä kiintymystään, mutta hyväksyy hyvillä mielin myös muut läheiset hoitajikseen. Uskon että tilanne on hyvä meille molemmille. Lapsella on tarvittaessa tälle turvallisia ja rakkaita hoitajia ja minä pääsen välillä muihin hommiin vailla huonoa omatuntoa.
Olipa hassua lukea tämä kirjoitus juuri kun mies oli saanut 2v. pojan nukkumaan… kävi nimittäin niin, kuten monesti aiemminkin, että vain ja ainoastaan isi kelpaa. Tänään, hyvin valvotun yön jäljiltä kun on ollut vähän herkillä, niin olen jo monesti pahoittanut mieleni siitä että äiti jätetään huomiotta kun isi on läheisyydessä. Ihan naurettavaa tietenkin, sillä sehän on vaan upea asia… mutta kun joskus sitä haluaisi olla supertärkeä äiti omalle pojalleen. Kuten kirjoitit, varmaan niitäkin hetkiä sitten tulee ajan mittaan kun saa osakseen tämän tunteen. 10kk tytölle se ”supertärkeä” tosin olenkin, sillä hoitajaksi ei kelpaa kukaan muu ja aika ajoin koen sen rasitteeksi. Ota siinä sitten selvää, että kumpi taas oikeasti olikaan se parempi vaihtoehto. ;-D
On jotenkin hölmön tuntuista, että aikuinen, vanhempi on ikään kuin vähän mustasukkainen lapsensa kiintymyksestä ja rakkaudesta,
mutta tiedän tunteen itsekin; Kaipa se on tavallaan ihan luonnollista, ovathan lapset kuitenkin tärkeimpien ihmissuhteiden kovassa kärjessä.
Se, kumpi vanhempi on kulloinkin ykkösvanhempi vaihtelee varmasti ajan myötä.
Jos supertärkeysvuoro osuisi samaan hetkeen molempien lasten osalta, voisi jo olla pulassa. 😉
Siis lisäyksenä edelliseen, että on siis upea asia, että pojalla ja isillä on niin läheinen suhde ja että isi on tärkeä… ei siis se että äiti jätetään huomiotta. 😉 Sekava kirjoitus, mutta menee edelleen sen parin tunnin yöunien piikkiin. 🙂
Minäkin olen tosi iloinen, että lapsellani on ollut mahdollisuus muodostaa läheinen suhde isäänsä.
Ja mietin aina välillä, saako kukaan jutuistani selkoa, kun edelleen lievä univelka on kokonaan päällä eli sekavuustiloille täydet sympatiat!