Kello soi kymmentä yli seitsemän. Se soi ja soi ja soi. Käännän kylkeä. Taapero nukkuu vieressä sikeästi. Olen könynnyt lastenhuoneeseen torkuttamaan lasta kuuden aikoihin. Tiedän että pystyisin jatkamaan unia herätyskellon pirinästä huolimatta, mutta aikuisten sängyssä levottomasti liikehtivää miestä armahtaakseni nousen hakemaan puhelimeni.

Huvitun lapseni ja itseni unenlahjoista verrattuna miehen kevyeen uneen, jota edes korvatulpat eivät varjele. Lapsi herää lähtööni ja alkaa huutaa. Nostan hänet takaisin viereeni. Vaikkei lapsi enää nukukaan, malttaa hän torkahdella ja venytellä kainalossani puolisen tuntia.

Olin edellisenä iltana tenttiin lukiessani luvannut itselleni siirtäväni koko loppuvuoden tiedossa olevat, opiskeluun liittyvät tapahtumat iCaliin, josta näkisin ne kännykältä, iPadilta ja miltä tahansa koneelta. Ja mieskin näkisi kalenteristaan, milloin olen fyysisesti(kin) kiinni opiskeluissa. Aloin naputella tapahtumia kalenterin käyttäen apuna opintojaksojen kuvauksia, paperista muistikirjaani, kännykän muistiinpanoja ja verkko-oppimisympäristön kalenteria.

Kaksi tuntia myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä vaatteet päällä ja aamupala puoliksi syötynä. Kirjaan viimeisen opiskeluihin liittyvän tapahtuman 19. päivälle joulukuuta ja lohdutan itseäni ajatuksella syyslomasta sekä Malagan reissusta.

Sutaisen meikit naamaan ja poljen asemalle. Aamupäivän agendallamme on kuvata haastatteluja, joita käytämme päiväkodeissa harjoittelijoiden ohjaajina toimivien henkilöiden verkostokokouksessa. Saamme kameralle talteen kolmentoista ihmisen kokemuksia.

Tosin en itse osallistu kuvaamiseen paljoakaan, sillä jaamme ryhmämme pienempiin osiin. Hurautamme ryhmätoverini kanssa pakettiauton kyydissä Keravalle, haemme kotiluokkaamme käytetyn sohvan ja raahaamme sohvan autosta oppilaitokselle, hissiin ja kotiluokkaan.

Opiskelukaveri nappaa muutaman asukuvan koulun portaikossa. On hauskaa vaihtelua saada kameran taakse joku, jolla ei ole kiire päästä eroon kamerasta ja jolla on jopa omia ideota kuvauspaikan suhteen. Saamme myös videokuvaukset pakettiin ja suuntaamme syömään. Kerrankin ruokalassa on vähän jonoa ja kasvisruokaa on saatavissa ilman jonottelua. Haukkaan ison kasan salaattia, leipää ja pinaattilettuja.

Istahdan kvantitatiivisen tutkimuksen luennolle puuduttamaan aivojani ja takalistoani. Pohdin abstrakteista käsitteistä luotuja mittareita, mittarien validiteetteja, kirjallisuuden antamaa tukea käsitteiden määrittelylle ja operationalisoinnille sekä monia muita huikeita aiheita. Kirjoitan sivussa blogipostausta.

Luikahdan kolmen jälkeen pois luennolta ja raahaan tavarani asemalle. Poljen päiväkodille, haen lapsen päiväkodista, vien päiväkotitavarat ja likaset vaipat kotiin, tarkistan että mukanani on kaikki Helsingin keikkaan tarvittavat tavarat ja pakkaan maksukorttini, jota pidän kahvilan pullantuoksuisten houkutuksien pelossa kotona koulupäivien ajan.

Käymme pojan kanssa Akela-Sampokurssin palautekeskustelussa Partioasemalla. Nappaamme matkalta kaupasta päivällisen kuittaavaa apetta. Päästyämme kotiin jäljellä on enää hetki touhuamista. Iltatoimien ja lueskelun jälkeen lapsi meneekin jo yöunilleen.

Kun lapsi nukkuu, äidin on tartuttava vielä tenttikirjaansa. Seuraavan päivän tentin kirja on luettava kahteen kertaan ja toisesta kierroksesta on vielä sata sivua jäljellä. Syksyn ensimmäisestä tentistä (ja siinä sivussa ensimmäisestä tentistä puoleentoista vuoteen) on muodostunut päässäni melkoinen mörkö.

Tästä päivästä ei taida saada hyvä vaimo-pisteitä, sillä aamulla tehtyä pikajärjestelyä ja pyörimään napsautettua vaippapyykkiä lukuunottamatta en ole pahemmin ehtinyt huushollata saati viettää aikaa miehen kanssa. Lapsen ottaminen mukaan Helsingin kokoukseen pitää sentään äitimittarin himpun verran plussan puolella. Opiskelujen aloittaneiden viikkojen perusteella voin sanoa, että välillä olotilani on kaikkea muuta kuin supermutsi tai hyperpuoliso.

Toisaalta opiskelu tuo mukanaan myös vapaapäiviä keskellä viikkoa, pidempiä vapaita, (palkattoman ja tuettoman) pitkän kesäloman, lyhyempiä päiviä ja joustavuutta. Joinain päivinä vain leikitään ja touhutaan perheen kesken ja toisinaan opiskeluun liittyvät asiat haukkaavat lähes koko päivän.

Ainakaan päivät eivät toista itseään muuttumattomina viikkoja, kuukausia tai vuosia putkeen. Jokainen päivä poikkeaa aikatauluiltaan, hankeryhmien kokoonpanoiltaan ja tehtäviltään edellisestä. Väsyttävää ja samalla avartavaa ja antoisaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA

…Kysyi eräs ystäväni. Vastasin pikaisen tuntuman perusteella että aika mukavalta, mutta sittemmin vastaukseen mahdutettavien asioiden lista on laajentunut päässäni kuin sammutusvaahto.

Totesin juttua riittävän vaikka omaksi postauksekseen, sillä vilpittömin mielin lausuttuun kysymykseenkään tuskin kaivattiin viisisivuista vastausta. Onneksi on blogi, johon voin jakaa ja säilöä sieltä täältä pieniä palasia herkästi unohtuvista ajatuksistani ja tunteistani, vanhemmuudesta ja äitiydestä.

Lapsen ilmaisukyvyn laajenemisen vauhti on ihan hurjaa. Ja se on yksi suurimpia ilonaiheitani tällä hetkellä; Suunnatessamme eilen kotiin päiväkodilta lapsi alkoi kävellä ihan hullunkurisesti. Ajattelin ensin tämän vain pelleilevän, mutta koikkelehtimisen jatkuessa kysyin, miksi tämä käveli niin kummallisesti. Lapsi kumartui, laski likavaippaämpärinsä maahan ja alkoi tökkiä varpaidensa seutua ja sanoen: ”Kenkä”. Laskeuduin kurkistamaan tilannetta ja aivan totta, kengän läpyskä oli rullalla jalkapöydän kohdalla. Korjattuani asian, lapsi nousi ylös, nappasi ämpärin ja kirmaisi juoksuun.

Laittaessani lasta unille, tämä ei meinannut mennä sänkyynsä vaan hoki väsymyskitisevällä äänellä ”Utti, utti, utti”. Kun en tuntunut ymmärtävän, hän vaihtoi sijamuotoa ”Utin, utin”. Mies puuttui tilanteeseen ja huomautti, ettei lapsi ilmeisesti aio mennä unille ennen kuin saa tuttinsa. Totesin puoliksi miehelle ja puoliksi lapselle, että konsonanttivalikoimaa paranisi laajentaa, ellei mieli löytää itseään ensi kerralla Utin ABC:n parkkipaikalta.

On ihanaa että lapsi kuuntelee keskusteluja ihan eri tavalla kuin ennen ja tuntuu arvostavan pidempiäkin selityksiä sekä kuvauksia tapahtumien kulusta. Varsinkin yksinkertaiset, tuttuja sanoja ja henkilöitä yhdistävät lauseet kiinnostavat ja innostavat. ”Isi tulee kohta kotiin”, ”Ukki ajaa”, ”Hertta menee juomaan” tai ”Fammu soittaa” saavat lapsen kurkistelemaan ulko-ovelle, osoittelemaan kuskin paikalle, kipittämään keittiöön tai etsimään katsellaan puhelinta. Lapsi tapailee itsekin kaksisanaisia lauseita, joita saattaa silloin tällöin lipsahtaa muutamia puoliksi vahingossa.

Oma-aloitteisuuttakin löytyy. Syöttötuoliin kiivetään itse, tavaroita laitetaan omille paikoilleen, päiväkotireppu selässä painellaan tuttua reittiä kohti kotia ja hammasharjaa täytyy päästä pyörittelemään suussa itsekin. Yksinkertaisten pyyntöjen totteleminen, kotiaskareissa auttaminen ja reippaus tuovat minulle(kin) hyvää mieltä.

Lapsen itseohjautuvalla touhuamisella on myös varjopuolensa, kuten eilinen tapaus, jossa oven takaa lastenhuoneessa istuvaa äitiään kurkkiva lapsi alkoi äkkiä tutkia vierashuoneen oven lukkoa ja naps. Lapsi oli lukinnut äitinsä lastenhuoneeseen. Onneksi sain maaniteltua lapsen hakemaan jotain, minkä päältä hän ylettyisi kääntämään lukkoa uudelleen. Ehdottamaani eteisen jakkaraa ei tullut, tuli kyljelleen käännetty vanha matkalaukku. Hetken ovenkahvaa vatkattuaan lapsi naksautti lukon tyynesti auki päästäen minut pulasta.

Eli käsityskyvyn laajenemiselle reilusti plussaa, liialliselle oma-aloitteisuudelle varovaisesti hieman miinustakin.

Lapsen kanssa vietetty aika tuntuu jotenkin kallisarvoisemmalta kuin ennen ja lapsen pähkähulluihin toilailuihin menee hermo harvemmin kuin aiemmin. Vaikuttaisi siltä, että lapsi myös hölmöilee vähemmän kuin täysin kotihoidossa ollessaan. Ehkä opiskelu ja päiväkoti antavat meille molemmille virikkeitä sekä seuraa ja jaksamme nauttia rauhasta, arkisista puuhista ja köllöttelystä iltaisin ja viikonloppuisin enemmän kuin vaikkapa kesällä.

Tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja hyvältä olla äiti. Joka päivä lapsi oppii jotain uutta ja kehityksen seuraaminen, siihen vaikuttaminen ja uusista taidoista iloitseminen lapsen kanssa on loppuviimeksi aika huikeaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA