Päiväkodin aloitus on alkanut paremmin kuin osasin toivoa. Aamuisin on tirautettu pienet itkut lähes päivittäin, mutta vanhemman lähdön aiheuttaman alkujärkytyksen jälkeen ruokailut, ulkoilut, leikit ja päiväunet ovat sujuneet ongelmitta.

Päiväunia kammosin ennalta eniten; Vahvimmat – ja ainoat, päiväkotiharjoittelutraumat sainkin ensimmäistä päiväuniyritystä säestäneestä riivatusta kirkumisesta. Kuutti kiipeää päiväuniaikaan tyytyväisenä omaan sänkyynsä, ottaa pupun kainaloon ja nukahtaa pyörittyään sängyssä aikansa. Viidentenä kunnon hoitopäivänä päiväunet olivat hoituneet jopa ilman tuttia ja unipupua, jotka hyvät vanhemmat™ olivat unohtaneet pakata päiväkotireppuun.

Päiväkodin aloitus pyörii lapsella selvästi mielessä sekä hereillä että unissa. Öisin on heräilty taas aiempaa useammin ja monesti on vaikuttanut siltä, että lapsi kaipaa rauhoittelua ja jopa kevyttä herättelyä, hätäännyttyään ilmeisesti kurjien unien vuoksi. Jos olen ollut väsynyt jo kaiken uuden omaksumisen ja lapsen pärjäämisestä stressaamisen vuoksi, eivät rikkonaiset yöunet ole ainakaan auttaneet asiaa.

Yöllisten karjumisien lisäksi huutoa on riittänyt myös iltapäivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Olen koettanut antaa lapselle enemmän huomiota ilta-aikaan, koska olen hänen kanssaan nyt vähemmän kuin aiemmin, mutta tuntuu siltä ettei mikään huomion määrä riittäisi. Aiemmin lapsi malttoi puuhata usein yksin edes sen hetken että kävin vessassa, levitin pyykit tai lämmitin ruoan, mutta nyt tuntuu, että jalassani roikkuu koko ajan surkea ja seurankipeä lapsi.

Että jos kodissamme vallitsee kaaos ja koulutyöt palautuvat säännönmukaisesti viime tipassa tai myöhässä, selittäkää tuolle lapselle etten voi olla tämän käytettävissä joka ikistä läsnäolopakollisen opiskeluajan ulkopuoleista vuorokauden sekuntia. Laitan toivoni siihen että tämä on vain ohimenevä vaihe ja jossain kohtaa lapsi unohtaa ripustautua minuun ja palaa taas hieman itsenäisemmäksi toimijaksi. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Lapsemme on melko perisuomalaisiin sukujuuriinsa nähden yllättävän eteläeurooppalaisella temperamentilla varustettu, ainakin mitä tulee harmituksen ilmauksiin. Filmaamista, karjuntakohtauksia ja teatraalista huitomista sekä heittäytymisiä riittää. Irrationaalisia raivokohtauksia on saatu tuta ennen päiväkodin aloittamistakin. Lankapuhelimen kännykän kuulokeporttiin sopimaton latauspiuha, väärässä paikassa olevat tavarat, liian hitaasti ruokaa lämmittävä mikro ja koira joka ei suostu popsimaan pehmoappelsiinia saattavat saattaa tyypin höyrystymispisteeseen kolmessa sekunnissa.

Usein koetan rauhoittaa raivokohtausta juttelemalla, siirtämällä lapsen huomiota toisaalle ja kiukun yltyessä myös ottamalla syliin. Sylissäpidon käyttämisen houkuttelevuutta rauhoittelukeinona vähentää raivokohtauksen potentiaalinen ilmeneminen äidin pahoinpitelemisenä (kts. Aikuistensuojeluviranomainen hakusessa).

Kävimme katsomassa ja ruokkimassa lintuja. Kun kulho oli tyhjennetty siemenistä, alkoi välipala-aika lähestyä ja sanoin lapselle, että mennäänpä sisään syömään. Taaperon mielestä ulkona olisi pitänyt olla pidempään ja sain perässäni vastenhakoisesti raahautuvalta lapselta osakseni synkkiä mulkauksia, karjuntaa ja nyrkin heristelyä.

Koetin ensin jutella mukavia, motivoida banaanilla, leivällä, koiran näkemisellä ja vaikka millä, mutta totesin sitten että ehkä tyypin täytyy antaa purkaa kiukkuaan. Kaivoin lintujen ruokintaa varten mukaan otetun, mutta käyttämättä jääneen kameran esiin ja tässäpä olisi todistusaineistoa minuutin kiukkuhepulista.

Matkalla jo kerran rauhoittunut ja kohtaloonsa tyytynyt lapsi keräsi vielä kerran kiukkunsa ja karjaisi niin että alimman kerroksen mummojen asunnoissa kappaverhot alkoivat lepattaa ja joulukaktukset putosivat kukkahyllyiltään. Että tervetuloa vaan meidän uuteen arkeen!

P.S. Ihan hyvin menee, mutta sopeutumisvaihe on selvästi rankka meille molemmille herkille sieluille, miehelle ei niinkään.