Päiväkotiarkeen sopeutumista ja erään raivarin anatomiaa

Päiväkodin aloitus on alkanut paremmin kuin osasin toivoa. Aamuisin on tirautettu pienet itkut lähes päivittäin, mutta vanhemman lähdön aiheuttaman alkujärkytyksen jälkeen ruokailut, ulkoilut, leikit ja päiväunet ovat sujuneet ongelmitta.

Päiväunia kammosin ennalta eniten; Vahvimmat – ja ainoat, päiväkotiharjoittelutraumat sainkin ensimmäistä päiväuniyritystä säestäneestä riivatusta kirkumisesta. Kuutti kiipeää päiväuniaikaan tyytyväisenä omaan sänkyynsä, ottaa pupun kainaloon ja nukahtaa pyörittyään sängyssä aikansa. Viidentenä kunnon hoitopäivänä päiväunet olivat hoituneet jopa ilman tuttia ja unipupua, jotka hyvät vanhemmat™ olivat unohtaneet pakata päiväkotireppuun.

Päiväkodin aloitus pyörii lapsella selvästi mielessä sekä hereillä että unissa. Öisin on heräilty taas aiempaa useammin ja monesti on vaikuttanut siltä, että lapsi kaipaa rauhoittelua ja jopa kevyttä herättelyä, hätäännyttyään ilmeisesti kurjien unien vuoksi. Jos olen ollut väsynyt jo kaiken uuden omaksumisen ja lapsen pärjäämisestä stressaamisen vuoksi, eivät rikkonaiset yöunet ole ainakaan auttaneet asiaa.

Yöllisten karjumisien lisäksi huutoa on riittänyt myös iltapäivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Olen koettanut antaa lapselle enemmän huomiota ilta-aikaan, koska olen hänen kanssaan nyt vähemmän kuin aiemmin, mutta tuntuu siltä ettei mikään huomion määrä riittäisi. Aiemmin lapsi malttoi puuhata usein yksin edes sen hetken että kävin vessassa, levitin pyykit tai lämmitin ruoan, mutta nyt tuntuu, että jalassani roikkuu koko ajan surkea ja seurankipeä lapsi.

Että jos kodissamme vallitsee kaaos ja koulutyöt palautuvat säännönmukaisesti viime tipassa tai myöhässä, selittäkää tuolle lapselle etten voi olla tämän käytettävissä joka ikistä läsnäolopakollisen opiskeluajan ulkopuoleista vuorokauden sekuntia. Laitan toivoni siihen että tämä on vain ohimenevä vaihe ja jossain kohtaa lapsi unohtaa ripustautua minuun ja palaa taas hieman itsenäisemmäksi toimijaksi. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Lapsemme on melko perisuomalaisiin sukujuuriinsa nähden yllättävän eteläeurooppalaisella temperamentilla varustettu, ainakin mitä tulee harmituksen ilmauksiin. Filmaamista, karjuntakohtauksia ja teatraalista huitomista sekä heittäytymisiä riittää. Irrationaalisia raivokohtauksia on saatu tuta ennen päiväkodin aloittamistakin. Lankapuhelimen kännykän kuulokeporttiin sopimaton latauspiuha, väärässä paikassa olevat tavarat, liian hitaasti ruokaa lämmittävä mikro ja koira joka ei suostu popsimaan pehmoappelsiinia saattavat saattaa tyypin höyrystymispisteeseen kolmessa sekunnissa.

Usein koetan rauhoittaa raivokohtausta juttelemalla, siirtämällä lapsen huomiota toisaalle ja kiukun yltyessä myös ottamalla syliin. Sylissäpidon käyttämisen houkuttelevuutta rauhoittelukeinona vähentää raivokohtauksen potentiaalinen ilmeneminen äidin pahoinpitelemisenä (kts. Aikuistensuojeluviranomainen hakusessa).

Kävimme katsomassa ja ruokkimassa lintuja. Kun kulho oli tyhjennetty siemenistä, alkoi välipala-aika lähestyä ja sanoin lapselle, että mennäänpä sisään syömään. Taaperon mielestä ulkona olisi pitänyt olla pidempään ja sain perässäni vastenhakoisesti raahautuvalta lapselta osakseni synkkiä mulkauksia, karjuntaa ja nyrkin heristelyä.

Koetin ensin jutella mukavia, motivoida banaanilla, leivällä, koiran näkemisellä ja vaikka millä, mutta totesin sitten että ehkä tyypin täytyy antaa purkaa kiukkuaan. Kaivoin lintujen ruokintaa varten mukaan otetun, mutta käyttämättä jääneen kameran esiin ja tässäpä olisi todistusaineistoa minuutin kiukkuhepulista.

Matkalla jo kerran rauhoittunut ja kohtaloonsa tyytynyt lapsi keräsi vielä kerran kiukkunsa ja karjaisi niin että alimman kerroksen mummojen asunnoissa kappaverhot alkoivat lepattaa ja joulukaktukset putosivat kukkahyllyiltään. Että tervetuloa vaan meidän uuteen arkeen!

P.S. Ihan hyvin menee, mutta sopeutumisvaihe on selvästi rankka meille molemmille herkille sieluille, miehelle ei niinkään.

 

8 kommenttia artikkeliin “Päiväkotiarkeen sopeutumista ja erään raivarin anatomiaa

  1. Voi noita pikkusia, onneks se ajan kanssa sitten taas helpommaks muuttuu <3

    Mä kattelin tossa viime viikolla tätini luona käydessä (joka on siis pph), että mun muksu taitais olla jo ihan valmis hoitoon muualle kuin kotiin. Äiti ei paljoa kiinnostanut ja sopeutui ryhmään tosi hyvin, nukkui päikyt nätisti mun serkun kainalossa (joka on siis pari kk häntä nuorempi) ja jatkoi taas leikkiä uusien kavereiden kanssa. Kaipailee vieläkin takasin ja lupasinkin viedä taas pian 🙂

    • Kyllä nuo pienet ovat vielä vähän raasuja, vaikka urheasti painavatkin isompien mukana enimmän osan ajasta.

      Ainakin tietää että sitten kun itse halajaa muihin kuvioihin kuin kotihoito-opiskelua niin lapsi saattaa olla jo innoissaan. 🙂

  2. Mä oon tavallaan niin onnellinen, että tällaista vaihetta käydään läpi muillakin. Unet on mitä on (parhaina öinä ei tunnin pätkää putkeen) ja raivokohtaukset aivan mitättömimmistä asioista on niin tuttuja.
    Mä oon niin väsynyt, etten jaksa enää kirjoittaakaan. Ehkä mä nukun ensikin yön vierashuoneessa, jostain kumman syystä tuo kersa tuntuu sillon nukkuvan paremmin. Oliskohan se aika siirtää omaan huoneeseen..

    • Meillä ei unitilanne ole sentään ihan noin kehnossa kunnossa, sillä pomppiminen ja huutaminen alkaa yleensä vasta puolen yön aikoihin. Harmi vaan etten ole useinkaan mennyt silloin vielä nukkumaan…

      Koetan vain pysyä tiukkana siinä, että jos tosi hätääntyneeltä kuulostaa, rauhoittelen ja annan tutin, mutta maitoa ei tipu eikä vieruskaveria ennen aamu kuutta. Pieniin yninöihin ja huuteluihin en edes reagoi, kun lapsi nukahtaa omillaan muutenkin. En jaksaisi päiväkodin aloituksen takia antaa periksi ja sitten aloittaa ”nukahda itse uudelleen, jos heräät”-koulutusta taas alusta.

      Meillä unet rauhoittuivat selvästi kun lapsi muutti omaan huoneeseensa eli täysin tähän yhteen kokemukseen perustuen kannustaisin kokeilemaan sitä(kin).

      Toivotaan ehjempiä yöunia sinne!

  3. Moikka! Teidän pojalla on niin ihania vaatteita, että oletko koskaan ajatellut kirjoittaa mistä kukin vaate on ostettu? Tiedätkö mitä tarkoitan, niinkuin muotibloggaajat tapaa tehdä? Mistä tuo jumpsuitti on, lindexin mutta jotain vanhempaa mallistoa? Ihku. Nina

    • Kiitoksia. 🙂

      Olen kirjoitellut vaatetietoja ylös, jos ole tehnyt ns. ”asupostauksia” lapsesta, mutta näihin kuulumispainotteisempiin en ole laittanut.

      Haalari on tosiaan Lindexin edellistä Littlephant-mallistoa, pitihän se saada kun siinä oli mäyräkoiria! (Iso plussa resoreista, joiden vuoksi haalarin voi ottaa käyttöön jo vaikka edellisessä koossa sekä haaraneppareista, joiden kautta saa vaihdettua vaipan riisumatta koko kostyymia.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *