Meissä jokaisessa on korjattavaa. Tai ainakin lähes jokaisessa.

On kiireen, stressin, riitojen ja huolien jättämiä jälkiä.

Pieniä nirhaumia tai isoja kolhuja sielussa, mielessä, tai mihin kukakin nyt uskoo.

Usein niiden syntymiseen on mennyt viikkoja, kuukausia tai vuosia.
Toki jotkut jäljet voivat syntyä hetkessäkin.

Pitkänkin ajan saatossa syntyneet jäljet haalistuvat yllättävän nopeasti oikeissa olosuhteissa.

Sopivan lämmin vesi, auringonpaiste iholla ja hieman märkä hiekka jalkapohjissa.

Niillä pääsee jo melko pitkälle.

P.S. Myös taapero otti lunkisti ja viihtyi ison osan lomasta Reimalta saadussa tulevan kevät-kesäkauden ranta-asukokonaisuudessaan. Helpotti vanhempien hommaa, kun rimpuilevaa lasta ei tarvinnut rasvata kuin osittain rantaleikkejä varten; Puvussa on nimittäin UV-suoja ja hattu suojasi hyvin lapsen päätä ja niskaa.

Näin päiväuniaikaan pitänee kirjoitella lomaraporttia jälleen eteenpäin, etteivät päivät ehdi toistamaan toisiaan siinä määrin, etten enää muistaisi, mitä kaikkea olemme milloinkin tehneet.

Sunnuntaina kävelimme noin kahden kilometrin matkan rannalle. Mies jäi hotellille lepäämään ja pelaamaan. Täytyyhän hänenkin ehtiä tehdä lomallaan jotain mieluisaa, mikä yleensä tarkoittaa ei minkään tekemistä tai nukkumista, mieluiten ylhäisessä yksinäisyydessä.

Päästyäni vanhempieni ja veljieni kanssa perille, kaivoin tunnollisena bloggaajana kameran esiin heti aurinkorasvat nahkaan hierottuani. Mutta muistikortti olikin kiinni koneessa ja kameran akku laturissa, joten rantakuvien ottaminen jäi melko lailla suunnittelun asteelle. Noh, tänään menemme rannalle uudemman kerran ja suunnitelmissa olisi korjata tilanne.

Kuutti oli rannalla elementissään, joskin meren suurret aallot epäilyttivät siinä määrin, että vedessä käytiin vain täyttämässä ämpäri nopeasti ja paettiin sitten rannalle rakentamaan kakkuja. Rannalta löytyvät simpukat ja kivet sekä koira kiinnostivat kovasti, tosin viimeksi mainittua emme uskaltaneet mennä käpälöimään, koska koira ei ollut meille entuudestaan tuttu.

Keräsin hienoja kiviä kotiin viemisiksi, koetin estää meitä kahta palamasta ja naureskelin veljelleni, joka jatkoi suomalaisten vuosikymmeniä vanhaa lomaperinnettä ostamalla itselleen ”rantarolexin”.

Koetimme mennä sunnuntai-iltana syömään hotellin buffettiin, mutta saatuamme lautaset eteemme lapsi sai kauhean raivokohtauksen ja mies poistui tämän kanssa paikalta. Kun olin saanut tyhjennettyä oman lautaseni häthätää, häädin miehen takaisin syömään oman ruokansa loppuun. Molemmilla oli pinna aika kireällä tämän rentouttavan koko perheen illallisen jälkeen.

Päätimmekin lähteä seuraavana päivänä syömään ilman lasta ja kävimme eilen illemmalla veljieni kanssa syömässä perinteisiä espanjalaisia ruokia läheisessä La Latina-ravintolassa. Kuutti söi sillä aikaa iltapuuroa ja aloitteli yöuniaan vanhempieni valvonnassa. Oli kyllä mukavaa syödä lomalla edes kerran tarvitsematta arpoa, milloin lapsi saa hermoromahduksen.

Ravintolareissun lisäksi olemme ehtineet hengätämään välillä kahdestaan lapsen päivä- ja yöunien aikana, ainakin Mentalist- ja Rillit Huurussa-jaksojen ajan. Ja pelasimmehan me yhtenä iltana yhdessä myös muutaman tason Plants vs. Zombiesin kakkososaakin.

Eilen kävin äitini kanssa crossaamassa hotellin kuntosalilla. Aika hyvän hien sain pintaan ja ylitunnollisena ihmisenä sain positiivista energiaa siitä, että olin kerrankin saanut aikaiseksi urheiltua lomalla. Yleensä nimittäin aion kyllä liikkua lomalla, mutta päädyn vain syömään, nukkumaan ja lihomaan. Elämäntapojen muutos alkaa ehkä näkyä oikeasti siinä että liikkuminen jatkuu myös arjesta poikkeavissa ympyröisssä ja aikatauluissa.

Tänä aamuna kävin isäni kanssa juoskentelemassa noin seitsemän kilometrin lenkin pitkin hotellien ja huviloiden täyttämiä rinteitä ja rantakatuja sekä ihailemassa auringonlaskua venesataman aallonmurtajalla.

Aamu alkoi siis varsin reippaasti, mutta ei niin tehokasta touhua, ettei jotain kremppaakin;
Ensimmäisten päivien rataskävelyiden jumittama vasen pohkeeni on kiukutellut niin eilisessä crossauksessa kuin tämänpäiväisellä lenkilläkin. Nähtäväksi jääkin, mitä se pitää rannalle kävelemisestä.

Istuskelin eilen muutaman tunnin lomaosake-esittelyssä perheemme edustajana. Kun esittelyssä siirryttiin yksityiskohtiin, isäni antoi minulle luvan luikahtaa pois paikalta. Harhaillessani kohti huonettamme sain jälleen todistuksen loistavasta suuntavaistostani, joka korostuu sokkelomaisissa sisätiloissa.

En nimittäin löytänyt enää oikeaa reittiä pois esittelytilasta ja päädyin harhailemaan kolmella metalliportilla suljetulle sisäpihalle. Näytin varmaan ylemmiltä parvekkeilta katsottuna rotalta labyrintissa sinkoillessani puistokäytävältä toiselle ja palatessani lopulta omia jälkiäni takaisin sisälle etsimään tutun näköisiä paikkoja. Ostetaan yksi toimiva suuntavaisto.

Niin ja kyllähän sitä tuli pelattua eilen yksi kierros minigolfiakin. Pienimmän pelaajan mielestä parasta oli tiputtaa palloja erilaisin tunnelireikiin ja kurkistella niiden vierimistä ulos rei’istä. Mailalla oli toki hauskaa huitoa, mutta osumisprosentti ei ollut kovin hääppöinen. Tärkeintä varmaan oli päästä muiden mukaan touhuamaan. Ja yhdessä vietetyn ajan sekä yhdessä tekemisen vuoksi lomalla kaiketi ollaan ja tänne reissuun on lähdetty. Tai minä ainakin olen.

Lomassa kun on sellainen ominaispiirre, että jokainen lomalainen on ladannut erilaisia odotuksia vapaapäivilleen tai matkoilleen. Tuntuunkin siltä, että loma toisensa jälkeen joudumme porukan kokoonpanosta riippumatta tekemään jonkin verran kompromisseja ja käymään läpi kunkin toiveita loman sisällöstä ja toteutustavasta. Ei ole helppoa, lomailukaan.

Miten teillä muuten ratkaistaan lomaan mahdollisesti liittyvät odotusten ristiriidat? (Hyvät neuvot ovat aina kalliit.)

Perjantaina tilataksi lähti vanhempieni pihamaalta vähän vaille viisi ja reissu alkoi viimein virallisesti. Aika tiivis tunnelma oli, kun kaikki paikat olivat käytössä ja takakonttiin oli ängetty neljä isohkoa lentolaukkua sekä matkarattaat. Lapsesta oli hauskaa istua korkealla turvaistuimessaan ja katsella ohi valuvaa autoletkaa.

Perillä hoidimme tee-se-itse-check-inin ja tungimme rattaat erikoismatkatavaroille tarkoitettuun putkeen. Kulautimme mahat täyteen juotavaa, sillä juomapullojahan ei saanut viedä turvatarkastuksen läpi. Mietin kuumeisesti, pitäisikö kameralaukusta purkaa joka ikinen objektiivipatukka erikseen näkyville elektroniikalle varattuun muovikaukaloon, mutta luovutin ja iskin koko laukun iPadin ja kännykän kaveriksi laariin. Se tuntui riittävän.

Naureskelin kuullessani mieheltä jälkikäteen, että myös lapselle oli suoritettu kunnon turvatarkastus kopelointeineen päivineen. Mahtoiko tämä näyttää sitten siltä, että vaipassa oli puoli kiloa laittomia piristeitä?

Lapsi oli kyllä salakuljettanut jotain mukanaan… Kun pääsimme turvatarkastuksen läpi, alkoi seurueen pienimmän nenä vuotaa kuin napista painettuna. Isomman lapsen ollessa kyseessä, voisin uskoa kyseessä olleen psykologinen juttu; Matkan odotukseen liittyvän jännityksen purkautuminen laukaisisi odottamassa olleen pöpön. Mutta nyt kyseessä oli varmaan vain huono tuuri.

Lentokoneeseen pääsyä odotellessamme kävimme kurkistamassa miehen työprojektia, ostamassa matkalle naposteltavaa ja juotavaa. Oikean lähtöportin tienoille pysähdyttyämme katselimme pitkän tovin kentällä hääriviä ajoneuvoja sekä lentokoneita. Vasta hieman ennen lennon lähtöä, lapsen yöuniajan jo lähestyessä, hän alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä.

Kun pääsimme koneeseen, matka Helsingistä Tukholmaan sujui lentomatkustamisen ihmettelyn ja rusinapaketin tyhjentämisen merkeissä. Arlandan kentällä haukkasimme leipiä, hedelmiä ja smoothien iltapalaksi, teimme hoitotoimenpideiskun saniteettitiloihin ja lapsi rummutteli tyhjiä esitetelineitä mumminsa kanssa. Great minds think alike. Heh.

Päästyämme koneeseen lapsi nukahti nopeasti syliini ja nukkui puolille öin varsin rauhallisesti. Ehkä flunssasta johtuen hän kuitenkin havahtui hereille eikä halunnut enää nukkua makuuasennossa vaan pyrki torkkumaan jomman kumman vanhemman sylissä lähes istuvassa asennossa.

Laskeuduimme Malagan kentälle yhden aikoihin yöllä. Viimeinen lentotunti oli vietetty vuoroin itkeskellen ja vuoroin torkahdellen. Mieheltä meinasi totuttuun tapaan palaa hermot, sillä hän ei voi edelleenkään sietää tilanteita, joissa lapsen raivokohtaukset, kitinät tai itkut häiritsevät sivullisia ihmisiä (junassa, bussissa, hotellissa, ravintolassa jne.). Poimin herkästi muiden tunnetilat ärtymyksestä onneen ja minun on vaikeaa etäännyttää itseäni niistä. Koetin kuitenkin hengitellä ja rauhoitella lasta, tarttumatta miehen ärsytykseen.

Lentokentällä lapsi nukkui rattaissa ja jatkoi uniaan meitä odottaneessa autossa ja lopulta hotellin sängyssä. Purin tavaroita ja mies selvitti pari käytännön asiaa. Saatuamme saapumishommat hoidettua kaaduimme sänkyyn ja simahdimme saman tien kolmen aikoihin yöllä. Lapsi oli sen verran väsynyt, että hän nukkui hieman pidempään kuin kotona, joskin silloin tällöin havahtuen köhimään ja niiskuttamaan.

Tajusin vasta aamulla että meille on luvattu kaksio, mutta asuntomme olikin kolmio. Hups, miten niin väsytti? Kuutti sai siis oman huoneen ja pienen vessan, ison makuuhuoneen ja ammeellisen kylpyhuoneen jäädessä meille. Lisäksi huoneistossa on iso oleskelu-ruokailutila ja erillinen keittiö.

Olin ollut kuulevinani lapsen ensimmäisen aamuheräilyn aikoihin kummallista rapinaa ja noustessani lapsen kanssa ylös tutustumaan asuntoon, näin jonkin ison ja mustan kipittävän karkuun. Olin varma, että nyt pääsisin liiskaamaan elämäni ensimmäisen torakan, mutta alkuperäisasukas olikin lähes pikkusormeni mittainen pikimusta heinäsirkka, jonka pyydystimme lasiin esitelläksemme sen yläkerrassa majoittuville veljilleni. Lyhyen ihmettelyn päätteeksi kotisirkkamme pääsi vapauteen – tosin oman turvallisuutensa vuoksi ulkotiloihin.

Hotellilla tarjoillaan aamiaista, joten päätimme ettemme jaksa etsiä ruokapaikkaa heti aamusta tai valmistaa aamupalaa itse. Maksoimmekin aamiaiset kerralla koko reissun ajaksi. Päätimme käyttää huoneiston keittiötä lapsen säännöllisen ruokarytmin ylläpitoon ja käydä muualla syömässä aina lähempänä päivällisaikaa.

Aamupäivällä kävimme uimassa ulkoaltaalla, testailimme uutta ranta-asua, tsekkasimme leikkipaikan ja pärisimme minigolfradalla. Uintirupeaman jälkeen lapsi hyytyi päiväunille yllättävän sävyisästi, joskin heräsi lopulta taas ärsyyntyneenä tukkoisuuteensa. Sain kuitenkin postattua ja roikuttua netissä tämän päiväunien aikana.

Iltapäivällä tutkimme läheistä liikekatua, jolla sijaitsevat hotellin lähellä olevat kaupat ja ravintolat. Haimme Minimarketista huoneeseen leipää, hedelmiä, juomia ja muuta tarpeellista kuten tiskisienen. (Pikkuhiljaa soisi tiskiharjojen rantautuvan tännekin. Montaa asiaa en pidä Suomessa kovinkaan ihmeellisinä, mutta tiskiharjaa ja juustohöylää osaan kyllä arvostaa.)

Hotellilla on myös sisäuima-allas sekä saunat ja poreallas ja kävimmekin kauppareissun jälkeen uimassa ja saunomassa. Onneksi vanhempani olivat hankkineet uimalakkeja aikaisemmilla matkoillaan ja ottaneet niitä pussillisen mukaan, sillä sisäaltaalla lakkeja täytyi käyttää. Kuutti näytti todella koomiselta räpiköisessään oranssi uimalakki päässään allasta päästä päähän.

Hotellin sauna oli yllättävän hyvä, kun verrataan moniin Etelä-Europaan hotelleihin joissa vanhempani ovat majoittuneet. Niissä saunoissa on nimittäin tehty välillä mielenkiintoisia ratkaisuja, kuten poistettu ylälaude, asennettu kiuas seinän sisään niin että lämpö tulee pienestä reiästä löylyhuoneeseen tai kielletty löylyn heittäminen kokonaan.

Tässäkin saunassa oli tosin käytön alaikärajana 16 vuotta ja seinälle oli asetettu tiimalasi, jonka valumiseen kuluva aika oli maksimiaika, jonka saunassa olisi saanut viettää. Lienee turha sanoa, että lapsi kävi hengittelemässä saunassa höyryä ja aikuiset istuivat saunassa aika monen tiimalasillisen ajan.

Illaksi valikoitunut Ruokapaikka (Ridgways) tarjosi ihan hyvää ruokaa, mutta palvelu ei ollut erityisen nopeaa ja yhtä listan ruoista ei pystytty valmistamaan puuttuvien raaka-aineiden vuoksi. Lisäksi kesken ruokailun ravintolan baaritiskille saapui äänekäs brittiseurue, jotka saivat neljään mieheen aikaan kovemman metelin kuin 200 ammattikorkeakouluopiskelijaa yhteensä.*

Hotellille palasimme auringon laskiessa kukkuloiden taakse. Mies koetti nostaa rahaa automaatista, joka ilmoitti suomeksi (!), että automaattia ei voisi tiettynä aikana käyttää kuin käteisen nostamiseen. Noh, eipä automaatista saanut käteistäkään, joten hotelliltamme katsottuna vasta kolmas matkan varrelle osuva pankkiautomaatti toimii. Kun pääsimme asunnolle, lapsi nukahti heti päästyään omaan sänkyynsä.

Ensimmäisen perillä vietetyn lomapäivän saldo:
Vatsa täynnä, jonkin verran kävelyä, hyvä yleiskuva lähiympäristöstä, muutamia kuvia kamerala, paljon uimista, vähän nettihommia ja nolla luettua tenttikirjan sivua.

*Vertailuryhmänä opiskelupaikkani ruokala ruuhka-aikaan

// Ranta-asu päätyi meille onnellisen sattuman kautta testiin Reimalta.

Juoksin eilen hoitamassa asioita koululla; Nyt tenttikirja odottaa pakkaamistaan eteisen senkin päällä ja ruotsin valmentavan kurssin esseet on palautettu opettajan lokeroon.

Päiväkodille oli ilmoitettu lomastamme jo aikoja sitten, mutta asia oli ilmeisesti silti muistissa; Viedessäni lapsen aamulla hoitoon, kuulin ulko-ovelle suunnatessani hoitajien jutustelevan lapsen kanssa lentokoneista. Omassakin vatsanpohjassa myllää pieni matkajännitys.

Saimme vanhemmiltani lainaksi isomman matkalaukun ja sinne onkin kertynyt tavaraa ihan mukavasti. Kasa ohuita, pieneen tilaan rullattavia ja vain hieman rypistymiseen taipuvaisia mekkoja. Yksi neule laukkuun, toinen päälle. Kuulostaa ihan järkevältä, mutta…

Pahiten suuren laukun syndrooman sivuoireena iskevä pakkausmania näkyy kenkien määrässä. Mukaan lähtevät (yhdet kengät jaloissa) kolmet siistimmät kengät sekä yhdet urheilukengät laukussa. Lähes jokaiselle kokonaiselle perillä vietettävälle päivälle on myös omat bikininsä. Hups.

Ranne-, kaula- ja korvakorujahan pitää tietenkin olla melkoinen röykkiö, että joka asuun löytyisi jotain sopivaa kaveriksi.

Miehelle oli helppo heittää laukkuun jotain. Kunhan nappasi kaapista kasan t-paitoja, urheiluvaatteet ja muutaman pitkähihaisen paidan. Tosin nähtäväksi jää, kulkeeko hän reiluhkosta vaatearsenaalista huolimatta koko viikon kahdessa urheilupaidassaan.

Ja lapselle vasta vaatetta on varattukin, yleisen sähläyksen ja ylivuotojen varalta. Pinkka
t-paitoja ja lyhythihaisia bodyja, kevyemmät kengät, ohuita leggingsejä ja shortseja sekä Reimalta testiin saatu UV-asu ja aurinkohattu, jotka sopivat mainiosti yhteen pojan aurinkolasien kanssa. Ja tietenkin uimavaippoja ja kellutava uimapuku. Näillä mennään!

Onneksi ostamamme 20 kilon laukun päälle saa lentoyhtiön ohjeiden mukaan lisätä viisi kiloa sylilapsen tavaroille. Laukulla oli nimittäin kotivaa’alla mitattuna painoa hulppeat 22 kiloa. Miten tässä näin kävi?

Mutta takaisin matkajärjestelyihin: Koira lähtee appivanhemmille hoitoon ja kummitäti-H käy ruokkimassa kissoja ja seurustelemassa niiden kanssa matkamme aikana.

Me lähdemme iltapäivällä megalaukkumme, vanhempieni ja veljieni kanssa tilataksilla lentokentälle, josta matka jatkuu Norwegianin koneella Arlandan kentälle. Koneen vaihdon jälkeen lennämme Malagaan, josta köröttelemme vielä hotellin lähettämällä autolla kohteeseemme. Olemme perillä hotellilla joskus kahden-kolmen aikoihin yöllä eli huomenna voi vähän väsyttää.

Toivottavasti kaikki sujuu suurin piirtein hyvin eikä mitään olennaista jää kotiin.
Tiedättekö sen tunteen, jossa laukun ollessa liian tyhjä, tuntuu siltä että on unohtanut jotain? Tuota laukkua kun katsoo, voisi ainakin kuvitella kaiken oleellisen olevan mukana!

P.S. Blogi päivittyy lomareissun aikana ihan normaalisti, mikäli hotellin WiFi sen sallii.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ