Seuraa kyllästyttämisenne uhalla päivitystä puremisgate-asian tiimoilta. Viimeksi kun postasin asiasta, lähinnä harmitti hurjasti enkä avannut tilannetta laajemmin. Teemaa on sittemmin vatvottu Facebookin puolella jonkin verran.
Lähtötilannehan oli se, että menin hakemaan lasta päiväkodista normaaliin tapaan ja kyselin päivän kuulumisia. Kuvittelin kanssani keskustelemaan tulleen henkilön järkyttyneen ilmeen perusteella lapseni vähintäänkin syöneen avonaisen klemmarin ja joutuvan tarkkailuun, kunnes paperinliitin on joko pakerrettu vaippaan tai puhkaissut paksusuolen. Kävi kuitenkin ilmi, että lapsille oli tullut riitaa lelusta ja lapseni oli päättänyt ratkaista konfliktin puremalla kaveriaan. Tämä oli ilmeisesti täysin ennenkuulumatonta, ainakin henkilökunnan hämmästyneisyydestä päätellen
Jotenkin tuntui, että syytä tilanteen eskaloitumiseen koetettiin hakea siinä pihalla seisoessamme herkästi alkutilanteen itsensä ulkopuolelta: ”Missä on vika, kun ei näin ole ennen käynyt?”. En tiedä, olisiko minulta odotettu jotain nyyhkytarinaa siitä, miten lapsen isä on jättämässä meidät kaksikymmentä kiloa laihemman naisen vuoksi ja olen murskana ja lapsikin oireilee, yhyy. Koska minulla ei valitettavasti ollut tarjota mitään hienoa Dr. Phil-tyylistä perhedraamaa, aloin käydä villisti läpi kaikkia asioita mitä olisin voinut mokata. (Terve ajattelumalli, tiedetään.)
Aloitin siis luontevasti oman vanhemmuuden kyseenalaistamisella, opiskelun-hylkäämis- ja lapsen-kanssa-kotiin-turvaan-käpertymis-ajatuskululla. Mietin oliko lapsi syönyt ja nukkunut hyvin (oli) ja olimmeko olleet hänen kanssaan erityisen vähän viikonloppuna (jopa viimeaikaista enemmän). Siinä vaiheessa kun lasittuneen katseeni takana pyöri filminauhana raskausaikana juomani Coca Cola lasilliset ja maha pystyssä katsomani rikossarjat, totesin ettei lapsen elinympäristössä ole tapahtunut viime aikoina mitään merkittäviä muutoksia, mutta lapsi itse on saattanut sen sijaan muuttua.
Mietin myös sitä, koinko kysymyksen vain liian herkästi vanhemmuuteemme kohdistuvana, olihan kyseessä ensimmäinen selvä tilanne, jonka voisi ottaa kritiikkinä, muutamaa vaippaihottumaa ja ruokapöydässä kiukuttelua lukuun ottamatta. Se tunne, mikä asian setvimisestä tuli, sai kuitenkin pohtimaan, miltä tuntuisi jos palaute omasta lapsesta olisi aina negatiivista päiväkotitaipaleelta koulun loppuun asti. Missä kohtaa ryöpytykseen turtuisi ja olisi pakko lakata lähtemästä mukaan tilanteen vatvomiseen, jotta omat voimavarat säästyisivät vaikkapa keskittymis- tai kehityshäiriöisen lapsen kanssa toimimiseen kotona?
Sain teiltä hurjan fiksuja kommentteja sekä epämääräiseen surkuttelupostaukseeni että Facebookin puolelle ja nostitte esille monia sellaisia seikkoja, joiden kautta päädyin käsittelemään tilannetta päästyäni yli itsesyytösten ensimmäisestä aallosta. Tiedänhän minä jo opiskelujeni sekä oman tutkimustietoon perehtymiseni perusteella, että lapset ovat kahden vuoden tienoilla aggressiivisimmillaan, ennen kuin hiljalleen kehittyvät sosiaaliset taidot alkavat käyttäytymisessä näkyä. Ja sen, ettei lapsen käytös ole suorassa yhteydessä vanhemman toimintaan. Toivoisinkin myös päiväkodin ammatti-ihmisten ottavan nämä asiat huomioon ennen kuin he diagnosoivat riivaajan ottaneen lapsemme valtaan.
Tässä päivien kuluessa kuvani siitä, mikä puremistilanteet aiheuttaa, on alkanut laajentua. Kahinaa tulee kuulemma usein silloin, kun henkilökunta puuhaa jotain, kuten pyyhkii pöytiä taustalla, lasten leikkiessä näkösällä salin puolella. Kun lapsille tulee kinaa vaikkapa lelusta, aikuinen ei ole vieressä vahvistamassa toivottua käyttäytymismallia ja neuvomassa, miten tulisi toimia. Kina pääsee kärjistymään ja päättyy tällä hetkellä… noh, ilmeisesti silloin tällöin puremiseen.
Ryhmässä on näiden tapauksien myötä päädytty siihen, että yhden aikuisen pitää olla valvomassa lapsia lähietäisyydellä, mikä on hienoa. Kun asia esitettiin minulle ensin niin, että lapseni saattaa kaivata enemmän läsnäoloa ryhmän aikuisilta, totesin, ettei aikuisen länsäolosta ole noin pienille varmasti vahinkoakaan. Asian noustua esille uudemman kerran, minulle jäi kuitenkin sellainen sivumaku että lapsemme on onnistunut pilaamaan hyvin toimineen järjestelyn ja pakottanut aikuiset poistumaan mukavuusalueelta uuden toimintatavan pariin.
Kyse ei nyt ole siitä, että vierittäisin syyn muiden lasten tai päiväkodin henkilökunnan niskoille siksi, etten voisi kohdata sitä että lapsemme tekee jotain, mitä päiväkotiyhteisö ei hyväksy. Olen sanonut useaan otteeseen, että lasta pitää toki kieltää puremasta ja ohjata toimimaan ristiriitatilanteissa viisaammin. Kotona emme voi kieltää puremista toistuvasti, sillä puremiseen johtavia kiistatilanteita ei synny; Ehkä siksi, että aikuinen valvoo leikkejä silloin kun meillä on lapsivieraita, joten puremistakaan ei tapahdu.
Voisi kuvitella, että lapsiryhmässä työskentelevät aikuiset ymmärtäisivät, ettei vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiseltä lapselta voi olettaa saman tasoisia sosiaalisia taitoja kuin lähes kolmevuotiailta lapsilta. Ja että ryhmän pienet, joilla omaa taitoa, tahtoa ja uhman alkua alkaa kuitenkin karttua, tarvitsisivat keskinäisissä touhuissa aikuisen tukea ja apua vuorovaikutustilanteisiin, jottei rinnakkaisleikki päättyisi käsirysyyn.
Sen sijaan koen reaktion olleen osan henkilökunnasta toimesta ennemminkin lapsen demonisointia, vanhemmuutemme kyseenalaistamista ja sitä että lapsen kuulumisia kysyessäni hoitaja nojautuu minua kohti ja kysyy kohtalokkaalla, madalletulla äänellä: ”Vai puhummeko siitä... puremisasiasta?”.
Äiti on nyt vähän väsynyt.
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
No voi hitsi! Toi pureminen kuitenkin on lapsilla hyvin yleistä suhtautumista riitatilanteissa, luulis päiväkodin henkilökunnalla olevan asiasta kokemusta tai edes tietoa. Vaikea kuvitella et teidän lapsi olis ensimmäinen laatuaan joka noin siellä käyttäytyy 🙂 ikävää että siellä ollaan noin hämmentyneitä siitä. Mutta tosiaan,älä itseäsi syyllistä, ihan normikäytöstä on joka loppuu varmasti ajan kanssa siihen puuttumalla!:)
Luulisi tosiaan että vastaavaa reagointia olisi tullut vastaan ennenkin, siksi tuntui kummalta, että asiasta tuli niin iso haloo ja tuntui, että siellä päässä meni pasmat ihan sekaisin. Toivotaan että loppuisi pian… 🙂
Mun kokemuksella iso osa lapsista puree tuossa parin vuoden kieppeillä. Ja jos ne ei pure ne tekee jotain muuta hölmöä. Tuntuukin siksi oudolta miten päiväkodissa välillä asioihin suhtaudutaan. Meillä syksyllä tuli valtava melu siitä, että poika ei ollut suostunut ottamaan yhtä poikaa kädestä parijonossa ja sitten suhistiin että poika on vähän tummaihoisempi. Jouduin suunnilleen hohtimilla kaivamaan hoitajasta tiedon, että oliko lapsi sanonut toisen lapsen ulkonäöstä jotain (ei ollut) vai oliko tuo ihonväri vaan muuta tietoa (ilmeisesti). Loppupeleissä kyse oli pojalta kysyttäessä se, että hän halusi olla bestiksensä pari. Ei hyvää käytöstä tuokaan ja siihen ehdottomasti pitää puuttua, mutta mä en tajua miten tuo ei tullut päiväkodin väen mieleen.
Siinä on nähty jotain syrjintää sellaisessa kohdassa, missä sitä ei ilmeisesti ole lainkaan ollut vaan kyse on ollut siitä, että oltaisiin haluttu kököttää omassa kaverissa kiinni, mikä on sinällään ihan ymmärrettävää: Niinhän aikuisetkin usein toimivat.
Pitäisi opetella toimimaan kaikkien kanssa ja plaa plaa, hyvä että niitä taitoja harjoitellaan, mutta pitäisi nähdä kuitenkin se kokonaiskuva. 🙂
Osalle lapsista tulee tuo puremisvaihe. Kyllä sitä itsekin yrittäisi puolustautua jotenkin, jos kommunikaatiokyvyt eivät vielä riitä riidan ratkaisemiseen sanallisin keinoin. Ei siihen sen ihmeellisempää taustadraaman tutkimista tarvita. Se on vaihe, joka menee ohi. Toki lapsen täytyy ymmärtää, että pureminen ei ole oikea tapa ratkasta riitaa.
Noin minäkin sen asian pääpiirteissään näen eli että lapsi toimii noin, koska muita keinoja ei vielä repertuaarissa ole ja kyseessä on ohimenevä vaihe.
Tietenkään ei saa purra!
Onhan lapsi jossain vaiheessa minuakin koettanut pureskella innostuessaan leikeissä ihan liikaa, mutta se on saatu jo loppumaan laskemalla lapsen kierroksia noissa tilanteissa ja kieltämällä systemaattisesti. Enkä saanut silloin mitään hepulia, että lapsi olisi jotenkin ongelmalapsi tai häiriintynyt, joten….
Muakin nyt ihmetyttää tää suuri haloo joka puremisesta nousee.. Lapsethan muksii toisiaan päivät pitkät juurikin samoista syistä, mutta niihin puututaan heti ja ne hoidetaan, eikä välttämättä edes päivittäin infota vanhempia siitä, kuinka ”teidän Kerttu-Sakari nyt mottasi toista herranterttua päin nokkaa”.
Lähinnä siis vaan sitä, että puuttuisivat asiaan eivätkä jeesustelisi sillä. Onneksi muuten tuntuu Kuutilla menevän hyvin, joten eiköhän se siitä!
Minua ei tosiaan yllättänyt niinkään tuo pureminen vaan suhtautuminen siihen. Luulisi puremisen kaikessa ikävyydessään olevan niin yleistä, että siihen ei tarvitsisi suhtautua kuin lapsi olisi ottanut sakset kaapista ja tiukannut ne jonkun silmään.
Ei tuokaan ryhmä varmaan mikään autistien erityisosasto ole, missä kaikki leikkisivät omissa nurkissaan vailla kiinnostusta muiden touhuihin. Kahnausta siis väistämättä syntyy, mutta ehkä se kinastelu ja tuuppiminen ei ole niin vakavan oloista, kun kaverilla ei näy hampaanjäljet olkapäässä sen jälkeen.
Muuten on kyllä mennyt tosi hyvin, ehkä siksi tämä harmillinen takaisku onkin niin …harmillinen.
Tavallaanhan asiaa voisi ajatella myös siitä näkökulmasta, että loppujen lopuksi koko puremisgate saattoikin olla koko lapsiryhmän kannalta positiivinen juttu, jos se johtaa siihen että aikuiset ovat jatkossa paremmin läsnä leikkitilanteissa. Muuten mielestäni kaiken kaikkiaan aika ”mielenkiintoista” toimintaa ryhmän kasvattajilta. T: lastentarhanopettaja
Siis onhan tässä aina se mahdollisuus, että olen vain ylireagoinut joihinkin sanomisiin.
Kun ajattelen asiaa niin, että mistä kaikista jutuista selittäisin toistuvasti vanhemmille, jos toimisin kasvatuskumppanuus-asetelmassa pk:n hlökunnan edustajana niin varmaan kertoisin vaan että näin kävi ja miten jatkossa menetellään jos vastaavaa sattuu. Asian vatvominen ja kauhisteleminen ei esim. tällaisessa puremisjutussa varmaan auta mitään.
Mielestäni tuo aikuisen läsnäolon mahdollinen lisääntyminen leikkitilanteissa on hyvä, sillä nuo pienimmät kaipaavat kuitenkin aikuisen tukea ja ohjausta toimintaansa.
no huh.
meillä oli toisin päin, vajaa 2v tytöllä oli kans tullut riitaa jonkun ikätoverinsa kanssa,ja toinen oli sitten narskauttanut hampaansa tytön käteen,niin että jälki jäi,mutta hoitaja vaan mainitsi asiasta päivän päätteeksi asenteella sattuuhan näitä.ja näin toki itsekin ajattelin,ihan normaalia tuon ikäisillä,itseäni ainoastaan harmitti jos oma tyttö hoksaisi toisen huonosta esimerkistä huonon tavan toimia.onneksi ei oo hampaita meillä käytetty kuitenkaan 🙂 kunhan anteeksi pyydetään,ja lapselle kerrotaan miksi niin ei saa toimia,ja opetaan tekemään toisin ensi kerralla,ei mielestäni asiasta pitäisi sen kummempaa haloota nostaa..!
Mietin itse asiassa tämän episodin jälkimainingeissa, että miten itse suhtautuisiin vanhempana jos lastani purtaisiin. En minäkään vetäisi mitään pultteja siitä, jos joku lapseni ryhmäkavereista tätä joskus puraisisi, jos vaan olisi tiedossa, että ryhmässä opetellaan muita keinoja ratkaista tilanteet ja kerrotaan, ettei saa purra.
Ensiksikin, ihan hurjan hauskasti taas kirjoittelit aiheesta. 🙂 Meillä on myös esikoispojan kanssa ollut tuo puremis”kausi” joka sitten ajallaan meni ohi. Välillä olin ihan neuvoton, kun kaikista järjestelmällisistä kielloista, jäähyistä ja toistuvista puhutteluista/asian selittämisestä huolimatta homma vaan jatkui. Kuten sanottu, oli se kuitenkin vaan jokin vaihe joka meni jossain vaiheessa ohi ja jonka huomasin vasta paljon jälkikäteen, että eipä muuten ollakaan enää purtu pitkiin aikoihin. Tässä tapauksessa kohteena olin vain minä, joten päästiin vähällä. ;-D Nyt tyttö 1v3kk on muutaman kerran sylissä pidellessä olkaapäästä haukannut ja tullut kauhuntunne, että joko se alkaa, mutta toivottavasti ei sentään ihan vielä. 🙂 Kiellot vaan kehiin, vaikka välillä tuntuisikin että taistelee tuulimyllyjä vastaan – kyllä se jossain vaiheessa tuottaa tulosta!
Toivotaan että tosiaan kieltävät johdonmukaisesti ja selkeästi sekä toistuvasti päiväkodilla, kun kotioloissa tai kylässä tuota pureskelua ei ole tullut vastaan aikoihin ja silloin aiemminkin poika narskautti korkeintaan minua. 🙂