Kuva: Club Feeniks

Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa liikuntatottumuksiensa muuttumisesta heittäen peliin retostellen sana elämäntapamuutos, sillä pakarat ovat sikäli jumissa, että tietää tehneensäkin jotain.

Olen nyt käynyt yli vuoden liikkumassa säännöllisesti, joka ikinen viikko yhdestä neljään kertaa viikossa, vähintään kolme varttia kerrallaan niin, että hengästyn ja hikoilen kunnolla.
Yhden liikuntakerran viikkoja taisi mahtua vuoteen kolme, joista kaksi johtui sairastelusta. Useamman edeltävän vuoden varsin satunnaiseen liikkumiseen verrattuna muutos on merkittävä ja olen viime viikkoina pohtinut, miksi olen jaksanut liikkua tässä elämäntilanteessa, vaikken ole muutamana kuluneena vuotena saanut lähdettyä liikkeelle.

Varsinkin silloin kun Kuutti oli pienempi, tarvitsevampi ja ehkä vähän rumasti sanottuna rasittavampi, liikkuminen oli kipeästi kaipaamaani omaa aikaa. Koin liikkumisen monella tapaa oikeutetummaksi tavaksi ottaa lapsivapaata kuin vaikkapa jäätelön syömisen television edessä. Ajattelin liikkumisen edistävän palautumisprosessia, auttavan jaksamaan univajeen ja epäsäännöllisten rytmien keskellä ja olevan hyväksyttävä syy olla muutamia tunteja viikossa poissa lapsen luota – myös mieheni ja lähipiirini silmissä.

Ja onhan avoimesti semi-hedonistiseksi tunnustautuvan mielessä alati punnittavana myös mukavuusnäkökohta: Jos edellisessä elämässäni vaihtoehdot olisivat olleet lukuhetki yksin peiton alla tai hikiliikunta, olisi vaihtoehto nykyään lapsen kanssa loskassa seisominen tai liikuntahetki hyvän musiikin tahdissa aikuisten seurassa.

Jaksaminen ja hyvinvointi nousivatkin esille jo aiemmin, mutta niillä on ollut suuri rooli kun olen joka ikisen liikuntakerran kohdalla tehnyt erikseen päätöksen siitä, lähdenkö vai enkö. Sopivasti rankkuusasteeltaan mitoitettu liikunta on enimmäkseen tuonut energiaa liikuntaa seuraavaan loppuiltaan, puoliväsyneeseen koomausolotilaan vaipumisen sijaan. Toki välillä olen tahallani riuhtonut niin paljon tehoja irti että olisin kaivannut trukkikuljetusta suoraan sänkyyn.

En ole vuosiin ollut näin vähän kaamosväsähtänyt tai -masentunut, olkoonkin että monena vuonna olen nukkunut enemmän ja ehkä syönytkin monipuolisemmin. Uskoisinkin säännöllistä liikkumista olevan kiittäminen virkeämmästä kehon ja mielen olotilasta. Terveysnäkökulmia unohtamatta; Onhan hengitys- ja verenkiertoelimistön töihin pistäminen sekä peruskunnon parantaminen, lihasten kuormittamista unohtamatta niin laajasti tutkitusti hyväksi, että kukaan tuskin jaksaa kiistellä asiasta?

Kuva: Club Feeniks

Suurin syy säännöllisestä liikkumisesta kiinni pitämisen onnistumiselle on kuitenkin mielestäni ollut se, etten ole koettanut pudottaa liikkumisellani painoa. Kaikki aiemmat ryhdistäytymisyritykseni ovat kaatuneet siihen, että olen yrittänyt noudattaa liikkumisen ohessa hurjan tarkkaa ja vähäkalorista ruokavaliota, mikä on saanut minut niin vihaiseksi, väsyneeksi ja elämänilottomaksi, että liikunta on jossain kohtaa jäänyt, kaiken sen fyysisen ja henkisen pahoinvoimisen jalkoihin.

Tämän vuoden projektin aikana en ole pudottanut yhtään kiloa, jos se jotakuta kiinnostaa. Mitään erityisiä mittoja en ole ottanut, mutta vaatteet mahtuvat päälle paremmin kuin ennen ja löllyvää massaa on vähemmän, joten uskoisin kiinteytymistä tapahtuneen. Ja kuten sanottua, muutosta on tapahtunut ryhdissä, jaksamisessa ja kestävyydessä, mikä on ollut tavoitteenakin.

Ehkä saan joskus painoakin pois, mukavaahan se olisi. Mutta jos minun täytyy valita liikunnallisemman elämäntavan ja nälkälakossa kituuttamisen välilllä, valitsen tämän hetkisten tavoitteideni valossa liikunnallisemman elämäntavan. Kaikista meistä ei yksinkertaisesti ole elämään jatkuvalla dieetillä ja kuulun itse niihin ihmisiin, joille painon pysyminen edes samoissa lukemissa ja kehon hyvinvoinnista huolehtiminen riittää.

Ja sillä tiellä olen nyt pysynyt vuoden. Mistä olen salaa ja tämän blogin lukijakunnan edessä pikkuisen ylpeäkin. Olkoonkin ettei minulla ole näyttää teille mitään huikeita Ennen-Jälkeen-kuvasarjoja tai antaa todisteeksi muuta kuin oma sanani hyvinvointini lisääntymisestä. Voidaankin todeta, että onneksi en ole koskaan luvannutkaan kirjoittavani mitään tavoitteellista treenaamista dokumentoivaa blogia.

Kuva: Club Feeniks

Mitä sitten olen tehnyt ja missä? 
Suurin osa liikunnasta on tapahtunut Club Feeniksin tiloissa, samaisella kuntoklubilla, jossa äitini oli käynyt jo pidemmän aikaa liikkumassa ja höpöttämässä kaikille jotka suostuvat juttusille. (Kuulostaako tutulta?) Lisäksi liikunnaksi voitaneen laskea satunnaiset kävely- ja juoksulenkit, melkoisten taakkojen raahaamiset partioreissuilla, pitkin Keravaa polkeminen ja erilaisten pallopelien pelaileminen silloin tällöin.

Feeniksillä olen käynyt crossing-tunneilla, joilla crossing-laitteella liikutaan kuormittaen joko sekä käsien että jalkojen lihaksia tai hetkittäin vain käsiä tai jalkoja. Musiikilla ja vaihtuvilla värivaloilla on iso rooli tunnin hypoteettisessa hauskuudessa. Erilaisilla kiihdytyksillä, painonsiirroilla ja staattisilla pidoilla tuntiin tuodaan vaihtelua ja nostetaan sykettä. Olen käynyt vaihtelevassa määrin joko vauhti- tai peruskestävyyttä kehittäviksi suunnitelluilla tunneilla. Pyrin mahduttamaan viikkoon ainakin yhden vauhtitunnin, sillä niillä kropan pistäminen kunnolla kierroksille onnistuu helpommin.

Lisäksi sain viime viikolla itselleni saliohjelman, jonka rakensimme raskaudesta asti kenkutelleita polviani ajatellen sellaiseksi että riski polvien hajottamiseen olisi näin alussa mahdollisimman pieni. Ohjelma onkin varsin laitevetoinen ja kierrän kaikki laitteet saman kerran aikana. Jos jaksan oikeasti käydä salilla jatkossakin, katsomme omaohjaajani kanssa tilannetta liikkeiden, treenikertojen ja mahdollisen treenin eri päiville hajauttamisen osalta myöhemmin uudelleen.

Miten teillä menee liikuntarintamalla? Liikutteko tai haluaisitteko liikkua? Vai eikö koko homma voisi vähempää kiinnostaa?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ