Paniikki iskee pakollisen ruotsinkurssin tenttiä edeltävänä iltana. Mies lupautuu tekemisen pulassaan kyselemään sanastoa minua auttaakseen. Lysti meinaa loppua alkuunsa kun tälle selviää, ettei moniin kirjan sivuihin ole saatavilla suomennoksia.
Monessa kohtaa vastaan tulee sanoja, joita kumpikaan meistä ei tunnista.
”Jag har snuttjobb.”
”Emmä tiedä, mitä toikin muka tarkoittaa.”
”Minulla on hutsutyö?”
Ei vispilä, että me ollaan hyviä tässä toispuoleisessa kotimaisessa.
Mitä saadaan kun yhdistetään Frida Kahlo ja Mymmeli, (siis se Pikku Myyn ja sisaruskatraan äiti, ei Poliisimestarin heila)… Ehkä jotain tiistaisen asukokonaisuuteni kaltaista. Voin kertoa että lapset olivat kilvan ihmettelemässä vaatteitani, jälleen kerran, kun putkahdin niissä päiväkodille.
Ajatus asuun lähti ensi kesän karkkikengistäni, joista on vilahdellut kuvia jo muun muassa blogin instagramissa. Sain nimittäin valita Crocsilta yhdet mieluisat kengät* ja siinä missä Anna valitsi ihanat retrolenkkarit ja Melina satsasi kunnon kenkiin ensi talveksi, seurasin sentimentaalisena tyyppinä kesätunteen puuskaani ja valitsin koko kuvaston kirkuvimman väriset heitulakengät.
Oma suhtautumiseni Crocsiin oli jopa vihamielinen silloin kun crocsit tarkoittivat… noh niitä puutarhakenkiä, jotka moni edelleen yhdistää sanaan crocsit. Olen jopa kuulunut joko Irc-galleria- tai Facebookryhmään, jonka ideana on ollut yksinkertaisesti julistaa crocsien olevan rumat ja niiden saavan jalkasi haisemaan. Hahaha, kypsää.
Meni vuosia ilman että ajattelin crocseista hyvää tai pahaa, mitä nyt käytin niitä esimerkkinä partioleirille sopimattomista kengistä, joissa voi nuljauttaa nilkkansa, katkaista solisluunsa tai saada jalkoihinsa haavoja terävistä oksista, koska ne eivät suojaa ja tue samoin kuin vaikkapa lenkkarit. Eipä sillä että edelleenkään suosittelisin perinteisiä crocseja tai omieni kaltaisia kenkiä partioleirijalkineiksi.
Voitte siis kuvitella että naureskelin tovin koko Crocs-asiaa, olkoon että olin kuullut useampia hyviä käyttökokemuksia lasten talvicrocseista. Hyvä aikomukseni olikin ottaa jotkin kengät testiin lapselle, mutta kuvastosta löytyi kuitenkin monia kivoja aikuisten malleja ja päädyin tilaamaan kerrankin jotain itselleni.
Pujotettuani kengät ensimmäisen kerran jalkaani minun täytyi lampsia saman tien olohuoneeseen esittelemään ihmekenkiäni miehelle. Ne olivat nimittäin sikäli suuresti mukavat. Eivät samalla tavalla kuin kumisaappaat, joissa jalalla on tilaa vaan ne ovat ennemminkin kuin pehmeä ja tukeva löhöilypatja jalalle. Olen kävellyt kengillä sisällä (!) muutaman päivän ja nyt uskaltauduin niissä hetkeksi ulos kuvaamista varten.
Kenkien käyttömukavuus paljastunee toden teolla vasta kesällä, kun jaloille tulee kuuma ja kaikki lämmön vaikutukset (hiertymineen ja turvotuksineen) iskevät jalkoihin asti. Näillä keleillä kengät ovat kuitenkin mukavien kenkien listallani hyvinä kakkosina. Jos lähellänne on Crocsin liike, suosittelenkin sovituskierrosta, se ei maksa mitään ja saatte kokeiltua, tuntuvatko kengät taivaallisilta vain litistyneissä lättäjaloissani vai ovatko ne teidänkin jaloissanne yhtä mukavat. Sillä kesäreissuilla ja pitkiä aikoja pihalla touhutessa mukavat kengät nousevat arvoon arvaamattomaan.
Saa nähdä, tuleeko tästä kaikkien aikojen korkokenkäkesä, sillä ensi kesän lupaavimmat kengät ovat antaneet myrskyvaroituksen; Josko erityisen mukavissa kengissä jaksaisi kartuttaa korkokenkäkilometrejä, iänikuisissa takaa lyttyyn astutuissa ballerinoissa käyskentelyn sijaan?
Mitäs tykkäätte, hitti vai huti? Ja millaisia kenkiä pidätte tai haluaisitte pitää kesäisin – mikä tekee hyvän kesäkengän?
P.S. Jos koko asun näkeminen kiinnostaa, siitä löytyy kuvia muun muassa instagramista. Kuvat eivät olleet ”blogijulkaisulaatuisia”.
*Postauksessa näkyvät kengät on saatu Corcsilta testattaviksi.
Terveyspuolella asiat ovat edelleen rempallaan, tuntuu että kroppa on perusteellisesti sekaisin. Väsyttää, turvottaa, aineenvaihdunta on kaikin puolin jumissa ja ajatukset takkuavat. Monena päivänä olo on ollut niin huono että olen päätynyt vain nukkumaan lapsivapaan aikani. Tämän kuun loppupuolelle saamaani lääkäriaikaa odotellessa. Lisäksi oloani on kohennettu kiskomalla irti viimeinen viisaudenhampaani ja tilkitsemällä ihka ensimmäistä alkavaa reikää takahampaideni välistä, kahdesti, sillä ensimmäisen paikkauksen jälkeen paikka lohkesi saman tien.
Liikkumaan olen selvinnyt tavalliseen tahtiin, joskin pisimmistä tiistairupeamista päätin armahtaa itseni niinä viikkoina, kun olen jo valmiiksi turhan tiukoilla. Motivaatio on hieman hukassa ja selviän liikkeelle vain rutiinin voimin – onneksi rutiini on syntynyt kuluneen, lähes puolentoista vuoden mittaisen, ajan saatossa. Iso syy motivaatiopulalle on kehon epätasapainotila, joka syö varmasti myös liikunnasta saatavaa energiaa ja hyvää oloa.
Kouluhommat ovat vieneet paljon aikaa ja olleet hyvin värikkäitä. Olen päässyt osallistumaan moniammatillisen tiimin työnohjaukseen, osallistunut opinnäytetyöprosessiin kuuluviin työpajoihin, tavannut opinnäytetyöni informantteja ja pystyttänyt moniaistista tilaa erääseen avoimeen päiväkotiin. (Kuvituskuvista saa pieniä kurkistuksia opinnäytetyöhöni kuuluvan moniaistiseen tilaan.) Opinnäytetyöni onkin johtanut moninaisiin ja monikulttuurisiin kohtaamisiin, muumikirjojen, -korttien ja -tekstiilien raahaamiseen junassa selkä vääränä sekä omien ohjaustaitojen punnitsemiseen; Miten lapsia ja nuoria ohjaamaan tottunut taipuu ohjaamaan aikuisia?
Opiskelut myös sakkaavat loppukevääseen suureksi räystäistä irronneeksi lehtikasaksi, joka patoaa päällensä määränsä verran sulamisvesiä, kunnes tukos tavalla tai toisella selviää, kesäkuuhun mennessä ainakin. Kevät pitää sisällään opinnäytetyön toiminnallisia tuokioita, haastatteluita, havainnointia ja kirjaamista. Minun pitäisi tuottaa lisäksi kymmensivuinen, hanketyöskentelystä ammentava tiimityöskentelyaiheinen essee, työnohjauksen kuusisivuinen, tiukkoihin lähdevaatimuksiin sidottu essee ja portfolio ammatillisesta kasvustani.
Hanketyöskentelyn tunnitkaan eivät ole vielä kasassa ja ne tulevatkin lomittumaan harjoitteluni kanssa. Hanketyöskentelystä tulee pitää seminaari ja esittelemme työmuotoa myös kahdessa erässä nuoremmille opiskelijoille. Harjoittelu pitää sisällään kymmenen viikkoa seitsemäntuntisia päiviä päiväkodissa ja siihen kaveriksi kehittämistehtävän raportteineen. Työmäärää punnitessani olenkin monta kertaa pohtinut, kuinka monta kuukautta selviäisin noin neljästä viiteen tuntia pitkillä yöunilla.
Olen sanonut monille läheisilleni, että seuraavat reilut kaksi kuukautta kotimme voi olla tavallista sotkuisempi, kaikki sisustusprojektit seisovat, tulen unohtelemaan tärkeitäkin asioita, kuten syntymäpäiviä ja koetan keventää työkuormaani kaikista mahdollisista päistä saadakseni kouluasiani hoidettua kunnialla.
Kiirellä ja stressillä on yksi selvä sivuvaikutus: Välillä pätkii. Maanantaina esimerkiksi unohdin ensin pyöräilykypäräni paikkaan, jossa teen opinnäytetyötäni ja päästyäni takaisin Keravalle, unohdin tulleeni aamulla pyörällä asemalle ja kävelin auringonpaisteen ja hauskan tekstiviestikeskustelun vauhdittamana kotiin. Tiistaiaamuna sitten raavin kypärätöntä päätäni taloyhtiön pihalla hetken ennen kuin koiraa pissattamaan lähtenyt mieheni mulkaisi minua kärsivän näköisenä ja totesi: ”Varmaan taas asemalla.”
Jos minulta kysytään, mitä edellisellä viikolla on tapahtunut, muistan joitain yksittäisiä asioita, mutta paljon on myös kadoksissa. Joudun käyttämään Facebookkia, blogia ja kalenteria apuvälineenä mieleen palauttamisessa. Opinnäytetyöparini kysyi jotain empaattista ja mukavaa perjantaista ja jouduin pähkäilemään tovin ennen kuin muistin lapsen olleen mukanani koululla ennen kuin lähdimme laivalle. Kysymys lounaan saamisesta tarpeeksi ajoissa tuntui heti paljon järkevämmältä…
Ihan täysin en aio sosiaalista elämääni jäädyttää tähänastisen elämäni kiireisimmän keväänkään ajaksi. Sillä sen vaaliminen tuntuisi pitävän pääni pinnalla paremmin kuin mikään muu. Viime viikkojen ajalta parhaat muistot ovatkin laivareissun lisäksi koostuneet läheisteni kanssa käydyistä keskusteluista, partiokokouksista, saunailloista, pikapyörähdyksistä jogurttijäätelöbaarissa ja liian harvoin nähtävien sukulaisten tapaamisesta.
Siksi aion mahduttaa tuleville kuukausille myös hampurilaissunnuntain, yhdet huikean kuuloiset 1-vuotiskemut, lapseni syntymäpäiväjuhlat rääppiäisineen, blogin lukijaillan, pääsiäisleirin ja useammat kahvittelut kavereiden kanssa. Niiden sekä miehen ja lapsen kanssa vietetyn ajan voimalla jaksan mennä kohti kevättä ja opinnäytetyön kirjoittamisen sekä rannalla löhöämisen täyteistä kesää.
Mitäs teidän arkeenne kuuluu?
Eli yhdistelmä erästä päivän asua, auringonlaskun tunnelmaa ja tuokiota risteilyltä. Tämä kuva on sikäli viimeinen että se päättää viikonlopun reissujutut ja siirryn tutkailemaan luonnoskansiossa odottelevaa arkikuulumispostausta, raporttia ekokosmetiikan käyttökokemuksista ja hulluun fridakahlotyyliin johtaneen kenkäkuvaussession tuotoksia.
Huomiseen! Nauttikaa rauhallisista hetkistä, keille niitä on suotu ja jos olette joutuneet oman elämänne kiihdytysajojen vauhtisuoralle, kuten allekirjoittanut, yrittäkää pitää ajoneuvonne vakaana ja päänne kasassa. Sekä kartturi tyytyväisenä.
Miten laivalla sitten? Ainakin sain hieman tasoitettua reissun shoppailusaldoa, tosin lähinnä täydentämällä tyhjentyneitä hiustuotevarastojani kampaussuihkeella ja hiuslakalla sekä viinikellariamme kuohuviinipullolla. Namejakin ostimme muutaman pussin, mutta niistä on jo tehty selvää. Naistenpäivälahjaksi koriin tarttui Essien kynsilakkasetti.
Vietimme aikaamme laivalla hytissä lepäillen, liikkeissä kierrelle, kylypylässä polskien ja syöden vatsamme täyteen. Lapsen kanssa koetimme löytää käsiimme muumeja, sillä Muumipeikon ja Pikku Myyn nähtyään lapsi ei meinannut millään saada muumeista tarpeekseen. Leikkipaikkakin kiinnosti lasta, aikuisia ei niinkään.
Reissulle antoi lisäväriä innokkaan risteilyperheemme ensikosketus telakalla käyneeseen Serenadeen. Hyttipuolella emme kokeneet mitään elämyksiä, sillä vain commodore-luokan hytit ja -lounge ovat uudistuneet täysin. Ne puolestaan näyttävät kuvien perusteella hyviltä.
Ruokapuolella testasimme yhden uusista ravintoloista, jossa ruoka oli hyvää, mutta palvelussa olisi ollut hintaan nähden parannattevaa. Lisäksi jäin itse kaipaamaan taannoisen Maximen kaltaista konseptia, jossa pääruoan oheen oli mahdollista valita alkuruoka- ja jälkiruokapöytä. Ravintolan sisustuksesta sen sijaan pidin: tiililadontalaattaa, tummaa vihreää, kirkasta punaista, valkoista ja teollisuustyylisiä valaisimia. Ei mitään liian rohkeaa, mutta varmasti enemmän ajassaan kiinni kuin kirsikkapuu ja tumma sininen. (Yäks.)
Paluumatkalla söimme buffetissa, joka puolestaan oli parantanut mielestäni sekä ruoan että sisustuksen osalta. Ruokaa oli useampaan makuun, aasialaistyylistä ja välimerellistä sapuskaa oli muun muassa lisätty. Voisin kuvailla uudistusta ehkä fraasilla enemmän, pienempää, mutta laadukkaampaa. Saatteko ajatuksesta kiinni?
Siinä missä buffetti oli iloinen yllätys, aamiasbuffetti oli erikoisaamiaisiin tottuneelle karvas pettymys. Kala-kasvissyöjä sai nakertaa karjalanpiirakoitaan ja raejuustoaan muiden kiskoessa nakkeja, pekonia ja lihapullia naamaansa… Norppaemo kysyykin, missä ovat vihannekset, hedelmät ja kasvis- tai kalavaihtoehdot? Voisiko aamiaisellekin tarjota jotain raikasta ja monipuolista vehnäsämpylöiden ja rasvassa uitetun läskin rinnalle?
Tax free-maailman avarammasta ja yhtenäisemmästä ilmeestä pidin. Uudistuksessa kosmetiikka-, makeis- ja alkoholimyymälä yhdistyivät alempaan ostoskerrokseen ja kauppakatu Promenadelle jäivät asuste-, lahjatavara-, luksus- ja leluputiikit. Tavarat eivät tuntuneet enää niin pieneen tilaan ahdetuilta ja valikoimaakin oli tullut lisää, niin merkeissä kuin myyntiartikkeleissakin mitattuna. Hauskana yksityiskohtana täytyy mainita Serenaden vanhoista kankaista tehdyt pussukat, joita sai lahjatavaraliikkeestä – ovelaa!
Kaiken kaikkiaan uudistetut osat kohensivat laivan ilmettä, pienistä ruokapuolen nikotteluista huolimatta. Pikkiriikkistä lastenallasta lukuunottamatta myös purkuun päätynyt kylpyläosasto* oli kokenut onnistuneen muodonmuutoksen lasikuituvuorien kadottua. Aakean laakeaa kylpyläosastoa hallitsivat jättikokoinen poreallas, 4,4 metrin halkaisijallaan, yhdessä kahden pienemmän kaverinsa kanssa, allasbaari, palmut ja uusi höyrysauna. Kylpyläpuolella oli nyt mainiosti tilaa aikuisten rentotumishetkiin, mutta ison kylpyammeen kokoinen lastenallas antoi ymmärtää, etteivät lapset ole erityisen toivottuja asiakkaita allasosastolla.
Uudistus oli varmasti paikallaan ja jotkin jutut ihastuttivat, tosin jotkin jättivät myös kylmäksi. Yleisvaikutelmana sanoisin ilmeen muuttuneen trendikkäämmäksi ja shoppailumahdollisuuksien parantuneen, mutta lapset olivat jääneet uudistuksessa syrjään muun muassa kylpylää uudistettaessa ja leikkipaikkojen osalta. Monelle asia ei tietenkään ole olennainen matkaa harkittaessa, mutta kaipa lapsiperhevinkkeli on muuttunut vääjäättömäksi osaksi ajatteluani ja tapaani arvioida asioita, hyvässä ja pahassa?
Puitteet olivat osittain uutuudenkiiltävät, mutta ennen kaikkea seura ratkaisi: Se oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Eräs pariskunta totesikin saunaosastolla huoltosuhteemme olevan optimaalinen rentouttavaa lomaa silmällä pitäen: (kuusi aikuista ja yksi lapsi). Saimmekin lapsenvahtiapua ostoksilla käymisen ja altaassa lillumisen ajaksi ja lapsella oli ilmeisen hauskaa setänsä, tätinsä sekä isovanhempiensa kanssa touhutessaan.
Lisäksi satamaan saamani autokyyti taisi pelastaa koko reissuun pääsemiseni, sillä sain kamalan migreenikohtauksen sopivasti vartti ennen lähtöä. Kieleni puutui, samoin toinen puoli kasvoistani sekä toinen käteni. En pystynyt puhumaan, kirjoittamaan puhelimella, puristamaan mitään toiselle kädelläni enkä nähnyt toisella silmälläni muuta kuin valoviiruja. Takapenkille rojahdettuani olo helpottui hiljaksiin, mutta tuossa kunnossa julkisissa kulkuvälineissä perille huojuminen olisi voinut olla ylivoimaista. Lisääntyvän valon määrän varjopuolia…
Kiitos siis vielä seurasta, kyydeistä ja lapsen hauskuuttamisesta kaikille asianosaisille!
*Kylpyläliput saimme Silja Lineltä.
Täräytetäänpä ensiksi valikoitu kataus maissa räpsittyjä kuvia verkkokalvoillenne.
Lähdimme heti aamusta käymään maissa, eikä edes tarvinnut taktikoida aamupalan tai muiden aamutoimien kanssa, siitä piti ruotsin aikaa 4.31 herännyt lapsi huolen. (Voitte varmaan kuvitella, miten iloinen aamu-uninen mies oli tästä!) Kiitos aikaisen aamuherätyksen ja (huikean tunnin) aikaeron, lapsi nukahti rattaisiinsa ennen kuin olimme päässeet edes ulos laivasta. Päätimme siis pyörähtää kaupoilla ennen Junibackeniin menoa, koska olisi ollut melko halju temppu kiertää kyseinen paikka lapsen päiväunien aikana.
Kärräsimme itsemme metrolla keskustaan ja Gallerianiin, auringon paistaessa koko ajan kirkkaasti ja tuulen tuivertaessa korvissa sekä lahkeensuissa. Useimmat tunnistanevat postauksen toisesta kuvasta, missä lastenvaateliikkeessä kävimme hypistelemässä vaatteita ja UV-asuja ensi kesälle (epätoivoista kesän odotusta ei suinkaan ole havaittavissa). Koska mitään erityisen ihanaa ei löytynyt, tyydyin ostamaan viereisestä Monkista alennusmyyntihuivin ja -rintakorun.
Lapsi oli havahtunut jalkeille lyhyiden torkkujensa jälkeen, joten hyppäsimme ratikkaan ja karautimme Djurgårdeniin. Mies ähisi tuskissaan parikymmenen metrin kävelymatkamme kestäessä tuhottoman kauan, vaimon pyllistellessä kuvaamassa krookuksia, lokkeja ja petankkia pelaavia papparaisia. Sanoinkin että hänen pitää selvästi liittyä johonkin bloggaajien puolisoille suunnattuun tukiryhmään, jossa hän voi tuulettaa sensuroimattomasti turhaumiaan. Löytyykö muiden huusholleista vapaaehtoisia lisäjäseniä?
Junibackenin vaunuparkki antoi ymmärtää tuvan olevan sangen täysi ja mies koetti ehdottaa vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi, tosin vain puoliksi tosissaan, appivanhempien valitsemaa ABBA-museota. Ymmärrän kyllä hyvin, että sellainen vaunuarmeija herättää herkästi halun paeta. Itseänikin hirvitti.
Astuimme kuitenkin urheasti sisään, ostimme liput ja sukelsimme väkijoukon sekaan. Eikä ruuhka loppupeleissä ollut erityisen hirveä. Lapsia oli toki paljon ja kaikkialla, mutta isommat lapset ottivat yllättävän hienosti pienempiään huomioon ja pienet lapset tuntuvat muutenkin sietävän aikuisia paremmin tungosta, kylkeen kiinni änkääviä tuntemattomia ja yleistä hässäkkää.
En tajua, miksemme ole käyneet Junibackenissa aiemmin! (Parikymppisena pariskuntana kahdestaan, ihme ja kumma…) Ihan huippupaikka, varsinkin tällaiselle lastenkulttuuria ja -kirjoja rakastavalle sekä eri satuhahmojen maailmojen ympärille rakentuvista jutuista innostuvalle. Ai niin ja varmaan myös lähes kaikille lapsille. Satuhahmojen taloihin oli hauska kurkistaa ja mönkiä sisään, lapsi olisi jaksanut leikkiä taloissa varmaan tuntikausia ja syynäsin itsekin innoissani läpi kaikki yksityiskohdat. (Ai miten niin paikasta riippumatta aina Asuntomessuilla…)
Lapsi iski ensimmäisen kerran uhmakohtauksen päälle himpun verran ennen kuin ehdimme paljon kehutun Satujunan kyytiin. Uhma laantui onneksi pienoiseen kiristämiseen, joka piti sisällään ukaaseja papan kanssa kylpylään pääsemiseen liittyen.
Satujuna oli oikeasti todella taianomainen kokemus, olkoonkin että sain harjoitusta tulevaan ruotsin suulliseen tenttiin ruotsinkielisen selostuksen muodossa. Lapselle juna oli hieman liian jännittävä, lohikäärmeen ilmaantuessa hän laittoi kädet silmilleen ja sanoi ”mennään pois”. Onneksi juttelu ja silittäminen riittivät rauhoitteluksi ja junamatkan jälkeen lapsi sanoi junan olleen jännittävä, mutta kiva.
Satujunan takana sijaitseva Pepin talon ja alakerran huikea pikkukaupungin ravasimme läpi sangen vauhdikkaasti, sillä puolisoni lapsiperhekohdekestävyys loppui kertalaakista. Sitä ne lyhyet ikäerot sisarusten välillä teettävät, hehhe. Mies ei ole saanut siedätyshoitoa lapsiperhekohteissa tylsistymiseen. Lohduttauduin sillä, että enköhän ehdi tuonne vielä uudestaankin lapsemme kanssa. (Täytyy muuten sanoa, että jos Junibacken olisi Suomessa ja sen alakerran ravintolaa vuokrattaisiin yksityistilaisuuksiin, olisin halunnut mennä siellä naimisiin.)
Koetin kitistä lyhyeksi jääneen Junibackenkierroksen kompensaatioksi lisälenkkiä ostoskierroksellemme, mutta mies halusi palata takaisin laivan turvaan. Päästyämme takaisin paatille kiukuttelin hetken yksinäni hytissämme kurjaa kohtaloani; En kykene ymmärtämään, miksi laivalle pitää painella takaisin tuntikausia ennen laivan lähtöä, kun laivan kylpylä on täpötäynnä, liikkeet eivät ole auki eikä syömäänkään pääse aikoihin. Niisk, se kaikkien ihanien liikkeiden kiertämisestä sitten.
Kivaa oli ja pienen seinien potkimisen jälkeen selvisin shoppailupuutostiloistani hengissä. Mies petasi, kotiin päästyämme, sovittelevaan sävyyn seuraavaa, toivottavasti aikuisporukalla tehtävää, reissua toteamalla että jos otamme edullisemman hytin, voimme sitten vaikka shoppailla enemmän. Ei mitään vihjailua… Mutta kannatetaan!
Eli 52-viikkoa yhteiskuvaprojektin (klik) kuvat viikolta kymmenen. Kuten blogin Facebookin puolelle jo päivittelinkin, sain reissusta niin paljon kivoja kuvia, että niiden läpi käyminen ja karsiminen vienee tovin. Mutta onhan onnistuneiden reissukuvien ylitarjonta aina positiivisempi asia kuin pari surkeaa kännykkäkameran kuvaa. Kummastakin löytyy nimittäin kokemusta.
Tänään on purettu tavaroita ja pyöritetty pyykkiä kotiin päästyämme. Hikoilin reippaat pari tuntia kuntokeskuksella ja illalla pyörähdämme pojan kanssa vanhemmillani saunassa. Jos sitten lapsen yöunien aikaan ehtisi tehdä lomakuvakoosteen. Aikataulultaan melko mielipuoliselta vaikuttavan, opinnäytetyön toiminnallisia osuuksia pursuilevan ensi viikon valmistelemisen ohella…
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Jos kevään ja kesän lastenvaatetrendit toimisivat sääennusteina, olisi ensi kesäksi luvassa väreilevää savanni-ilmaa tai kuumankosteaa viidakkotunnelmaa. Safarijeepin ikkunasta vilahtelevat laikkuturkit ja pitkäkaulat ovat nimittäin rantautuneet banaanilaivan kyydeistä vaatekauppojen rekkeihin.
Safarityylin toteutus vaihtelee eläinprinteistä ja -kuoseista sekä maastonvihreästä aina farkkuyksityiskohdilla leikitteleviin vaatteisiin ja asusteihin. Kuten monen muunkin tyylin kanssa on käynyt, en syty tälle varauksetta, mutta muutamasta mallistosta olen iskenyt silmäni yksittäisiin vaatekappaleisiin, arvaatteko mihin?
Iskeekö viidakko- tai safarityyli ja löytyykö omasta tai lastenne vaatekaapeista joitain tyylin edustajia ensi kesäksi?
P.S. Sunnuntaina on opinnäytetyökiireistä riippuen luvassa 52-viikkoa kuvien lisäksi myös reissukuulumisia.
Koska tämä norppaemo ei roiku muutenkin tarpeeksi koneella muun muassa blogimaailmassa lueskelemassa kommentteja, viestittelemässä ”kahvihuoneessa” Facebookissa tai keksimässä typeriä hashtageja instagramissa, lisäsinpä itseni vielä Lookbookin puolelle.
Tosi koukuttava sivusto, ihmisten tyylejä voisi kurkistella loputtomiin, ellei olisi vähän muutakin hommaa. Jos eksytte selailemaan, minut löytää sieltä(kin) phocahispidana.
Se olisi heippa vaan ja hellät tunteet. Tänään pitää haipakkaa, kun säntään ensin kouluun ja sitten nopeasti vaatteiden vaihdon kautta kohti Helsinkiä, satamaa ja laivalla Tukholmaan. Lapsellekin on pohjustettu reissua jo melkein viikon verran ja nyt hän osaa kertoa, minne olemme menossa, keiden kanssa ja mitä asioita laivamatkailulta sopii odottaa.
Koira lähtee vanhemmilleni hoitoon ja asuntoomme jää kaksi tunnollista talonvahtia. Paljon naksuja kulhoon, puhtaat hiekat ja iso saavillinen vettä. Kaksi yötä yksin, mutta toisaalta vain yksi kokonainen päivä keskenään. Karvahanurimme ovat jo varsin tottuneita moiseen ja onhan niillä seuraa toisistaan. Mutta kyllä kotiin palatessa on tuollaisen minireissunkin jälkeen jo vähän ikävä. (Kotiinpalaajia vastaan ottavasta naukumisesta, puskemisesta, säntäilystä ja kehräämisestä päätellen tunne on molemminpuolinen.)
Ihanaa viikonloppua, blogi päivittyy normaaliin tapaan, vaikka reissussa olemmekin!
