Koko kylä kasvattaa eli kuturaivari

Monet lapselliset kaverini ja tuttavani ovat sanoneet että heille sopisi varsin hyvin tai he jopa toivoisivat että tuntemattomatkin aikuiset puuttuisivat heidän lastensa tekemisiin, jos vanhempi ei olisi sillä hetkellä paikalla. Arvostaisin itsekin sitä että tuntemattomillakin olisi rohkeutta puuttua tilanteeseen, jos lapseni tekisi jotain luvatonta tai jopa laitonta: nimittelisi, kiusaisi, satuttaisi, häiritsisi muiden rauhaa, roskaisi, sotkisi tai rikkoisi paikkoja tai olisi julma eläimiä kohtaan.

Mutta ongelmallista lienee se, riittääkö koko kylän kavatukseksi vain puuttuminen ja kieltäminen vai pitäisikö sen sisältää myös keskustelua, ilmiön pohtimista ja suotavamman toimintatavan suuntaan ohjaamista. Ja onko minulla tai muilla valmiudet ottaa tilanne ja lapset tai nuoret haltuun saati selviytyä siitä kunnialla, kun se tulee kohdalle?

Eilen kun poljin harjoittelupaikaltani kohti lapsen päiväkotia, näin kotikulmillamme kolmen alakouluikäisen pojan kauhovan sammakonkutua pellonpientareen ojasta ja paiskaavan kutua asfalttiin. Näin punaista, kirkkaanpunaista; Jos lasten hölmöilyistä jokin saa minut kiukkuisemmaksi kuin toisten kiusaaminen niin avuttomien luontokappaleiden vahingoittaminen ja rääkkääminen. Olen ollut lapsesta asti raivoisa eläinten puolustaja, vältellyt tarpeetonta tappamista ja vastustanut kivun aiheuttamista.

Iskin pyörästä jarrut pohjaan ja jouduin hillitsemään itseäni tosissani etten ryhtyisi karjumaan kurkku suorana. Sihisin pojille uhkauksia poliisista, sakoista, luonnonsuojelurikoksista, rauhoitetuista luontokappaleista ja heidän koteihinsa soittamisesta. Pojat näyttivät säikähtäneiltä, lupasivat siivota sotkun ja vakuuttelivat jättävänsä kudun jatkossa rauhaan – arvoitukseksi jää, pitävätkö sanansa. Pääni olisi varmasti höyrynnyt silminnähden vielä silloinkin kun poistuin paikalta, jos ulkolämpötila ei olisi keikkunut poikkeuksellisessa parissakymmenessä asteessa.

Kun pahin tyrmistys ja kiukku oli laantunut, keskustelin tapauksesta lyhyehkösti Kuutin päiväkotiryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Hän sanoi todella viisaasti, että on sääli, miten harvoille lapsille kertyy nykypäivänä luontokokemuksia ja ennen kaikkea tilanteita, joissa he keskustelisivat aikuisen kanssa ympäröivän luonnon ilmiöistä.

Ja on varmasti täysin totta ettei läheskään joka kodissa liikuta yhdessä luonnossa, ihmetellä lähiluonnon ilmiöitä: perhosen kehityskaarta, sammakoiden kasvua ojassa, lehtipuiden vaiheita vuoden varrella tai metsäjänisten turkkien värinvaihtoa. Minulle, nenä kiinni luonto-oppaissa kasvaneelle, innokkaalle hyönteis- ja matelijatutkijalle ajatus tuntuu vähintäänkin kummalliselta. Miksei jokainen vanhempi opettaisi lapselleen luonnon ihmeitä ja sen kunnioittamista?

Silloin tajusin että oli varmasti hyvä että olin puuttunut tilaneeseen, mutta auktoiteeteilla ja rangaistuksilla uhkaamisen sijaan olisin voinut purkaa tilannetta poikien kanssa myös selittämällä ja kehittämällä heidän empatiakykyään. Olisimme voineet keskustella sammakoiden ankeista oltavista kaupunkimaisissa ympäristöissä tai eläinten kunnioittamisesta: Päästä yhteistuumin siihen tulokseen että sammakoiden ja muiden eläinten kutu, munat tai poikaset tulisi jättää rauhaan.

Voisin tallentaa muistutuksena itselleni ja oppimiskokemuksena taskun pohjalle ajatuksen siitä että puututtaessa lasten tai nuorten toimintaan koetan jatkossa keskustella ja opettaa torumisen sijaan. Ellei sitten vastaanottavan osapuolen pää ole erityisen risukkoista maaperää.

Onko ”koko kylän kasvatus” mielestänne uhka vai mahdollisuus? 
Löytyykö teiltä onnistuneita tai pieleen menneitä kasvatuskohtaamisia?

6 kommenttia artikkeliin “Koko kylä kasvattaa eli kuturaivari

  1. Niin pitää toimia,kun teit! Itse puutun,jos näen hölmöilyä,rikkomista,tuhoamista,kiusaamista… Oli sitten kysymyksessä aikuinen tai lapsi. Toivon myös,että muut puuttuisivat,jos näkisivät lapseni touhuamas jotain epämääräistä. En siedä välinpitämättömyyttä. Pitää myös puuttua,jos joku tarvitsee apua,oli se sitten eläin,kasvi tai ihminen.

    • Usein riittäisi ihan asiallisesti sanominenkin ja siksi harmittaakin, ettei lapsille tai nuorille jää sellaista kuvaa, ettei hömilyä voi aloittaa heti kun oman vanhemman silmä välttää. Jos olisi yleisempää, että kaikki kantaisivat kasvatusvastuuta, se rajoittaisi varmasti osaltaan yhteisen omaisuuden, luonnon tms. roskaamista ja turmelemista. 🙂

  2. Ideana hyvä, ja itsekkin arvostaisin tulevaisuudessa sitä jos lasteni käytökseen puututtaisiin. Ongelma onkin mielestäni siinä, että läheskään kaikki vanhemmat eivät. Lasten toruminen on joillekkin vähän kun tkruisi itse vanhempia huonosta kasvatuksesta. Huomasin tämän itse kun nuorempana muiden lapsia hoitaessa. Itselleni aivan tavalliset asiat kuten ”ei tarvitse huuta, asiat voi sanoa puhumalla” saivatkin vanhemmat kiukkuisena vastaamaan ”meidän lasta ei tarvitse hyssytellä”. On hankalaa opastaa muiden lalsia tietämättä millaiset arvot ja rajat heidän kotonaan on. Ikävää, toivottavasti asiaan tulee vähitellen muutos ja vanhemmat oppivat enemmänkin arvostamaan muiden APUA kun vetämään herneet nenäänsä.

    • Olen joutunut itsekin opettelemaan pois sitä tunnereaktiota mikä tulee helposti, jos joku puuttuu oman lapsen tekemisiin. Jotenkin sitä ottaa lapselle annetut torut tai ohjeet helposti toruina tai moitteina omaa vanhemmuutta kohtaan, vaikkei niitä varmasti suurimman osan ajasta ole sellaisiksi tarkoitettukaan.

      Koska haluan lapseni oppivan siihen että arvoja ja rajoja on monenlaisia, perheistä riippuen ja että kasvamme kaikki hyvin erilaisissa perheissä, koetan ottaa muiden aikuisten kasvatusneuvot ja puuttumiset lapsen kasvua rikastuttavina kohtaamisina, en kritiikkinä. Ja se on auttanut. 🙂

Vastaa käyttäjälle phocahispida Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *