Lueskelin Valeäidin kertomusta tilanteesta, jossa lapsi oli päässyt luikahtamaan omille teilleen, vanhemman tarkkaavaisuuden kääntyessä hetkeksi toisaalle. Pystyin samaistumaan hänen tunnelmiinsa, sillä säikähdin itsekin hetki sitten ihan todella. Pahemmin kuin ehkä mitään aiemmin.

Pelkoa, kauhua ja säikähdyksiä on monenlaista. On kauhuelokuvien ennalta-arvattavia, mutta piinaavia, koko ajan nurkan takana vaanivia säikäytyksiä ja liian vilkkaan mielikuvituksen aikaansaamaa pelkoa hiljaisella metsätiellä. (Ja miettikää, kun sieltä vesakosta yhtäkkiä tulla rymistelee hirvi – voi sitä kauhun määrää!)

On nimeämätöntä pelkoa läheisten sairastumisesta tai tapaturmiin joutumisista, inhottavimpina selittämättömät pahat aavistukset, jotka käyvät toteen. Ja sitten on selviytymisen kannalta olennaisia säikähdyksiä, jotka saavat hyppäämään pois huomaamatta jääneen auton edestä, väistämään käärmettä tai vetämään käden pois leimahtavan paistinpannun läheltä.

Toissaviikon perjantaina meillä oli melko tiiviisti ohjelmoitu ilta. Heti harjoitteluni loputtua hyppäsimme autoon, veimme iPadin huoltoon, kävimme ostamassa viemisiä ja suuntasimme kyläilemään, minkä jälkeen koetimme ehtiä vielä hyödyntämään saunavuoromme.

Huoltofirman parkkipaikalla, jossain päin Helsingin laidalla, mies lähti autosta viemään laitetta huoltoon. Irroitin lapsen istuimesta, nostin tämän ulos ja etsin auton etupenkiltä avaimia voidakseni lukita auton. Kuvittelin nähneeni miehen heittämässä niitä penkille lähtiessään. Avaimia ei löytynyt; Mies olikin ottanut ne mukaan. Käännyin sanoakseni lapselle että mennään hakemaan iskältä avaimet, että saadaan auto lukkoon. Ja lasta ei näy missään, ei yhtään missään.

Pyörin ympäri, katsoin onko lapsi kiertänyt auton toiselle puolelle. Parkkipaikka oli lähes tyhjä, näin esteettömästi viitisen metriä lähes joka suuntaan. Meinasin mennä totaaliseen paniikkiin: Eihän lapsi voi muutamassa kymmenessä sekunnissa ilmaan haihtua eikä kukaan voi tätä vierestäni napatakaan minun huomaamattani.

Huusin lasta nimeltä pariin otteeseen, kuulostin varmasti hätääntyneeltä. Tein nopean tilannearvion ja totesin, ettei parkkipaikalla ollut mitään lasta kiinnostavaa. Hänen oli siis täytynyt olla tarkkaavaisena auton kyydissä ollessaan ja huomata, mihin suuntaan mies oli lähtenyt. Suuntasin siis parkkipaikan viereisen rakennuksen kulman taakse kohti huoltoa ja lapsi tuli nurkalla vastaan. Hän oli lähtenyt miehen perään ja katsoi minua hölmistyneenä. Varmaan ihmetteli hätääntynyttä ääntäni.

Vasta pari päivää myöhemmin tajusin, miten vaarallinen tilanne olisi ollut vaikkapa väkijoukon keskellä tai lähellä isoa autotietä. Onni onnettomuudessa että selvisimme vain säikähdyksellä. Tiedänpä olla päästämättä lasta pois silmistäni hetkeksikään. Vahingosta viisastuneenakaan en pysty ymmärtämään, mitä järkeä evolutiivisesti tai muutenkaan on siinä, että kaksivuotiaalla on taitoja vaikka mihin, muttei järkeä sen himpun vertaa.

Ovatko lapsenne tai muut metrin mittaiset tyypit onnistuneet säikäyttelemään teitä kunnolla?