Eli maailmannielevä ahdistus, itseinho ja voimattomuuden tunne.
Ja se perimmäinen ja olennaisempi kysymys;
Mistä näitä päiviä oikein tulee ja miksi?
Kuukausiarkisto: heinäkuu 2014
MALIBU BEACH
Terveisiä Malibu Beachiltä!
Rantamaja alkaa pikkuhiljaa saada ylleen suunnittelemiani Malibu-sävyjä tekstiilien muodossa. Kuten aiemminkin jo kirjoittelin, maalipintaa on tänä kesänä luvassa vain huonekaluihin, mutta kyllä tyynyillä, lakanoilla, verhoilla ja pöytäliinallakin saa jo vähän haluttua ilmettä aikaan.
Nurkka kerrallaan ja silitysrautaa odotellessa…
SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
MRJAU!
Eli viikon 27 kuvat 52viikkoa-projektiin, pari kuvaa päivän asusta JA…. muutama hyvä esimerkki siitä, miten hankalaa on saada edes kaksi ihmistä pysymään paikoillaan ja katsomaan kameraan samanaikaisesti.
Äidin asu koostuu KappAhlin superpehmeistä mukavuusleggingseistä, kirppiskorkkareista, Sheinsideltä saadusta kissapuserosta, jonka piti olla mekko, (mutta koska kiinalaismitoitus, tiesin jo mittojen perusteella odottaa tunikaa) sekä Hennesin vyöstä. Lapsella on päällään Henkkamaukan leggingsit ja Polarn O. Pyretin muffinssipaita. Tuota kuosia aikuistenkin koossa myyntiin, kiitos!
Partiokasvatuksesta eli mikä saa jaksamaan?
Partiohommani ovat enimmäkseen kesätauolla, mutta pää askartelee jo ensi syksyn kokousten parissa. Vuosia Seikkailijaikäisten (eli osapuilleen 10-12-vuotiaiden) lasten ryhmää vetäneelle homma alkaa olla perusraameiltaan tuttua, mutta uudet, partiotaipaleensa aloittavat lapset omine valmiuksineen ja haasteineen, sekä tietysti toimintasuunnitelman muutokset, tuovat vaihtelua ohjaamiseen. Tylsyyttä tai puuduttavaa urautuneisuutta ei siis tarvitse pelätä!
Kuluneen kevään stressi meinasi koitua burn out-kohtaloksi myös partioharrastuksen kanssa. Kun runnoo opiskeluja kasaan tappotahtia, pyörittää huushollia, koettaa urheilla ja pitää kirjoitusharrastuksensa säännöllisenä sekä olla läsnä myös kaksivuotiaalle lapselleen, ei ylimääräisiä ilta-, yö- tai viikonlopputunteja ole kauhean helppoa kaapia kasaan. Välillä pinna, mieli ja kehot kiristivät ja kiskoivat moneenkin suuntaan eikä kaikkialle riittänyt paukkuja revetä, mikä näkyi myös loppukevään partioreissujen karsiutumisena ennätysmäisen vähäisiksi. Tässäkin asiassa pieni loma on onneksi tehnyt ihmeitä.
Ja kun kokoukset, retket ja leirit taas pyörähtävät käyntiin, toivoisin voivani antaa uusille ja vanhoille Seikkailijoilleni konkreettisempien partiotaitojen kuten erä- ja ensiaputaitojen lisäksi kokemuksia ryhmässä toimimisesta, yhteishengestä, kaverin auttamisesta, tavoitteellisesta toiminnasta, vertaisjohtajuudesta ja välittävästä, läsnäolevasta aikuisesta.
Koen auttamisen halun ja valmiudet sekä yhteisön ja yhteiskunnan aktiivisena jäsenä toimimisen taidot omien arvojeni, opiskelualani ja ajatusmaailmani vuoksi partion arvokkaimmaksi ja pitkäkestoisimmaksi anniksi.
Vuorovaikutus- ja yhteistoimintataidot kantavat myös aikuisuudessa;
Suomen Partiolaiset kartoittivat hiljattain jäsentutkimuksella partiotaitojen käyttämistä työelämässä. Vastauksia saatiin reippaalta viideltä ja puolelta sadalta yli 25-vuotiaalta partiolaiselta ja heistä 94% koki partiosta saatujen taitojen hyödyttäneen heitä työelämässä. Yhdeksän kymmenestä hyödynsi partiossa oppimiaan yhdessä toimimisen taitoja ja kahdeksan kymmenestä käytti myös partiossa saamiaan ihmis- ja projektijohtajuustaitoja. Aika vakuuttava tulos satunnaisotannalla jäsenrekisteristä poimitusta porukasta vai mitä sanotte?
Tutkimuksesta kertovassa verkkoartikkelissa haastatellaan Patrick ”Pata” Degermania, luennoitsijaa ja löytöretkeilijää, joka kertoo pyydetyimpiä luentoaiheitaan olevan muun muassa ’Miten saavutetaan syvää yhteistyötä tiimissä?’, ’Miten asettaa tavoite ja miten sinne päästään?’ sekä ’Miten saadaan luovuus irti porukasta?’. Hän toteaa kaikkien edellämainittujen olevan partiossa harjoiteltavia taitoja, jotka karttuvat lapsesta lähtien, kun innostavia haasteita päästään ratkomaan yhdessä. Degermanin mukaan partiossa karttuvista työelämätaidoista on ”erityisen paljon hyötyä tavoitteellisissa työympäristöissä sekä tilanteissa, jotka edellyttävät luovaa, ripeää ongelmanratkaisua”.
Näillä ajatuksilla, eväillä ja vielä tovin kestävän partioloman lataamilla akuilla on hyvä suunnata pikkuhiljaa ajatukset kohti alueleiriä ja edessä häämöttävää partiosyksyä.
Muut partioharrastusaiheiset juttuni voi lukea täältä.
SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Kesäsisustusta ja alesuosikit
Kiertelin Elloksen kodinsisustuspuolen alennusosiota toiveissani löytää jotain kivaa vietäväksi uusimmalle työmaalleni ja tarttuihan sieltä jotain koriin asti. Siitä lisää myöhemmin, kunhan paketti ensin suvaitsee saapua.
Poimin ihan teitä ajatellen alesta muutamia suosikkejani, kaikki alle neljälläkymmenellä eurolla ja valtaosa alle viidellätoista eurosella. Mitäs tykkäätte: ovatko värimaailma ja kuosit turhan hurjia vai onko niissä ehtaa kesäistä biitsimeininkiä? (Itse kallistun jälkimmäiselle kannalle.)
SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Rakkaani esittäytyy
Pastellinvihertävä sohvapöytä tässä hei. Kuulemani perusteella olen uusi rakastettu, joten täytynee kertoa itsestäni parilla sanalla. Olen niin sanottu rescue-huonekalu. Minut oli tuomittu kannettavaksi kokolle, mutta eräs hamstrausoireista ajoittain kärsivä nainen raahasi minut kauhistuneen näköisenä turvaan ja lupasi kunnostaa minut uuteen uskoon.
Hintaa minulle tuli maalin ja pensselien muodossa noin kaksikymmentä euroa, suteja voi tosin käyttää muuhunkin. Työtunteja raikastamiseeni tuhrautui hiomisineen ja maalaamisineen varmaan kymmenkunta. Maalipintani kaipaa vielä pientä paikkailua, mutta olen pääpiirteissään valmis. Joka tapauksessa vihertävä sävyni on hienompi kuin tätä edeltänyt, lohkeillut ja vienosti ulosteensävyyn taittava ruskea värini.
Saan kesän mittaan toivottavasti kavereikseni tuunatun pirttipöydän kaluston ja kenties vuodesohvankin, riippuen siitä, mitä huonekaluja saa sorkkia ja kuinka vipsahtanessa tilassa minut tuunannut naisihminen on. Tämä taisi nimittäin kehittää itselleen orastavan jännetupintulehduksen raivoisalla hiomisellaan. Mutta kyllä tuo silti näytti ärsyttävän omahyväiseltä kuvaillessaan uutuudenkiiltävää ilmettäni. Kenties mielessään siinsivät suurisuuntaisemmat vaalean- ja pastellinsävyisten sisustusunelmien hattarapilvet?
SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Kesällä kerran
Vaaleanpunaisissa pastelliväreissä kylpeviä auringonlaskuja, kalapöytä ja hiljalleen lämpenevä merivesi.
Tyynenä päivänä parvina iskevät hyttyset, kesän ensimmäinen tuoreista marjoista tehty mustikkapiirakka, hiomisesta kipeytynyt ranne ja mökkitontilla yksinomaan juosten etenevä lapsi.
Räjädysmäisesti kasvava kevytkolan kulutus, supersankarielokuvat, valkoisena hohtava kerros aurinkorasvaa niskassa ja levottomat iltajutut. Muun muassa niistä on tämä viikonloppu tehty.
SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Reiska tässä moi
Mökillä ollaan. Suurimman osan päivästä hommailimme jotain. Mies jatkoi polkuprojektiaan tasoittamalla rinteeseen lapsen rantaleikkien vahtimiseen tarkoittua levikettä, johon saa mahdutettua rantatuolit. Lapsi pesi meressä hiekkaa, kiviä ja rantakenkiään. Kaverini lauren- (haha, legendaariset IRC-Gallerian nimimerkit) keräsi mustikoita piirakkaa varten sekä makasi aurinkotuolissa ja minä reiskailin.
Tasohiomakone lauloi, pölyä leijaili ilmassa ja kellastunut, lakattu, mäntyinen pirttipöydän penkki sekä tummanruskeaksi maalattu sohvapöytä saivat kokea sisustushimoisen naisen raivon. Wishmaster ja Bad Company pauhasivat ja sormia, alaselkää sekä olkapäitä alkoi pakottaa tuntikausien hinkuttamisen jäljiltä.
Uusimman sisustusprojektini ei etene seinien, katon tai lattian maalaamiseen asti tänä kesänä, ajallisista ja rahallisista syistä johtuen, mutta ainakin voin aloitella projektia suunnittelun ja huonekalujen raikastamisen merkeissä. Ja kylläpä tekee hyvää! Mieskin tunnustaa projektin edut; Kun sisustettavia neliöitä ilmaantui äkkiä lisää, omaa asuntoa ei tarvitse laittaa lähiaikoina remonttiin ihan vaan sisustamisen ilosta…
Pyysin miestä ottamaan videon mammakalsari-farkkupaita-hiomislookistani ja kunnostuspopituksestani, mutta tämä oli niin tempautunut polkuprojektiinsa, ettei muistanut koko asiaa – kenties meidän kaikkien onneksi.
SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Kotona, ihania pikkuasioita
Huomenaamulla auto suntaa kohti mökkiä, mutta tänään voin fiilistellä siivottua kotia, yllättävän pitkään kestäneitä ketokukkia maljakossa, Pentikin koristeesta väsättyä papukaijakaulakorua (ai että mikä ysäri-kaijahulluus), parveketta lämmittävää aurinkoa, tasaisesti hurisevia pesukoneita ja valkoisilla pyykeillä kuorrutettua kylpyhuonetta.
Kasa hedelmiä pitää napostelunhalun jonkinlaisessa järjestyksessä ja pikkukaveri heräilee (päiväunien jälkeisestä horroksestaan) töitään tekevän isänsä apumiehen paikalla. Vaivalla kasaan väännetty soittolista pauhaa koneelta ja ajatukset suuntaavat ensi viikon muutamaan rauhalliseen päivään, jolloin saan pitää asuntomme ihan itselläni – poislukien karvakorvat, jotka jäävät nurkkiin torkkumaan. (Kuvien hedelmät eivät liity tapaukseen.)
Soittolistoista piti muuten sanoa, että totesin erään keskustelun perusteella tekeväni niiden(kin) kasaamisesta varsin vaikeaa; Olen viime aikoina koonnut soittolistoja yksinomaan tarinamuodossa eli etsinyt jonkin lukemani kirjan tai katsomani elokuvan juoneen ja tunnelmaan sopivia kappaleita tai kasannut listaa jonkin fiktiivisen pariskunnan tai hahmon ympärille tai jotain tilaisuutta varten.
Kun saan mieleisen soittolistan kasaan, kuuntelen sen yleensä puhki, poistan sen ja aloitan homman alusta inspiraation iskiessä. Ei ehkä se perinteisin tapa kuunnella musiikkia, tiedetään. Lupaan muuten tarjota kahvit, jos joku keksii, mihin tuo edellä linkattu soittolista liittyy. En kuitenkaan suosittele hakkaamaan asian suhteen päätään seinään, sillä tehtävä on kohtuullisen hankala. (Miehelläni ei ole vastausoikeutta!)
Norppalassa siis kaikki hyvin. Itse asiassa varsin mainiosti.
Ei tarvitse ottaa niin paljon itseensä
Mutta mitä jos otan?
Monessa kohtaa olen aika paksunahkainen. Vuosia kestänyt koulukiusaaminen karaisi haistattamaan yhdentekevien tyyppien sanomisille pitkät. Tuntemattomien ja anonyymien mielipiteet eivät hetkautakaan uimapatjaani suuntaan tai toiseen, ovatpa vain virtaavaa vettä pohjan alla. Läheisten ihmisten ja elämääni kiinteästi kuuluvien kommentit, tuhahdukset tai muka rakentavat kehitysehdotukset saattavat kuitenkin kolahtaa kipeästikin.
Joissain hetkissä ilkeämieliseltä kuulostava heitto saattaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sopivasta väsymyksen, nälän tai heittelevien hormonien Bermudan kolmiosta saattaa hyvinkin purjehtia ulos vakavaa osumaa ottanut laivanraato. Eniten kirpaisevat paikkaansa pitämättömät tai epäreilulta tuntuvat kommentit.
Otetaanpa esimerkki parin päivän takaa. Sattuipa tilanne, jossa seurueen miespuoleiset jäsenet saattoivat kyllä istua sohvannurkassa oluttölkki kädessään katsomassa jalkapalloa tuntikausia ilman että saivat myrkyllisiä katseita ja tiuskaisuja osakseen. Mutta auta armias, jos en saman tien heittänyt konettani olan yli ja hypännyt ylös sohvalta lapseni kitistessä kymmenettä kertaa saman päivän aikana pukemistilanteessa, josta hän tiettävästi selviää hetken itsekseen kiukuteltuaan. Silloin sopi kyllä kommentoida suureen ääreen, miten äiti ei selviä kyllä mihinkään sieltä.
Niin noh. Opintotukilautakunnalle olisi kiva näyttää syksyllä valmista opinnäytetyötä kesäopintotuen saamisen perusteeksi ja satunnaiset palkalliset kirjoitushommatkin nakutella joskus valmiiksi. Keskittyminen on lasta toisella silmällä valvoessa ihan riittävän hankalaa ja jatkuva lapsen perässä kulkeminen tekisi siitä täysin mahdotonta. Mutta minullahan ei voi olla mitään tärkeämpää tekemistä kuin auttaa kotiaskareissa ja valvoa lapseni jokaista sukanlaittoa ja henkäystä kymmenen sentin päästä. Olenhan nainen.
Kuvatun kaltaisissa tilanteissa minua ei ärsytä niinkään itseeni kohdistuva kritiikki vaan se, että asiasta ei voida sanoa minulle suoraan, vaan sitä kommentoidaan joko minun kuulteni tai selän takana puolisolleni, ystävilleni, tutuilleni tai jopa kaksivuotiaalle lapselleni. Ja tietenkin se taustalla hiertävä tosiseikka että samassa tilanteessa en saisi lainkaan happoroiskeita selkääni, jos sattuisin omistamaan kivekset.
Epäreiluus voi perustua muuhunkin kuin sukupuoleen. Vaikkapa suhteet, paino, siviilisääty tai ikä voivat altistaa ikäville kommenteille, joilta toiset taas säästyvät. Oma lukunsa ovat aiheettomat kommentit, joilla yleensä annetaan ymmärtää kommentoijan tuntevan puheenaiheena olevaa henkilöä paremmin tämän raha-asiat, ruokailutottumukset, terveydentilan, henkisen kyvykkyyden tai ajatusmaailman. Pieleen menee, suurimman osan ajasta ja sellaisten juttujen kertoileminen totena vasta ärsyttääkin.
Laajemmin elämässä tehtyjä valintoja arvottavat lausunnot saattavat niin ikään särähtää korvaan, vaikka olisinkin tehnyt omien ratkaisujeni kanssa rauhan. Kun joku pauhaa siitä, miten lapsen hankittuaan tämän seurasta pitäisi nauttia ympärivuorokautisesti, jättää työnsä ja opiskelunsa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, unohtaa aikuisten kesken tehtävät irtiotot sekä omat harrastuksensa, joudun toisinaan pohtimaan, olenko vanhemmuuden valintojeni kanssa aivan hakoteillä.
Muitakin vastaavia kysymyksiä tarjoillaan omaa elämäntapaansa hehkuttavien toimesta pohdittavaksi. Kehon palvontaa, äärimmäisyyksiin vietyä ruokavaliota, sekasotkun ihannointia, reppu selässä elämistä, ympärivuorokautista työtahtia ja kaiken vapaa-ajan nielevää harrastusta – tuttavapiiristä löytyy jos jonkinlaista häärääjää. Täytyy kuitenkin sanoa, että hyvin harva heistä tuputtaa omaksi kokemaansa elämäntapaa muille, mikä on mielestäni hienoa. Kyllä maailmaan erilaisia olemisen tyylejä mahtuu, jos vain annamme muidenkin päättää ihan itse, mikä heille sopii parhaiten.
Veljeni sanoi edellä kuvatusta epäreiluksi kokemastani kommentista hänelle avautuessani, ettei minun tarvitsisi tai kannattaisi ottaa niin paljon itseeni. Hyvä periaate, mutta entä jos tunnereaktio vain tulee, vaikka kuinka koettaisin järkeillä sen tiehensä ja selittää tilanteen parhain päin itselleni?
Jos on pohjimmiltaan melko herkkää sorttia, muiden tunnetiloja tarkasti kuulostelevaa ja niihin helposti mukaan tempautuvaa tyyppiä, voiko koskaan kovettaa itseään niin, etteivät mitkään kommentit enää loukkaisi?
Onko se edes tavoiteltavaa vai menettääkö siinä sivussa itsestään jotain sellaista, mikä olisi suurimman osan ajasta vahvuus? Pitäisikö meidän kaikkien olla teflonpintaisia ihmissuhdesurffareita, jotka jättävät hankalat tilanteet ja tyypit surutta taakseen pienenkin vastoinkäymisen sattuessa?
Minusta loukkaantumiselle, harmitukselle, jopa vihalle täytyy antaa tilaa. Jos tunteen ei anna tulla, mikä herättäisi koskaan ajattelemaan, kohtelevatko toiset ihmiset meitä toivomallamme tavalla ja jos eivät, mistä laiminlyöminen, nälviminen tai toistuva negatiivinen kommentoiminen kertovat? Tunteilla on tehtävänsä sosiaalisten suhteidemme rakennusaineena. Niille ei tarvitse antaa jatkuvasti ylivaltaa, mutta ne voivat kertoa meille paljon siitä, mitkä asiat ovat meille aidosti tärkeitä ja milloin kaipaamme muutosta asioihin.
Vai mitä sanotte?
