Mies kysäisi päivänä eräänä, ilmeisesti multitaskaajavaimonsa tietokoneella kiroilun inspisoimana, haittaisiko minua, jos koneeseeni hankittaisiin yhteistilin rahoilla melkein tuplasti lisää muistia. Vastaus oli luokkaa: Oh God, yes please. 

Toissapäivänä paketti sitten saapui ja mies aloitti värkkäämisen. Pienenpienet ruuvimeisselit kaivettiin esiin ja koneen sisuskalut avattiin. Pitkällisen ähistelyn ja testaamisen jälkeen todettiin, että ison koneen muistikampa muuttaisi koneeseeni, koska upouusi, paperilla sen kanssa identtinen muistikampa ei toiminut läppärilläni lainkaan.

Sitten alkoi testausvaihe, jossa iskettiin vuorotellen ja yhtäaikaisesti päälle kuvakirjastonhallintaohjelma, nettiselain videolla höystettynä, musiikin toistamiseen käyttämäni ohjelma sekä Word, joka syystä tai toisesta onnistuu useimmiten saamaan koneeni totaalijumiin. Testiä, testiä ja epäluuloisen oloinen vaimo, joka haahuili ärsyttävyyteen asti taustalla, urheilukamat päällä ja kengät jalassa.

Itse olisin vastaavassa tilanteessa varmaan kysynyt hyvinkin nopeasti, että mitäs lurkkaat. Mutta kun… En oikeasti pidä siitä, että konettani käyttää kukaan muu, ainakaan samalla työpöydällä. Vaikka selaimen historiastani, latauskansioistani, Youtuben katsotuista videoistani tai kuvakirjastostani ei löytyisikään mitään paria hauskaa memekuvaa epäilyttävämpää, en välttämättä halua kenenkään tietävän, kuinka kauan aikaa tai monen monituista hakua olen kuluttanut löytääkseni sopivan kuvan tukkajumalapostaukseeni tai lyriikoiltaan natsaavan kappaleen teemasoittolistalleni. 

Minun koneeni, vapaa-aikani, sekoiluni, lievät pakkomielteeni ja hölmöt päähänpistoni. Vaikka laskisinkin itseni melko avoimeksi tyypiksi, jolle harva asia on tabu ja verkkoonkin voin jakaa kuvia sekä kertoa elämästäni laajasti, ovat edes jotkin asiat sellaisia, jotka haluan pitää itselläni. Lopputulokset saattavat tosin päätyä jossain laajuudessaan Tumblriin, Spotify-listoille tai instaan, mutta taustalla oleva ajatustyö ja netissä haahuilu ovat omaa aikaani pyhimmillään.

Totesin, että olisi parasta vain suunnata salille, sen verran nihkeältä prosessin seuraaminen tuntui. Huomautin, että oman koneeni näkeminen ennalta-arvaamattomasti toisen näpeissä aiheuttaa samanlaisen tunteen kuin se, että joku konttaisi uimarannalla jalkojeni väliin ja tuikkaisi sormet sisään. Tekisi mieli pelastaa tavaransa ja potkia vähän hyökkäykseen syyllistynyttä tyyppiä palleaan. (Miehen onneksi kyseessä ei ollut yllätyshyökkäys konettani kohtaan.) Sain osakseni melko tyrmistyneen katseen läppärin kannen takaa. Ilmeisesti se, kuinka pitkälti epämukavuusalueelle oltiinkaan menty, ei ollut ihan valjennyt puolisolleni.

Pyysin L:ää kunnioittamaan yksityisyyttäni mahdollisuuksien mukaan testausvaiheen aikana. Mies muistutti piristävästi lähtiessäni, että kaiken koneella tekemäni näkisi koneeseeni koskemattakin. Vastasin tiedostavani asian, mutta kieltäväni sen ja esittäväni, että koneellani tapahtuvat asiat olisivat yksityisasioitani. Itseään on hyvä huijata aina välillä…

Joskus nämä syvästi yksityisiltä tuntuvat asiat ovat ihan pöhköjä. Luulisi että isomman porukan kanssa peseytyessä sheivailu, uskonnon näkyvästi harjoittaminen, ovi auki vessassa käyminen, isolle väkijoukolle esiintyminen, alasti oleminen tai julki-imettäminen voisivat olla vaikeita asioita. Monet suhtautuvat niihin kuitenkin neutraalisti, mutteivät haluaisi esitellä ruokakaupassa ostoksiaan tai paljastaa kavereilleen Netflixin katseluhistoriaansa. 

Nyt saakin tunnustaa: Mikä teidän ”pyhä”, syvästi yksityinen, mutta kuitenkin vähän pöhkössä määrin vaalittu alueenne on? 

P.S. Kuvituskuvana aiheeseen liittymätön kuva kirjoittajasta, koska pimeys ja julkaisukelpoisten läppäri- tai pillukuvien puute. Eikun siis…