Heippa Kerava, moikka Hyvinkään metsät. Vähän kävelyä, maltillisesti vahdittavia lapsia ja törkeän paljon retkiruokaa. Ja äitienpäiväksi kotiin.
Bloggaajalla on tietysti laukussaan järjestelmäkameran lisäksi kaksi puhelimen lisäakkua. Luvassa lienee siis retkiruokareportaasi ja kenties iltaiset hermoromahdustilitykset.
Partiosesonki julistettakoon täten avatuksi!
Nyt on taas menossa yksi niistä surullisen kuuluisista vaiheista. Kun koulutyösuma on saatu päätökseen, olisi kiva touhuta lapsen kanssa kaikenlaista. Ainakin noin teoriassa. Mutta yhteiset koti-illat ovat valitettavasti menneet pitkälti lapsen kirkumisen ja kiukkuamisen kuunteluun lyhyemmissä tahi pidemmissä pätkissä.
Ainut hyvä puoli tässä on se, että oma stressitaso on tällä hetkellä minimissään, sillä olen kahden elämänvaiheen välisessä leppoisanturvallisessa suvannossa, jossa oma pinna kestää tavallistakin paremmin lapsen kuohahduksia.
Kysehän ei ole siitä, että jokin asia painaisi lasta pidemmän aikaa vaan jokin näennäisen merkityksetön pettymys saa aikaan koko aamun, päivän tai illan kestävän huonon tuulen; Ensin saadaan kohtaus siitä, ettei saa katsoa Pikku Prinsessaa tabletilta ja sitten siirretään kiukun kohde patterikäyttöisiin leluvetureihin, jotka liikkuvat liian hitaasti. Sen jälkeen päähän ottavat likaiset vaatteet, joita ei haluttaisi ottaa pois päältä ja vaihtaa puhtaita tilalle. Aihe vaihtuu, kiukku pysyy.
Eilen oli pakko viedä lapsi hetkeksi sateeseen retkeilemään, jos kylmä kevätsade hieman viilentäisi höyrypään tunteita – ennen kuin tämä alkaisi syöstä tulta tai vaihtoehtoisesti äiti löytäisi itsestään karjuvan lohikäärmeensä. Rämmimme metsässä, tutkimme valko- ja sinivuokkoja, söimme tuoreimman ja uusimman näköisiä ketunleipiä, annoimme kotiloiden ja kastematojen mönkiä kämmenillämme ja keitimme kotona vielä hiirenkorvateetä. Tuulettumisen rauhoittava vaikutus kesti tosin vain puolisen tuntia ennen seuraavia ylikierroksia… Aina yhtä palkitsevaa!
Tänään tarkoituksenamme olisi suunnata Helsinkiin tekemään jotain mukavaa yhdessä, mutta saa nähdä, viitsinkö lähteä jokaisesta asiasta täysille kierroksille kiihtyvän lapsen kanssa minnekään. Päiväunille menostakin tuli puolen tunnin taistelu, jonka aikana takavarikoitiin parit lelut ja joka päättyi vasta kiukun pihalla karjumiseen (lapsen puolelta) ja ”pullan leipomiseen”.
Kyseinen konsti on välillä toiminut huonon tuulen karkoittajana, sillä vihainen Kuutti – eikä moni muukaan tuntemani lapsi, halua välttämättä päreensä poltettuaan tulla syliin tai ottaa silityksiä vastaan, mutta leikin kautta kosketuksella rauhoittaminen saattaa toimia. Olen lisännyt tavalliseen pullaleikkiin huonoina päivinä vielä niin sanotun kiukunpoistovaivauksen, jonka tarkoituksena on pyöritellä ja puhallella paha mieli pois, etteivät valmiit pullat maistu ikäviltä ja kitkeriltä.
Pullan leipominen
Ensin sekoitetaan aineet eli pyöritellään kämmenillä selällään makaavan lapsen keskivartaloa pehmeästi. Sitten kaulitaan eli rullataan yhdellä tai kahdella käsivarrella lapsen yli kevyesti. Taikinalevyyn silitellään kämmenillä öljyä. Päälle ripoitellaan sokeria hipsutellen raajat ja keskivartalo läpi ja humpsautellaan kanelia kaikkialle. Pullataikinalevy rullataan kierittämällä lasta kyljeltä toiselle. Korvapuustit leikataan irti rullasta kopauttelemalla kämmensyrjällä kevyesti rullaa. Pullat paistetaan laskemalla kädet tai osa omasta yläkropasta lapsen päälle ja pitämällä uunin hurinaa. Valmiita pullia puhalletaan ja niistä haukataan leikisti tai esimerkiksi pyryttämällä lapsen vatsaa.
Olisiko teillä jakaa jotain kiukun selättämisen kullanarvoisia konsteja?
Jos perheemme talous ja elämäntilanne sen sallivat, päivitämme kenties tämän vuoden aikana asumisjärjestelyjämme. Mitään konreettista ei ole vielä tiedossa, mutta sitäkin enemmän haaveilua ja haahuilua erinäisissä sisustusputiikeissä ja -verkkokaupoissa.
Tähänkin asuntoon tuli aikanaan tapetoitua rulla poikineen ja vilkuilin kevään tapettitarjontaa uusien suosikkien toivossa. Ja pitkän linjan suosikkini (kurkkaa täältä edellinen tapettipostaus) Ferm Livingin rinnalle löytyikin Majvillan, jota näyttäisi saavan Elloksen lisäksi muun muassa Dom Domista ja Seinäruususta, josta tilasin tapetteja edellisen remonttimme tarpeisiin.
Majvillan on ruotsalaisen taiteilijan Charlotta Sandbergin keväällä 2013 julkaistu tapettimallisto. Charlotta kertoo, että hän haluaa luoda tapetteihin uniikkeja maailmoja ja paikkoja, ja kokee värit erityisen tärkeäksi osaksi tätä kokemusta. Hän etsii värejä ja muotoja, jotka ovat samaan aikaan onnellisia, iloisia ja rauhallisia. No ainakin tälle Norppaemolle saatiin heti myytyä!
Mitäs pidätte?
// Kuvien tapetit löytyvät kaikki Elloksen valikoimista, osa on Majvillan-mallistoa ja muut Elloksen omaa tapettimallistoa
Nappasin kotoa kirjastoon palautettavat kirjat, postitettavat kirjeet ja pakettikortit ja suuntasin päiväkodille hakemaan lapsen asiointiseuralaiseksi. Kävelymatkalla keskustaan mies varmisti viestillä, että hainhan varmasti lapsen hoidosta mukaani. Ööh, en tietääkseni ole koskaan unohtanut moista.
Vuoden mutsi-hetkiä ehdottomasti!
P.S. Ehkä tämä oli jotain velkojen makselua siitä, että varmistan aina viiteen kertaan, että mies on muistanut hoitaa asian jos toisenkin…
Kuntokeskuksen pukuhuoneessa kaksi naista keskusteli vartaloistaan ja siitä, miten itsensä pitäisi nähdä. Muutama lause kolahti ja kovasti, sillä olin kiertänyt viime viikkoina ihan samoilla radoilla itsekin. En muista keskustelua sanatarkasti ja pudotin tarkoituksellisesti pois muutamia tunnistettavissa olevia tekijöitä, mutta näin se pääpiirteissään alkoi:
”Tiedätkö, mulla on usein jopa huono omatunto siitä, että voin sanoa tykkääväni omasta kropastani…”
”Miksi?”
”Emmä oikein tiedä… Ehkä siksi, kun syömisiään pitäisi jotenkin kauhistella ja aina on joku viiden kilon kesäpudotus tai kiinteämmät kesämekkokäsivarret oltava työn alla.”
”Muakin vähän hämmentää, että monessa porukassa omissa nahoissaan viihtyvää pidetään jotenkin vajaamielisenä. Että se kehokriiseily on normi ja on jotenkin petturuutta olla ahdistumatta muhkuroista, suonista rypyistä tai makkaroista.”
”Jossain on tehty ilmeisen hyvää duunia. Tietäisi vaan missä.”
Olen miettinyt tätä pakollisen kropan mollaamisen ja normitetun itseinhon tematiikkaa viime aikoina säännöllisesti. Mitä jos on ainakin 90% ajasta sitä mieltä, että itsellä on oikein kiva, moneen asiaan kykenevä ja hommansa hoitava keho, josta voi olla iloinen ja ylpeä? Jos ei pidä raskausarpia, selluliitteja, sisäreisiläskejä tai töppösääriä olennaisina vaan vilkaisee itseään peilistä lähinnä kokonaisuutena ja varmistaakseen, ettei hameenhelma ole jäänyt vessassa sukkahousujen kauluksen alle. (Jää se silti välillä.)
Onko jotenkin poliittisesti epäkorrektia viihtyä vartalossaan – tai herranjumala julkisesti myöntää pitävänsä vallitsevien kauneusihanteiden ulkopuolelle auttamatta putoavasta vartalostaan? Ajattelisi edes kansanterveydellistä näkökulmaa, senkin vastuuton läski!
Varsinkin, kun toisinaan saa yllätyksenä ja pyytämättä vinkkejä siitä, miten karkin syömisen vähentäminen tai kestävyysurheilun lisääminen voisi olla paikallaan. Kommenteista ei tee muuten yhtään viisaampia, vähemmän typeriä tai sivuuttamisen arvoisia se, että niitä laukovat usein makeisia suurkuluttavat viisikymmenkiloiset, joille viiden kilometrin lenkki koituisi kuulemma kuolemaksi.
Kyllä, koen joidenkin ihmisten seurassa tarpeelliseksi selittää, miksi en koeta ainakaan tällä hetkellä aktiivisesti pudottaa painoani vaan pitää sen pääpiirteissään samoissa lukemissa kuin mihin se lapsen saamisen jälkeen jämähti. Sillä eihän kukaan koko nuoruus- ja aikuisikänsä lievän ylipainon rajan molemmilla puolilla huojunut voi olla itse tyytyväinen tilanteeseensa?
Ilmeisesti pyöreämpi ihminen liikkuukin aina ensisijaisti laihtuakseen tai kiinteytyäkseen eikä pysyäkseen terveenä, vahvana ja onnellisena… Monesti liikunnasta puhuessani keskustelun puolituttu vastapuoli olettaa liikuntani olevan tavoitteellista ja tähtäävän nimenomaan ulkoisiin muutoksiin. Hoikemmille tutuille on puolestaan sanottu, että eihän heidän tarvitsisi liikkua tai ainakaan kovin säännöllisesti, kun he kerran ovat valmiiksi pieniä. Anteeksi mitä?
Kiinnostaisi kuulla, miten koette asian – onko kehokriiseilystä todellakin tullut normaalimpaa kuin vartaloonsa neutraalisti tai ilolla suhtautumisesta?
Täydensin viime viikolla vaatekaappiani rennon oloisella, pitkähihaisella ja syntymähikiselle tarpeeksi ohuella paidalla. Sujauttaessani sitä vaatekaappiini, huomasin paidan pääsevän kahden lyhythihaisen pallopuseron, pallohameen ja pikkupilkullisen mekon seuraksi.
Apua! Mitä pitäisi tehdä, jos on selkeästi obsessoitunut pallokuosisiin vaatteisiin?
Ja mikä väri, kuosi tai -malli saa teidät ihastumaan vaatteisiin luvattoman paljon ja kerta toisensa jälkeen?
