Kun ehdin seuraavan kerran katsoa televisiota, ”ahmin” todennäköisesti parissa päivässä putkeen Jessica Jonesin, joka ilmestyi Netflixiin eilen.

Jessica Jones on jatkumoa Marvelin supersankariaiheisille minisarjoille kuten Daredevilille ja Marvel-universumiin sijoittuvalle Agent Carterille. 

Pidin molemmista sarjoista paljon, vaikka ne olivat hyvin eri henkisiä. Daredevil on visuaalisesti synkempi, mutta hienosti toteutettu läpihäivytettyine siirtymineen ja sarjakuvamaisine elementteineen kun taas Carterissa retroestetiikka ja feministiset teemat aiheuttivat onnen- ja vilunväristyksiä. 

Jessica Jones-sarjassa esiintyyy muuten Marvelversumin ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen pariskunta, mikä on pienuudessaan nykäys oikeaan suuntaan.

Näyttelijätiimi on nimekäs, tutut kasvot muun muassa Breaking Badista, Doctor Whosta ja Matrixista seikkailevat tarinan sankareina ja pahiksina. 

Sarjassa käsitellään supersankaruuden ja sen taakse jättämisen tematiikan lisäksi psykologisten ja fyysisten hyökkäysten kohteeksi joutumisen vaikutuksia ja sitä, miten ne heikastuvat päähahmon elämään.

Joten heti kun tahti hiljenee, minua ei saa Netflixin äärestä hevillä irti, iiiiks.