Se vähemmän tärkeä ilo-sopimus

IMG_2381

Toivoisin, että kotimaamme huolehtisi alkuperäisväestön oikeuksista (lue Emmin kattava ajankohtaiskatsaus aiheesta täällä) siinä määrin kuin niistä verkkokeskusteluissa ollaan huolissaan. Vai ovatko kommenttiketjujen ja valheellisia muka-uutisia levittävien roskasivustojen uhriutujat sittenkin saamelaiskysymysten sijaan huolissaan valkoisen junttijumpuramiehen oikeuksista saada työ- ja yhteiskuntaelämän etuoikeuksia, tuoretta pimperoa ja olutta?

Oma ilo-sopimukseni ei kuitenkaan liity ILO 169-sopimukseen vaan niin sanotusti omaan napaan eli henkilökohtaiseen hyvinvointiini: kuntoiluun, liikkumiseen, kehon pitämiseen virkeänä, voimakkaana, liikkuvana ja pään pysymiseen kasassa.

Aloitin aktiivisemman liikkumisen raskauden jälkeen, kun totesin kehoni olevan löysää ja väsähtänyttä pullataikinaa. Kaipasin omaa aikaa, omaa tekemistä, itseen satsaamista kaiken imettämisen, refluksioksennuksien ja pätkäunien keskellä.

En ehkä halunnut, mutta minun tarvitsi tuossa elämäntilanteessa löytää jotain strukturoitua liikuntaa, johon oli helppo mennä mukaan silloin kun aikaa järjestyi eikä harrastaminen edellyttänyt 3-4 treenikertaa viikossa ja turnauksia paketin päälle.

Kuntosalihommat tai ohjattu ryhmäliikunta, sellaisena miksi se usein mielletään, eivät olleet koskaan tuntuneet jutultani. Kun aikaa oli koulun tai opiskelujen jälkeen (ennen lasta!) vaikka millä mitalla, valitsin ajanvietokseni ja urheilukseni palloilua: kori-, pesä- ja jalkapalloa tai sählyä, sekä kamppailulajeja. Sellaisia lajeja, joissa liikuntaa tuli harjoitettua ikään kuin hauskanpidon sivutuotteena eikä itsetarkoituksenaan.

Kun aikaa oli rajallisesti ja salille sattui samaan treenikaverin, ajoittain myös kyydin, ajattelin velttoilun lopettamisen olevan helpompaa paikassa, josta löytyisi monenlaisia tunteja saman katon alta ja lapsiparkki kaupan päälle. Tosin viimeisintä käytin koko kuntokeskusjäsenyyteni aikana vain muutaman kerran, koska mies hoiti lasta treenien ajan ihan mukisematta. Kävinkin crossaamassa, afrotanssimassa ja kuntopotkunyrkkeilemässä kolmisen vuotta, mutta lempituntieni kadotessa lukujärjestyksestä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi, lopahti niiden myötä myös into lähteä liikkeelle.

Nykytilanteeseen vaikuttaa myös työarki matkoineen, jotka haukkaavat vuorokaudesta aikaa ja jaksamista eri tavalla kuin opinnot. Siinä missä puhtia riitti aikaisemmin tehdä ei-niin-mieluisaa liikuntaa, tuntuu tällä hetkellä siltä, että vapaa-ajan pitäisi tuottaa iloa ja tukea työssä jaksamista sen sijaan, että se vaatisi tsemppaamista ja loppujenkin energioiden kanavoimista vastahakoiseen tekemiseen.

Haussa on siis liikunnan ilo. Se oli uudenvuodenlupaukseni ja työn alla on tällä hetkellä ilmoittautua thainyrkkeilyn peruskurssille kotikaupungin kamppailulajeihin erikoistuneelle salille. Vaikka kurssi alkaakin vasta maaliskuussa, olen jo nyt innoissani, mikä lupaa mielestäni hyvää; Sillä onhan liikunta parhaimmillaan silloin kun treenaamaan lähtöä odottaa innolla eikä huokaise raskaasti jo muistaessaan, että tänään pitäisi lähteä, saati vaivu epätoivoon treenikassia pakatessaan.

Aikaansaaminen ja mukavuusalueeltaan poistuminen säännöllisesti antavat toki itsessään onnistumisen ja (itse)kurinalaisuuden kokemuksen ja hyvän, ”terveydestään huolehtivan” kansalaisen sädekehän, mutta ne eivät kanna loputtomiin. Koska mielestäni myös syntymäpullean pitäisi saada nauttia liikunnasta eikä rehkiä lukemattomia tunteja salilla tavoittelemassa jotain sellaista, johon oma mieli tai keho eivät taivu, tänä vuonna puhaltavat itsensä liikuntalajien kirjosta etsimisen tuulet omatoimisen pakottamisen ja itseruoskinnan sijaan.

Miltäs kuulostaa? Ja onko liikunnan ilo myös läskin oikeus vai vaan supertimmien kana-annoksiaan keittiövaa’alla punnitsevien himoliikkujien?

LUE MYÖS: Elämäntaparemontti-postaus ja juttu siitä, mistä tunnistaa elämäntapaläskin

6 kommenttia artikkeliin “Se vähemmän tärkeä ilo-sopimus

  1. Minäkin tajusin just hetki sitten, että voin harrastaa liikuntaa ja nauttia siitä. Eikä se, että en nauti itseni ruoskimisesta ja tiukkojen tavotteiden saavuttamisesta ole este sille, että en voisi harrastaa liikuntaa ollenkaan. Voin mennä tanssitunnille, nauttia siitä ja lähteä sieltä energisenä, enkä puolikuolleena ja samalla todeta, että olen harrastanut liikuntaa 🙂

  2. Kaikkien oikeus, tietenkin. Mä olen liikkunut koko ikäni monin eri tavoin: kaikkea joukkuelajeista joogaan. Ennen lapsia ihan vain liikkumisen ilosta, sittemmin toki ilostakin, mutta iän kartuttua myös entistä enemmän siksi, että tekee mieli pitää huoli kropastaan ja kunnostaan.

    En varmaan tällä hetkellä ehdi liikkua (siis sellaista oikeaa liikuntaa, arjessa toki liikun paljon kävellen ja pyörällä) ihan niin paljon kuin olisi hyväksi. Pari kertaa viikossa ehdin, ihanne mulle olisi kolmesti peri viikko.

    Ruuhkavuosien tiimellyksessä moni alkaa kai lenkkeillä, koska se on niin näppärä harrastus, eikä aikatauluihin sidottu. Itselleni taas kuntokeskuksen jäsenyys on ollut avaintekijä siinä, että liikun säännöllisesti. Mulle jotenkin toimii parhaiten se, että on tiettyyn kellonaikaan alkava tunti ja sitten sinne on vaan lähdettävä – moido! Jos odottelisin hyvää hetkeä pinkaista lenkille, luulen, ettei sitä tulisi koskaan. No, käyn minä lenkilläkin välillä, mutta se on sellaista satunnaista fiilistelyä enemmän.

    Mutta ehdottomasti mun liikkumiseen ei koskaan liity minkäänlaista itseruoskintaa eikä tuskaa. Nostelinpa sitten painoja, poljin spinningissä tai veivasin tanssitunnilla, en koskaan ajattele liikkuessani sellaisia asioita kuin kalorit, paino, allit tai selluliitti. Jos jotakin ajattelen, niin yleensä ajatukseni harhailevat jossain aivan muualla…tai sitten keskityn ajattelemaan oikeanlaista hengitystä, liikerataa tai rangan tukemista. Mahdollisesti joskus suon ajatuksen lihaksilleni, mutta silloinkin kyllä enemmän niiden voimaa kuin ulkonäköä huomioiden.

    • Mun työmatka on hieman reilu 9km suuntaansa ja koetan juosta sen kerran, pari viikossa, useimmiten tosiaan poljen.

      Mutta siihen lisäksi haluaisin jonkin fiilistelylajin, jossa saisin keskittyä tekemiseen, tekniikkaan, liikkeeseen, kehon tuntemuksiin ja kaikkeen muuhun kuin siihen ajatukseen, että pakko tätä kai on tehdä. 🙂

  3. On oikeus! Mulle tätä liikkumisen iloa ja ihan järjetöntä mielihyvää tuo jooga, jota käyn kerran viikossa harrastamassa ohjatusti ja teen itsenäisesti sitten kotona miten ehdin, nyt taas kun sain yoogaia-palveluun ilmaisen kuukauden, niin ahkerammin. Meidän naapurikuntaan avattiin just uusi joogasali, jonne ajattelin myös ottaa sarjakortin, jotta pääsee kokeilemaan vähän erityyppisiä joogalajeja sielläkin, ohjatusti.
    Liikunta on tähän asti ollut pakollinen paha, jotta kroppa pysyy kuosissa, onneksi joogasta nyt tuntuu tulevan oikeasti apuja tuohon selkään.

Vastaa käyttäjälle Raisa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *