Lähdimme eilen aamupäivästä M:n kanssa vaunuajelemaan. Olin matkalla toimimaan apukäsinä ja -jalkoina; Minun on äitiyslomalaisena helpompaa puuhata kaikenlaista päiväsaikaan kuin keskiverto-työssäkäyvien                    – olettaen tietenkin, että vauvan hermot antavat puuhailemisen myöten. Apuani kaivattiin, koska perillä määränpäässämme odotti pieni toipilas. 

Jos joku Vastuuntuntoinen Kansalainen™ kokee asiakseen ajaa punaisia valoja päin ja törmäillä ala-asteikäisiin polkupyöräilijöihin, seurauksena voi olla fyysisiä vammoja, hajonnutta irtaimistoa ja huolestuneita läheisiä.

Lähipäivien ikävien tapahtumien seurauksena tehtävänäni oli auttaa pakollisissa liikkumisissa ja pitää toipilaalle seuraa. Huomasin, ettei itseni pituista autettavaa ollut kovinkaan helppo liikutella paikasta toiseen. Ja ettei nuori ikä tarkoita, että kyseessä olisi enää mikään pikkuinen lapsi. (Onneksi selkäni ja polveni eivät protestoineet erityisen äänekkäästi.)

Jos ilmeet ovat kuvissa vähän vakavat, näkyy niissä se, että olen edelleen vähän säikähtänyt, vihainen ja huolestunut. Ihmeellisiä minä-minä-minä-kuskeja riittää ilmeisesti joka nurkalle. Onneksi oli onni onnettomuudessa!

Lopulta päästään myös asuasiaan: Farkut ja takki ovat Ellokselta, huivi, neule ja korvakorut H&M:ltä ja kengät Keravan Fidalta. (Käytän muuten farkkuja erittäin harvoin, sattuivatpa kerran edes kuviin.)

Vauvan farkut ovat Lindexiltä, paita ja body H&M:ltä ja sukat sekä pipo Keravan Fidalta. Alemman kuvan kevyt haalari on myös H&M:ltä.

Onneksi tällainen nalleassistentti tuo piristystä kurjempaankin päivään ja vähintään vauvalle hymyn palauttaessaan muistaa myös hymyillä…