Inspiroiduin Kotilon Valokuvan voimaa-postauksesta ja sen jatko-osasta, jossa bloggaaja toteutti kuvasarjan ensimmäisen osan siemenkuvatehtävän.

Varmaan ihmettelette, että mikä idätysjuttu tai hippivoimaantuminen sekin on. Ja onhan siinä vähän ainakin jälkimmäistä, sillä tehtävänanto kuuluu seuraavasti: Valitse oma merkityksellinen lapsuuskuvasi, jossa tunnistat omaa ydintäsi, jotain sellaista oleellista ominaislaatuasi, joka tekee sinusta sinut.

Valitsemani kuva on otettu isovanhempieni rantamökiltä. Oli kyse sitten jommasta kummasta mummolastani tai pikkuserkkulasta, viihdyin hyvin maaseudulla, jossa oli ihanaa viettää kesälomia luontoa tutkien, kalastaen, lehmiä, kissoja ja muita eläimiä ihmetellen, palloa potkien sekä serkkujen perässä kipittäen. Äidin suvun puoleiselle serkulleni kerroin itse sepittämiäni tarinoita ja etsimme muinaisaarteita suurien kivenlohkareiden seasta. (Löysimme ainakin vanhoja nauloja, hevosenkengän, haarukan ja tyhjän olutpullon.) Viihdyn edelleen maalla, välillä sinne jopa kaipaa, jos tauko käyntien välillä on venähtänyt liian pitkäksi.

Olen kuvassa aika pieni, mutta jos muistan oikein, olemme lapsuudenkaverini, vanhempieni ystäväpariskunnan pojan kanssa ”lähdössä veneellä saareen”. Lastasimme veneeseen ämpärikaupalla märkää rantahiekkaa ja kourakaupalla kaisloja, mitä lie tarveaineita olivatkaan olevinaan.

Koko juttu on vähän höhlä, mutta edustaa hyvin roolileikkiin ja mielikuvitukseen perustuvia, usein seikkailullisia elementtejä sisältäviä lapsuuden leikkejä, joista muistaakseni pidin kaikista eniten. Niiden lisäksi pidin pikkutarkoista näpertelyleikeistä kuten (ponien, pikkueläinten) kotien sisustamisesta tai piirtämisestä, joissa puolestaan luotiin jotain uutta. Kyllä minä edelleen tempaudun herkästi mukaan erilaisiin projekteihin ja reissuihin, unohtamatta kuitenkaan suunnittelua, varustautumista ja perustellista pakkaamista.

Ulkoinen olemukseni on myös jopa hätkähdyttävällä tavalla tuttu. Paksuhko tukkani on vähän miten sattuu ja minulla on huomattavasti ”poikakaveriani” tukevampi ruumiinrakenne, josta äitini joskus sanoikin, että useimmat pojat voitin kyllä nujakassa leikiten. Päälläni on (Muumi!)t-paita, koska paloin lapsenakin auringossa herkästi, enkä olisi muuten voinut leikkiä pitkiä aikoja rannalla. En istu veneessä (tai tuoleilla tms.) ”niin kuin normaalit ihmiset”, en tuossa kuvassa, en koskaan kouluaikoinani enkä vielä tänäkään päivänä.

Suuni on tietenkin apposen ammollaan, todennäköisesti selitän tai huudan jotain. Kun katselin viimekuisia Tampereen reissun kuvia, joihin olin itse tallentunut, suuni oli lähes kaikissa auki. Joskus mietin, miltä tuntuisi olla hiljainen ja harkitseva sanomisiensa suhteen. Yritän joissain tilanteissa oikein pinnistellä ollakseni erityisen vähän äänessä – toisinaan hiljaisuutta kaipaavassa seurassa vietetyn viikonlopun jälkeen itken autossa kotimatkalla, kun kukaan ei ole halunnut keskustella kanssani; Eivät ne työpaikkailmoituksissa hehkutettu puheliaisuus ja sosiaalinen aloitekyky ole mielestäni loppuviimeksi mitenkään erityisen hienoja asioita. Mutta tällainen silti olen.

Haastan teidätkin mukaan! Postatkaa oma kuvanne blogiinne ja kertokaa, miksi juuri se kuva on merkityksellinen ja teidän ominaislaatuanne kuvaava. (Toki kuvat ja niiden herättämät ajatukset voi jakaa vain ystävän tai puolison kanssa.)