Kutsuputkessa

Tämä kevät pitää sisällään juhlia juhlien päälle ja kutsuja kutsujen perään. Luvassa on muun muassa yhdet ylioppilasjuhlat, lukijailta-vaatekutsuni sekä blogigaala. Yhdet vuosikymmenjuhlat sekä lapsen syntymäpäiväjuhlat olemme ehtineet jo viettää. Enkä suinkaan valita, sillä toisin kuin aviomieheni, minä nautin varauksetta juhlien kuin juhlien tarjoamasta tilaisuudesta seurustella, rupatella ja kenties tutustua uusiin ihmisiin.

Viime viikonloppuna kutsuputki sinkosi meidät koko illan mittaiselle kyläilyreissulle Tessan ja Kainin luokse. Hypistelimme vaatteita, seurasimme lasten touhuja, söimme hyvin ja sopivassa määrin terveellisestikin. Lapsilla oli hauskaa ja aikuiset ehtivät päivittää kuulumisiaan, myös niiltä osin mitä blogosfäärissä oli jäänyt pimentoon.

Juhliin mahtui monia pieniä, hyvän mielen hetkiä, kuten vähän yli kaksivuotiaan tytön kipakasti kajauttama komentokäsky ”kaikki miehet telttaan”, väsyneiden äitien tasapuolinen sekavuustila sekä aiemmilta kutsuilta tuttuun vaate-esittelijään törmääminen.

Tessan luona on aina rento, boheemi, ja välitön tunnelma. Hieman kadehdinkin ajoittain sitä  lämpöä, jota sekä Tessa itse että tämän koti säteilevät. Mutta enimmäkseen paistattelen siinä ilolla. Kiitos sekä emännälle että mukaville vieraille – oli oikein rentouttavaa viettää aikaa kanssanne! Näemme varmaan kaikkien kanssa jossain kevään pippaloissa vielä uudemmankin kerran…

Kutsut rytmittävät koulu- ja harrastuskiireiden täyttämää arkea hyvin, mutta mietin usein kevään juhlasumassa, miksei erilaisia pippaloita ole vastaavassa määrin keskellä syksyn ja talven pimeyttä. Sillä silloin ne vasta tarpeeseen tulisivatkin!

 

Päivän minityyli: Väripläjäys

Kävimme eilen kurkistamassa, miltä tulevan (lippukunnan oman) pääsiäisleirin leiripaikka näyttää. Saatuamme leiripaikan rakennukset tarkastettua sekä tutkittuamme niiden välitöntä lähimaastoa, ehdin räpsiä lapsesta muutaman kuvan ja istahdimme evästauolle; Kuutille maistuivat yllättävän hyvin banaani, pillituoremehu ja ruisleipä sellaisenaan, kenties kiitos kuului ulkoilmassa rymyämiselle.

Valitsin Kuutille reissuun paljon käytössä olleen keväisemmän ulkoiluasun, joka koostuu villaisista välikerroshousuista, hieman paksummista tennareista ja kevytvuorellisesta sekä vettähylkivästä takista. Takin kaveriksi päätyvät usein ohutta trikoopipoa hieman paksumpi neulepipo sekä sateenkaarihanskat, joita koetan käyttää mahdollisimman paljon ennen kuin ne ovat auttamattomasti liian kuumat.

Mitäs sanotte tästä väripläjäyksestä? Liikaa vai liian vähän?

Takki: Lindex / Tennarit ja pipo: H&M / Ulkopitkikset: Fida Kerava / Hanskat: Pikku Piipero

 

Arjen hauskuuksia

Lapsi herää kuuden aikoihin aamulla ja nousen vastenhakoisesti tämän seuraksi aamutoimiin. Kesken aamupesujeni lapsi alkaa höpöttää jotain ja kurkistan, mitä hän puuhaa. Lapsi tepastelee vaippasillaan, tahallisen hitaasti edestakaisin eteiskäytävää, vessanpöntön pienennysrengas päänsä ympärillä.

Hän näyttää ”lierihattuineen” joltain öljynjalostuksen kulta-ajan Don Quijotelta ja hymyilee minut huomatessaan iloisena. Ilmeeni on kaiketi hämmentynyt ja lapsi ryhtyy vakuuttelemaan epäileväistä äitiään sanoen: ”Hieno mies. Hieno mies.”

Vieläkin naurattaa ja sen lisäksi on pakko miettiä että mistä ihmeestä lapset oikein repivät näitä juttuja?

 

Aikahyppy

Minun piti kirjoittaa kattava kaksivuotiskatsaus lapsen kehityksestä ja kasvusta. (Saan senkin todennäköisesti kirjotettua jossain vaiheessa). Sain kuitenkin sen verran kauhean ikäkriisin kun tajusin lapseni olevan ihan hetken päästä virallisesti kaksivuotias, että kirjoittaminen tyssäsi siihen paikkaan.

Älkää käsittäkö väärin, lapseni on mielestäni koko ajan parempaa seuraa enkä vaihtaisi alati omatoimisempaa ja monipuolisemmin kommunikoivaa lastamme avuttomaan ja vatsakipuiseen vauvaan mistään hinnasta. (Jos jatketaan rehellisellä linjalla niin pelkkä vauvojen ajatteleminenkin saa aikaan akuutin hylkimisreaktion.)

Kai silti saan vähän pohtia (ja kriiseillä), että minne se pieni vauva oikein katosi ja ennen kaikkea, missä vaiheessa lapsesta muotoitui nykyisenlainen ilkikurisesti virnistelevä säheltäjä?

 

Kaksivuotiskemut

Nukahdin eilen hieman yli kello kahdeksan. (Äiti oli hieman väsynyt, ei niinkään lapsen synttäreiden valmistelusta vaan ennemminkin ensimmäisestä harjoitteluviikosta, aivotärähdyksestä ja portaalin synttärikemujen vietosta.)

Synttärit olivat koko lähisuvun yhteinen voimainponnistus ja kaikki järjestelyissä saamamme apu oli varmasti suuressa roolissa juhlien onnistumisessa. Mies leipoi suolaiset piirakat (aurinkokuivattutomaatti-feta- ja tonnikala-katkarapupiirakat) ja teki ceasarsalaatin sekä pannacotan. Miehen sisko auttoi kokkaamisessa ja teki herkkukeksejä. Huikean sirkus-sacher-kakun ostimme partiotuttavaltamme, joka tekee erilaisia kakkuja tilauksesta.

Vanhempani ja veljeni auttoivat koristeluissa ja siivosivat huushollinsa, jossa juhlat pidettiin. (Ilmapallot, viirinauhat ja keksien koristeena olleet koristetikut löytyivät kaikki kelpohintaan Tigerista.) Kuutti oli miehen vanhemmilla hoidossa perjantai-illan, jolloin olin itse reissussa ja mies kokkasi. Veljeni kokosi myös lapsilla ahkerassa leikkikäytössä olleen Ikean pahvikioskin.

Vieraita oli yhteensä parikymmentä, vaikka kutsuimme vain perheemme, yhden sukulaisen ja yhden ei-perheenjäsen-kummin sekä muutaman lapsen kaverin vanhempineen (lähinnä äiteineen). Tila ja ruoka riittivät kuitenkin mainiosti.

Minun puolestani olisimme kuitenkin voineet juhlia pidempäänkin, sillä en ehtinyt jutella kaikkien kanssa kovinkaan pitkän kaavan mukaan. Mitään erityistä ohjelmaa emme ehtineet järjestää, sillä vieraat livahtivat omille teilleen muutaman tunnin jälkeen, ennen kuin olin edes ehtinty pohtia, pitäisikö kemuja ohjelmoida jotenkin. Ilmeisesti syöminen ja leikkiminen sekä jutustelu riittivät ohjelmaksi…

Vaikka kivojen ihmisten paljous selvästi hieman hämmensikin lasta, hän oli illalla aivan innoissaan sekä juhlallisuuksista että lahjoistaan ja lauleli ”paljon onnea vaan” rimpsua useampaan otteeseen. Onnelliset vanhemmat ja ilmeisen onnellinen lapsi kiittävät vieraita ja apujoukkoja – ensi vuonna uudestaan!

 

Aivotärähdys ja koristelukurkkaus

Hei arvatkaa kuka lähti kauhealla tohinalla kouluhommista ja liukastui sitten rappusissa. Mukkelismakkelis kolme tai neljä porrasta alaspäin: Loistavilla reflekseilläni en ehtinyt tehdä yhtään mitään. Leuan älysin vetää kiinni leukaan, mutta kaaduin jotenkin sivuttain ja jysäytin takaraivoni puiseen kaiteeseen niin että pamahti.

Jossain tuolla ajukopassa komeilee varsin messevä kuhmu ja kotona iskeneen äkillisen pöntön halailun tarpeen jälkeenkin olo oli koko illan varsin hutera. Terveysalan ammattilaisen suosituksesta koetin ottaa rauhallisesti, vanhempieni valvoessa etten kupsahtaisi mihinkään nurkkaan.

Iltapäivän ja illan suunnitelmat menivät uusiksi niin opiskelun kuin partionkin osalta, mutta sainpa heiluteltua tahtipuikkoa ja kuvailtua lapsen tulevien syntymäpäiväjuhlien koristeluja sohvan pohjalta. Onneksi perheeni jaksoi osallistua koristeluun puhallus-, pumppaus-, kiipeily-, nauhoitus- ja ripustusavun muodossa.

Eiköhän niistä saada hyvät juhlat aikaan, vaikka norppaemoa yököttää ja huimaakin tällä hetkellä!

P.S. Muistakaahan ilmoittautua lukijailtaan!

 

LUKIJAILTA

Ihminen voi lähteä Keravalta, mutta Kerava ei lähde ihmisestä. Vai miten se menikään? Keravalainen perhebloggaaja on oma lukunsa sinällään. Se ei ole kovin laajalle levinnyt laji, mutta on sitäkin lisääntymiskykyisempi.

Kaupungissamme jokainen tuntee jokaisen ainakin jonkun ala-asteen luokkatoverin tai sukulaisen kautta. Tämä pitää paikkansa seuraavassakin tapauksessa, jossa kaksi bloggaajaa ei varsinaisesti tunne toisiaan, mutta tuntee toistensa sisarukset päikseen.

Edellä kuvatulla tavalla tiiviissä kaupungissamme, lähes naapurissa sijaitseva, Kiljuvan Pikkunälän värikäs ja hauska blogitontti osui luontevasti tutkaani pohtiessani lukijailta-asiaa. Otinkin nettipiuhoja pitkin hetimmiten yhteyttä Demiin ja löysimme meille molemmille sopivan ajan lukijailtaa varten.

Olin sopinut aiemmin Nosh Organicsin kanssa järjestäväni lastenvaatekutsut ja keksin yhdistää kutsut lukijailtaan. Pikainen sähköpostien vaihto Noshin suuntaan sekä Keravalla toimivaan esittelijään ja asia oli sovittu. (Kuutilta löytyy jonkin verran Noshin vaatteita ennestään ja olen löytänyt jokaisesta mallistosta joitain herkullisia vaatekappaleita, joten on kiva saada vaate-esittely lukijaillan ohjelmanumeroksi.)

Mies lupautui leipomaan juustokakun tai pari ja tein pikaisia laskutoimituksia siitä, kuinka monta lukijaa mahdollisine lapsiseuralaisineen asuntoomme mahtuisi. Päädyin siihen, että kumpikin meistä voisi kutsua seitsemän lukijaansa.

Joten ilmoittautukaahan pian mukaan kommentoimalla tähän postaukseen. Seitsemän nopeinta saa paikan kutsuilta. Jättäkää kommenttiin sellainen sähköpostiosoite, josta teidät tavoittaa (osoitteen tiedot näkyvät vain minulle).

 

Viikko 11: Kissaa lihanuijalla päähän

Jee, vein isiltä hampurilaispajasta lihanuijan!  No jaa-a, mitähän tällä hienoudella tekisi? Ei, et saa lyödä kissaa sillä! Aaai, Peppi on ihana. Halitaan Peppiä.

Siinäpä ne, viikon yksitoista yhteiskuvat.

Seuraavaksi pari ihanaa naista tuleekin meille syömään kotitekoisia hampurilaisia sekä mausteperunoita ja juomaan litratolkulla limua, jota mies lähti vielä ostamaan kaupasta. Viikkosiivous on tehty.

Ostamani talo pääsi seinälle ja juuri kun pääsin sanomasta, etteivät sisustusprojektit ainakaan tule etenemään, kun niihin ei  kuitenkaan riitä voimavaroja, sain pari muutakin työlistalla kuukausia pyörinyttä pikkujuttua hoidettua. Sunnuntai, varovasti veikattuna paras päivä viikosta.  

Vääjäämättä se saavuttaa

Nimittäin ilmeisen pakollinen kevätflunssa. Tosin aamulla herätessäni ikkunasta aukeava maisema ei ollut erityisen keväinen, joten voisimmeko peruuttaa myös kevätflunssan, kiitos?

Lapsi sairastui keskiviikkona kesken päivän ja loppuviikon hän olikin toipumassa isänsä hoidossa kotosalla (pienellä perjantaisella hoitoavulla höystettynä). Kuumetta ei ollut enää perjantainakaan, mutta räkää ja kiukkua riittää edelleen hieman. Raukan kasvot ovat myös kuivaneet kaikesta niistämisestä, joten asunnossamme vaeltelee ajoittain melkoinen valkonaama. Onneksi rasvaaminen on ilmeisen hauska juttu, eikä siitä näin ollen tarvitse taistella.

Minut flunssa saavutti tänään. Treeni kulki tukkoisen oloisesti ja kotiin palattuani alkoi paleltaa ja huimata: Muutamaa tuntia myöhemmin iski kurkkukipu ja kuume. Toiveena olisi karistaa flunssa maanantaihin mennessä, sillä tuolloin minun tulisi aloittaa harjoitteluni (josta kirjoittelin täällä). Paljon teetä ja hunajaa systeemiin siis!

Josko ulkona oli märkää ja lumista ja pyörän sai salille lähtiessään kaivella esiin kinoksesta (mitä menin unohtamaan sen yöksi ulos), kotiin ehdimme onneksi laittaa Kuutin kanssa viime viikolla jo ensimmäiset pääsiäiskoristeet.

Pääsenkin ehtimisen, jaksamisen ja inspiraation salliessa koristelemaan kotia oikein urakalla, sillä pääsiäiskoristeiden yhteensopivuutta lapsen syntymäpäiväjuhlien koristeiden kanssa ei tarvitse pohtia, juhlia kun ei pidetä kotonamme.

Perjantaina sain yhden kymmenen opintopisteen laajuisen kurssin pakettiin ja toinen viiden opintopisteen laajuinen kurssikin loppui, tenttitulosta enää jännittelen. Kun syksyn puolella aloitetuista opinnoista alkaa viimein saada suoritusmerkintöjä, se tuntuu aika mukavalta. Peräti sellaiselta, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Junibacken, vieroitusoireita ja siedätyshoitoa

Täräytetäänpä ensiksi valikoitu kataus maissa räpsittyjä kuvia verkkokalvoillenne.

Lähdimme heti aamusta käymään maissa, eikä edes tarvinnut taktikoida aamupalan tai muiden aamutoimien kanssa, siitä piti ruotsin aikaa 4.31 herännyt lapsi huolen. (Voitte varmaan kuvitella, miten iloinen aamu-uninen mies oli tästä!) Kiitos aikaisen aamuherätyksen ja (huikean tunnin) aikaeron, lapsi nukahti rattaisiinsa ennen kuin olimme päässeet edes ulos laivasta. Päätimme siis pyörähtää kaupoilla ennen Junibackeniin menoa, koska olisi ollut melko halju temppu kiertää kyseinen paikka lapsen päiväunien aikana.

Kärräsimme itsemme metrolla keskustaan ja Gallerianiin, auringon paistaessa koko ajan kirkkaasti ja tuulen tuivertaessa korvissa sekä lahkeensuissa. Useimmat tunnistanevat postauksen toisesta kuvasta, missä lastenvaateliikkeessä kävimme hypistelemässä vaatteita ja UV-asuja ensi kesälle (epätoivoista kesän odotusta ei suinkaan ole havaittavissa). Koska mitään erityisen ihanaa ei löytynyt, tyydyin ostamaan viereisestä Monkista alennusmyyntihuivin ja -rintakorun.

Lapsi oli havahtunut jalkeille lyhyiden torkkujensa jälkeen, joten hyppäsimme ratikkaan ja karautimme Djurgårdeniin. Mies ähisi tuskissaan parikymmenen metrin kävelymatkamme kestäessä tuhottoman kauan, vaimon pyllistellessä kuvaamassa krookuksia, lokkeja ja petankkia pelaavia papparaisia. Sanoinkin että hänen pitää selvästi liittyä johonkin bloggaajien puolisoille suunnattuun tukiryhmään, jossa hän voi tuulettaa sensuroimattomasti turhaumiaan. Löytyykö muiden huusholleista vapaaehtoisia lisäjäseniä?

Junibackenin vaunuparkki antoi ymmärtää tuvan olevan sangen täysi ja mies koetti ehdottaa vaihtoehtoiseksi suunnitelmaksi, tosin vain puoliksi tosissaan, appivanhempien valitsemaa ABBA-museota. Ymmärrän kyllä hyvin, että sellainen vaunuarmeija herättää herkästi halun paeta. Itseänikin hirvitti.

Astuimme kuitenkin urheasti sisään, ostimme liput ja sukelsimme väkijoukon sekaan. Eikä ruuhka loppupeleissä ollut erityisen hirveä. Lapsia oli toki paljon ja kaikkialla, mutta isommat lapset ottivat yllättävän hienosti pienempiään huomioon ja pienet lapset tuntuvat muutenkin sietävän aikuisia paremmin tungosta, kylkeen kiinni änkääviä tuntemattomia ja yleistä hässäkkää.

En tajua, miksemme ole käyneet Junibackenissa aiemmin! (Parikymppisena pariskuntana kahdestaan, ihme ja kumma…) Ihan huippupaikka, varsinkin tällaiselle lastenkulttuuria ja -kirjoja rakastavalle sekä eri satuhahmojen maailmojen ympärille rakentuvista jutuista innostuvalle. Ai niin ja varmaan myös lähes kaikille lapsille. Satuhahmojen taloihin oli hauska kurkistaa ja mönkiä sisään, lapsi olisi jaksanut leikkiä taloissa varmaan tuntikausia ja syynäsin itsekin innoissani läpi kaikki yksityiskohdat. (Ai miten niin paikasta riippumatta aina Asuntomessuilla…)

Lapsi iski ensimmäisen kerran uhmakohtauksen päälle himpun verran ennen kuin ehdimme paljon kehutun Satujunan kyytiin. Uhma laantui onneksi pienoiseen kiristämiseen, joka piti sisällään ukaaseja papan kanssa kylpylään pääsemiseen liittyen.

Satujuna oli oikeasti todella taianomainen kokemus, olkoonkin että sain harjoitusta tulevaan ruotsin suulliseen tenttiin ruotsinkielisen selostuksen muodossa. Lapselle juna oli hieman liian jännittävä, lohikäärmeen ilmaantuessa hän laittoi kädet silmilleen ja sanoi ”mennään pois”. Onneksi juttelu ja silittäminen riittivät rauhoitteluksi ja junamatkan jälkeen lapsi sanoi junan olleen jännittävä, mutta kiva.

Satujunan takana sijaitseva Pepin talon ja alakerran huikea pikkukaupungin ravasimme läpi sangen vauhdikkaasti, sillä puolisoni lapsiperhekohdekestävyys loppui kertalaakista. Sitä ne lyhyet ikäerot sisarusten välillä teettävät, hehhe. Mies ei ole saanut siedätyshoitoa lapsiperhekohteissa tylsistymiseen. Lohduttauduin sillä, että enköhän ehdi tuonne vielä uudestaankin lapsemme kanssa. (Täytyy muuten sanoa, että jos Junibacken olisi Suomessa ja sen alakerran ravintolaa vuokrattaisiin yksityistilaisuuksiin, olisin halunnut mennä siellä naimisiin.)

Koetin kitistä lyhyeksi jääneen Junibackenkierroksen kompensaatioksi lisälenkkiä ostoskierroksellemme, mutta mies halusi palata takaisin laivan turvaan. Päästyämme takaisin paatille kiukuttelin hetken yksinäni hytissämme kurjaa kohtaloani; En kykene ymmärtämään, miksi laivalle pitää painella takaisin tuntikausia ennen laivan lähtöä, kun laivan kylpylä on täpötäynnä, liikkeet eivät ole auki eikä syömäänkään pääse aikoihin. Niisk, se kaikkien ihanien liikkeiden kiertämisestä sitten.

Kivaa oli ja pienen seinien potkimisen jälkeen selvisin shoppailupuutostiloistani hengissä. Mies petasi, kotiin päästyämme, sovittelevaan sävyyn seuraavaa, toivottavasti aikuisporukalla tehtävää, reissua toteamalla että jos otamme edullisemman hytin, voimme sitten vaikka shoppailla enemmän. Ei mitään vihjailua… Mutta kannatetaan!