Olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa, miten kertoisin siitä, millaisena koen arkemme tällä hetkellä. Vaikka joinain päivinä en pahemmin pysähdy ajattelemaan sinkoillessani opinnäytetyötapaamisten, hankehommien, kotitöiden, uimahallin tai legoleikkien, kuntosalin ja koiran ulkoiluttamisen välissä, silloin kun pysähdyn, olen varsin tyytyväinen siihen, missä ja kuka olen juuri nyt.
Koen kuitenkin, etten saisi tuntea niin, olenhan monella mittarilla sellaisessa elämäntilanteessa, jollaiseen ei saisi tyytyä tai ainakaan olla tyytyväinen – jokuhan voisi saada huonoja vaikutteita. Minulla on lapsi, vaikken ole valmistunut tai tehnyt työuraa. En ole mallinmitoissa, enkä edes hoikka ja sporttinen. Tuloillani ei maksettaisi edes perheemme asuntolainan ulkopuolisia menoja. Ja ennen kaikkea, lapsemme on päiväkodissa, vaikka hän ei ole ylittänyt sitä paljon puhuttua kolmen vuoden rajapyykkiä, kuvitelkaa.
Vaikka kiire välillä painaa, mikä näkyy pienten askareiden unohteluna: laskujen maksaminen venähtää eräpäivän korville, partiokokoukset suunnitellaan kaksi tuntia ennen kokouksen alkua ja lapsen kynsien leikkaaminen unohtuu kolmatta päivää putkeen, koen arkemme vähemmän raskaaksi kuin pikkuvauva-ajan, jolloin olin kroonisen väsynyt, itkuinen ja koin epäonnistuneeni kaikessa: äitiydessä, naiseudessa ja oman kehoni sekä mieleni hallitsemisessa.
Nyt alan viimein löytää lapsen kanssa touhuamisesta niitä odottamiani ja kuvittelemiani ilon ja onnen hetkiä, joita tuttavaperheiden vanhemmat olivat jakaneet kanssani ja joita olin seurannut sivusta. Valitettavasti lapsien kanssa ei taida olla mahdollisuutta pikakelata ensimmäistä puoltatoista vuotta, jos ahdistus käy ylitsepääsemättömäksi…
Olen viime kuukausien aikana nauttinut vanhemmuudesta aivan uudella tavalla, pitkälti siksi, etten ole suurinta osaa jokaisesta vuorokaudesta kahlittu lapsen tarpeiden ja oikkujen tyydyttämiseen. Jaksan olla lapsen kanssa paljon kärsivällisempi, ymmärtäväisempi ja satsata enemmän vuorovaikutukseemme ja yhdessä tekemiseen muka-tekemisen sijaan sen ajan, jolloin hän ei ole päiväkodissa (eli iltapäivien loppuosat, illat ja viikonloput sekä satunnaiset vapaapäivät ja loma-ajat). Minusta tuntuukin siltä, että lapsen päiväkotiin siirtymisen myötä minusta on tullut mukavamman ihmisen lisäksi myös parempi vanhempi.
Tuntuu, ettei sitä saisi kuitenkaan sanoa ääneen tai kirjoittaa, sillä mikäpä olisi parempi esimerkki huonosta vanhemmuudesta kuin antaa lapsensa viettää osan ajastaan (kuitenkin alle viidesosa kuukauden tunneista) jonkun muun kuin vanhempiensa kanssa. Sanon vanhempien, mutta ollaanpa rehellisiä – useimpien mielestä miehen halu palata töiden tai opiskelujen pariin ei ole lainkaan yhtä paha asia kuin naisen halu päästä elämässään eteenpäin ja tavoitella taloudellista varmuutta perhe-elämän tueksi.
Pohdimmekin asiaa joskus bloggajakollegioideni kanssa. Joku heistä esitti kysymyksen siitä, onko täydellisiä kotiäitejä todella olemassa. Niitä taruolentoja, joiden elämän ainoa tarkoitus on turvata lapselle mahdollisimman suojaisa, virikkeellinen ja optimaalinen ympäristö. Marttyyrejä ja madonnoja, jotka eivät koskaan syö makeisia lapsilta salaa, kaipaa juoksulenkkiä karistaakseen vitutuksensa tai rauhoita mieltään kuvittelemalla lähettävänsä lapsensa Ambomaahan avustuspakettien seassa.
Vanhemmuuteen kasvamisessani oman keskeneräisyyteni hyväksyminen, omien toimintatapojeni etsiminen ja itseni muihin vertaamisen minimoimisen opetteleminen ovat olleet keskeisessä roolissa. Kateus toisten järjestämistä huikeista musiikkileikkituokioista tai askarteluhetkistä voivat kertoa jotain siitä, millainen vanhempi haluaisin olla ja parhaimmassa tapauksessa edetä ideaaliani kohti pienin askelin, mutta…
Pohjimmiltaan olen kuitenkin sama ihminen kuin ennen lapsen saamistakin. En voi säilyttää herkkuja kaapissa, sillä söisin ne parissa päivässä, ellen tunnissa. Hermoni palavat, ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka ajattelisin vauvavompatteja ja -kenguruita halailemassa toisiaan. Ja kaikista mieluiten viettäisin sunnuntaipäiväni löhöten koko perheen kesken peiton alla, lukien kirjoja, katsoen televisiota ja syöden aamiaista pitkän kaavan mukaan – en suinkaan leikkipuistossa tai siirtolapuutarhassa kykkien. Ja oman persoonani lähtökohtien päälle vanhemmuuskin rakentuu, halusin tai en.
Lapsen kasvun myötä mahdollisuuteni toteuttaa omaksi kokemaani vanhemmuuden mallia ovat lisääntyneet ja julkisen keskustelun pohjalta muodostamani ajattelun väliseinät alkaneet murentua pikkuhiljaa. Näköaloja ja uusia tekemisen ja olemisen väyliä paljastuu jokaisen kulman takaa, kun vaan uskaltaa ottaa askeleita johonkin suuntaan.
Kun ahdistaa ja koen suorittaneeni vanhemmuutta liian vähän tai väärin, koetan muistaa että meillä kaikilla on ollut vanhempi, vanhemmat tai ainakin joku meitä kasvattanut aikuinen. Ja aniharvan vanhemmilla kasvatustyyli tai tapa olla lapsen kanssa ovat olleet samanlaiset – edes saman perheen lapsia kohtaan. Vanhempiemme valinnoista, vahvuuksista ja virheistä huolimatta suurimmasta osasta meistä on tullut ihan täysipäisiä kansalaisia.
Enkä suostu uskomaan, että elämässään viihtyvä ja vähemmän ahdistunut äiti ainakaan pahentaisi lapsemme mahdollisuutta kasvaa jotensakin tasapainoiseksi yksilöksi.
Mutta miksi minusta tuntuu ajoittain (hieman seurasta riippuen), siltä että joudun puolustelemaan valintojani ja selittämään, miten lapsen hoitojärjestelyt ovat järkiratkaisu ja pohjimmiltaan hyväksi koko perheellemme?
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Valitsin juhlien teemaksi sirkuksen ja olenkin hankkinut varastoon jo lippunauhaa sekä pieniä viiri-cocktailtikkuja. Seuraavaksi ajattelin tehdä tiedusteluja juhlapaikasta ja kasata juhlia varten kirjahyllyn juhlalaatikkoon ilmapalloja ja kuppikakkuvuokia sekä aloittaa kutsukorttien suunnittelun. Värimaailma ei ole vielä aivan selvä, mutta ajattelin poimia tiettyjä sävyjä, (yhdestä kolmeen sävyä) jo olemassa olevista, melko kirjavista koristeista ja rauhoittaa siten väripalettia.
Jos kaikki menee hyvin, uskon juhlista tulevan hienot, vaikka eittämättä oikeastikin karnevaalitunnelmalla, ellei jopa sirkusfiiliksellä höystetyt. Ainakin jos sukulaiset ja lapsivieraat päätetään kutsua samana päivänä paikalle. Kutsua odotellessa siis…
Junan ikkunasta tai kotoa katsottuna sää näyttää ihanalta. Aurinko paistaa, metsänpohjaa ja teiden varsia peittävä ohut lumikerros kimmeltää, puiden oksat ovat kuuran peitossa – pelloilla jokainen pieninkin korsi kimaltelee. Mutta kun siellä on niin kylmä! Kaduilla ja pururadoilla onkin aika autoita, vaikka olisi kuinka kaunista.
Itse laahustan sisällä jättineulemekossa ja villasukissa. Miesparka tekee töitä fleecessä ja luottaa collegehousu-villasukkatyyliin; Työhuoneena toimivan olohuoneemme patteri kun ei toimi lainkaan. Asiasta pitäisi ehkä ilmoittaa huoltoyhtiöön, muttei kumpikaan saa aikaiseksi…
Kerrankin lapsi on äitinsä kanssa samoilla linjoilla jaksamisen suhteen. Tiedätte varmaan, että yleensä vanhemman sairastaessa tai ollessa muuten huonossa vireessä, lapsella riittää energiaa yli oman tarpeen. Eilen kävi ilmi, että myös Kuutti on vähän talvitelakalla; Makoilimme varmaan pari tuntia sängyssä leikkien välillä puolivillaisesti majaa peiton alla, kutitellen, halaillen, höpötellen ja yhden muumijakson pätkissä katsellen.
Tein vielä yhden, ei-niin-maailmaa-mullistavan itsereflektiivisen huomion: Tammikuun paukkupakkaset eivät ehkä ole paras mahdollinen hetki valitsemalleni joululäskien tasoittamisen tielle, sillä lämpömittarin sukeltaessa alle viidentoista asteen, mieleni tekisi elää pizzalla ja irtokarkeilla. Eipä sillä, että olisin koskaan, edes aktiivisemman urheilemiseni aikoina, voinut oikeasti elää sellaisella ruokavaliolla.
Millaisia suunnitelmia olette laatineet pakkaspäivien ratoksi?
Aloitetaan bloggaamiseen liittyvällä jutulla. Lapsikin on huomannut, että kamera käy usein ja roikkuu liikenteessä kaulassani alinomaan. Vähän aikaa sitten lapsi kysyi minua katsoessaan: ”Missä äidin kamera on?” ja yllä olevaa kuvaa räpsäistäessäni Kuutti totesi: ”Noniin, äiti kuvaa.” Koetan lohduttautua sillä, että voisi lapsi joutua kummallisemmassakin elinympäristössä kasvamaan.
Meillä oli eilen hömppäyspäivä. Kummitäti J laittoi viestiä ja kysyi loppiaissuunnitelmiamme. Muistelin ensin, ettei meillä olisi sellaisia, mutta sittemmin selvisi että olin luvannut veljelleni toimia hänen (ja kaverinsa) aikuisena tukena Helsingin reissussa. Sorvasimmekin päivän aikataulut niin että sain hoidettua sekä oman ystäväni näkemisen että veljen saattamisen määränpäähänsä.
Lähdimme liikenteeseen puolilta päivin. Veljeni oli ollut luonamme yökylässä ja koukkasimme vielä hänen kaverinsa mukaan matkaan. Junalla Helsinkiin matkustaessamme Kuutti nukahti rattaisiinsa. Lapsen hämmennys olikin suuri tämän herätessä Forumin yläkerrassa lastenvaateliikkeessä, jonne olin päätynyt erottuani pojista toistaiseksi ja odotellessani J:n viestiä, että he olisivat maisemissa.
Saatuani viestin palasin Rautatieasemalle ja seikkailimme metroasemia ylös ja alas rattaiden kanssa, selviten lopulta Kallioon asti hakemaan evästä ja leikittämään siinä sivussa hetkeksi erästä yli-innokasta villakoiraa. Lapsen päivän kohokohta taisi olla lopulta juurikin vinkulelun heitteleminen pitkin asuntoa sutivalle koiruudelle.
Matkamme jatkui Talvipuutarhaan, jossa nautimme eväistä ja vihreydestä. Lapsi ihmetteli karppeja suurella hartaudella ja kiskoi halulla osan salaatistani, velliä, mehua sekä banaania lounaaksi. Aikuisille riitti viihteeksi kasvien katselu ja keskenään höpöttäminen. Palatessamme takaisin viileään ja pimeään, seuraamme liittyi toinenkin ystäväni. Lähdimme kärräämään rattaita kohti keskustaa, rantaviivaa koristavia valoteoksia ihaillen ja kuulumisia päivittäen.
Koska aikaa oli edelleen jäljellä, kävimme kurkistamassa alennusmyyntejä Kampissa, lapsi viihdytti itseään Polarn O. Pyretin liikkeen junaradalla leikkien ja Punnitse & Säästä:n laareista kaivettuja kuivattuja ananaksia nakertaen. Lopuksi nappasin veljen kavereineen mukaani, hyvästelin ystäväni ja lähdin kolmen pojan kanssa takaisin kotikaupunkia kohti.
Nappasin vielä kuivattuja viikunoita sekä muutaman erilaisen juuston kotiinviemisiksi – ydinkeskustan ruokakaupat kun olivat auki. Lapsen nukahdettua napostelimme tuomisiani sekä kaapeista löytynyttä hyytelöä ja suolakeksejä kynttilänvalossa. Saimme tuhottua myös pari lasillista hääpäiväksi ajatellusta kuohuviinipullosta, jota emme kummankin särkylääkekuurin vuoksi raaskineet tuolloin avata. Pikatreffit Norppalassa hoidettu onnistuneesti.
Viimeisiä lomapäiviä vietiin ja lapsi alkoi osoittaa kotona levottomuuden merkkejä, joita säestivät orastavat kaksivuotisuhman kohtaukset. Pinnani alkoi kiristyä ja muistin, miksi hoitovapaan lopulla hermoni olivat ajoittain koetuksella. Päätinkin vaihtaa lapsen kanssa maisemaa, mikä yleensä laukaisee tylsistymiskiukuttelun.
Sain vanhempani ja veljeni suostuteltua mukaan ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Kohteenamme oli 
Luen paljon blogeja ja jos törmään edukseen erottuvaan projektiin tai juttusarjaan, seuraan usein koko homman innolla loppuun. Kokouttavaksi juttusarjaksi osoittautui (monen muun ohella) Elsan viime vuonna toteuttama yhteiskuvaprojekti*, 52 viikkoa. Projektin lopussa hän innosti bloggaajia (ja muitakin vanhempia) mukaan ja päätin lähteä leikkiin. Mukaan ovat lisäkseni lähteneet ainakin 
Löytyykö teiltä vastaavia kokemuksia?
Ohohhh, kuumaa puuroa!
Äidin joulukoristeluja.
Joulupukki toi mukanaan ahkion, joka jäi anoppilaan odottamaan lumen tuloa.
Portaiden alla asuu tonttuklaani.
Pikkuveljen pakollinen väkisinhalaus.
Ihan koko ajan ei jaksa olla seurallisella tuulella.
Koiralta on kielletty pääsy uudelle sohvalle, mutta jos näin aattona edes?
Muutamia kaloja.
Lahjoja kuusen alla.
Koira on ylennetty pehmopuputelineeksi.
Tätä pakettia et joudukaan kantamaan, sillä se on isille.
Jouluiloa.
Silkkaa hauskuutta, uudessa takissa.
Kenen lahjakasa mahtaa olla kyseessä: Palovaroitin, makeisia, sukkia ja viiniä.
Muikeana joulunpunaisissa.