Viimeisen reilut puolitoista vuotta blogi on asustellut Kideblogien katon alla. Paljon on tapahtunut: Lapsi on kasvanut, opinnot ovat edenneet reippaasti, uusia tuttavuuksia on solmittu, parisuhdetta punnittu, tukka on leikattu ja värjätty moneen otteeseen, asuntoa on laitettu uuteen uskoon, pari sisustusprojektia on saanut alkunsa ja liikuntatottumukset muuttuneet täysin. Pian kuulumiset päivittyvät taas tänne, eikös olekin kivaa?
En tiedä, onko ihminen jotenkin aukottoman yksiselitteisesti määriteltävällä tavalla sosiaalinen eläin. Ainakin kunkin yksilön tarve ihmiskontakteille, yhteisöihin kuulumiselle sekä niissä toimimisen erilaisille muodoille vaihtelee kokemuksieni mukaan varsin rajusti; Toiset vuorovaikuttavat hyvin rajatun joukon kanssa kasvotusten tai puhelimitse ja toiset tapaavat kymmeniä, elleivät satoja ihmisiä työssään ja luovivat tietään sosiaalisen median kontaktiviidakon läpi sujuvasti. Enpä siis huutele mitään muiden puolesta, mutta tiedän, tai oikeammin huomasin jälleen, olevani omalta osaltani hyvinkin sosiaalinen eläin.
Kesällä piinasin, enimmäkseen tahattomasti, suuria määriä omaa aikaa ja tilaa kaipaavaa miestä jutuillani, tosin koetin rajoittaa hääräämiseni minimiin ja saimme asiasta aikaan vain pari pientä kahakkaa usean kuukauden mittaisella, arjesta poikkeavalla ajanjaksolla. Vaikka pyörin partioleirillä ja reissasin vanhempieni ja veljieni tai kaverieni kanssa muun muassa Tallinnaan ja Tukholmaan sekä kiersin Tour de Keski-Suomen, jäi päivittäinen sosiaalisuuskiintiöni jatkuvasti hiukan vajaaksi, kiitos kotiympyröissä tai oman perheen parissa mökillä nökötettyjen päivien.
Palatessani opiskelupaikkaani olenkin höpötellyt luentojen välisinä aikoina ja ruokatauoilla lähes taukoamatta jonkun kanssa. Kyseessä on sikäli hyvä saavutus, että tunnen yhteensä, kaikilta tällä hetkellä käynnissä olevilta kursseiltani, vain pari kanssaopiskelijaa nimeltä ja entuudestaan. Kuten tämän lukuvuoden opiskelujen alkutunnelmia valoittavassa videopostauksessa kerroin, entisten opiskelukavereiden joukossa kävi kato, mutta äkkiäkös tässä tutustuu myöhemmin aloittaneisiin oman alan ja kaikesta päätellen myös muiden alojen opiskelijoihin.
Luulen että mahdollisuuteni jutustella, tehdä yhteistyötä ja keskustella omaankin alaan liittyvistä teemoista opiskelutovereiden kanssa vähentää painetta kotona käytävältä vuorovaikutukselta. Uskoisin että oman sosiaalistumisvajaukseni paikkaamisen tuoman helpotuksen lisäksi myös mies voi lakata vilkuilemasta olkansa yli ja pelkäämästä, milloin seurankipeä nainen taas hyökkää selityksineen jostain nurkan takaa. Kauhun tai ainakin sosiaalisten tarpeiden perheensisäinen tasapaino, mikä ihana asia!
Äkillisesti iskenyt lämmin sää, oransseina ja raskaina roikkuvissa pihlajanmarjatertuissa ja Helsingin katoissa kimmeltävä aurinko. Ukin Kuutille ja ehkä vähän äidillekin tarjoama mahdollisuus lähteä (ilmaiseksi) mukaan Linnanmäelle viettämään iltaa.
Laitteista kuuluvat kiljahdukset, porcornien ja grilliruoan suolaisen rasvaiset sekä hattaran suloisenimelät tuoksut. Vanhan ajan huvipuistotunnelmaa erilaisissa karuselleissa ja niiden tissimaalauksissa sekä vuoristoradassa. Rento ja kiireetön alueella kuljeskelu, tunnelmointi ja lapsen ehdoilla laitteissa kiertäminen. Lapsen tarmokas yritys omia ukkinsa kokonaan itselleen sekä jättää äitinsä huomiotta. Ja kuka sanoi, että huomiotta jättäminen olisi vain aikuisten käyttämä (kasvatus)menetelmä?
Omista nurkista ja arkiympyröistä irtaantumisesta ja siinä sivussa valokuvaamisesta innostuminen. Lähemmäs kaksisataa kuvaa muistikortilla ja muutamia puhelimessa. Vatsassa yksi metrilaku ja päässä vähemmän sakeana suriseva parvi hoidettavista hommista ja hiljalleen valjenneista opiskeluaikatauluista suivaantuneita stressipistiäisiä.
P.S. Etsi kuvista tämän postauksen 52 viikkoa-kategoriaan merkitsemisen oikeuttava kuva. Siellä me kuikuillaan, molemmat, samassa kuvassa, joten eikös se lasketakin?
Suomen Lukiolaisten Liitto käynnisti torstaina kiusaamisen vastaisen #kutsumua-kampanjan. Alkusysäyksen kampanjaan antoi tamperelainen lukiolainen, joka kertoi puuttuneensa bussissa kiusaamistapaukseen.
Tarina on levinnyt sosiaalisen median kautta kuin välittämisen kulkutauti ja poikinut kampanjan, johon kuka tahansa voi osallistua sekä ottaa kantaa kiusaamista ja sen hiljaista hyväksymistä vastaan.
Suomen Lukiolaisten Liitto haastaa kaikki suomalaiset näyttämään esimerkkiä ja rakentamaan sellaista ilmapiiriä, jossa kukin tulee nähdyksi omana itsenään.
Osallistuin itse kampanjaan Emmin haastamana, instagram-kuvalla. En ole enää lukiolainen ja lukioikäisenä sain olla oma itseni. Viiden vuoden ajan, enimmäkseen ala-asteella ja hetken yläasteen puolella minua kuitenkin nimiteltiin ja kiusattiin muutenkin.
En liiemmin perustanut kehostani tuolloin ja sen hyväksymiseen meni kymmenen vuotta. Ja vasta viime vuosina olen alkanut varovaisesti pitämään itsestäni. Niin monta itseinhossa kierimiseen hukattua vuotta! Toivoisinkin, että yhä harvempi joutuisi kokemaan saman ja että nuoret sekä vanhat saisivat olla sellaisia kuin ovat, kokea tulevansa rakastetuiksi ja rakastaa itseään.
Tule sinäkin mukaan!
Aika monissa koti- ja toimistokuvissa on nakuiltu viime aikoina. Ja nyt en viittaa asuntojen myynti-ilmoituksissa satunnaisesti, vahingossa (?) peilin kautta vilahteleviin pakaroihin, kylpytakki auki viuhahteleviin isäntiin tai alasti takapihalla kirmaaviin pikkulapsiin. Helsingin Sanomat haastoi bloggaajia jättämään kotinsa siivoamatta, jotta todellisuus saataisiin tallennettua kuviin ja Valkoisen Harmajan tontilla käytiin hyvää keskustelua aiheesta, onko viikon siivouslakko oikeasti todellisuutta kovinkaan monessa kodissa.
Varsinkin lapsiperheissä taistelu epäjärjestystä ja suoranaista saastaisuutta vastaan on arkipäivää. Täytetään tiskikonetta, pyöritetään, levitetään ja lajitellaan pyykkiä, kerätään leluja, kannetaan lehtiä keräyspussiin, pedataan sänkyjä, pyyhitään tasoja, rikkaimuroidaan eteiseen kulkeutunutta hiekkaa. Ei se isompi viikkosiivous ole mikään kiveen hakattu normi ja asunnon laajemman imuroinnin, mahdollisen lattioiden pesun ja pölyjen pyyhinnän väli vaihtelee aika rajusti: Joku jynseeraa kerran puolessa viikossa ja toinen kerran kuukaudessa.
Miettikääpä, miltä asunto näyttäisi, jos sitä ei siivottaisi viikkoon poikkeustilanteessakaan, vaikka oksennustautiputken aikana tai päätteeksi. Roiskeita seinillä ja lattioilla, likaisia lakanoita, mattoja, pyyhkeitä, vaatteita ja muita tekstiilejä kasoina nurkissa, ämpäreitä, talouspaperirullia ja tyhjiä dvd-koteloita kasoina sänkyjen ja sohvien vieressä.
Pyyhin itse pölyt ja hinkkaan keittiön sekä kylpyhuoneen puhtaaksi viikottain. Mies imuroi asunnon ja sisustustyynyt sekä divaanin noin kerran viikossa. Lattiat pestään parin, kolmen viikon välein, ikkunat kerran tai kaksi vuodessa ja kerran vuodessa tomutetaan myös hankalasti tavoitettavat paikat kuten kirjahyllyjen-, lipastojen sekä vaatekaappien pohjat ja päälliset.
Keittiötä ja kylpyhuonetta jynssätään myös viikkosiivouksien välissä tarpeen mukaan. Mikään ei ällötä minua niin paljon kuin tahmainen lavuaari, muruiset keittiön tasot tai roiskeinen vessa. Jatkuvan murujen, hiekan ja eläinten karvojen maailmanvalloituksen vuoksi rikkaimuroin asunnon kulkuväylät ja isommat lattiapinnat yleensä pari kertaa viikossa. Ihan oman mielenterveyteni vuoksi.
Olen sitä sorttia ihmisistä, joita sotku häiritsee hyvin perustavanlaatuisella tasolla; Sotkuisessa kodissa pääkin sakkaa eikä ajatus kulje. Kenties kyse on kyvystä jättää häiriötekijöitä huomiotta, jostain pienimuotoisesta keskittymyshäiriöstä. Oli miten oli, sotku jos mikä on häiriötekijä pahimmasta päästä.
Toki kodissamme riittäisi viikkosiivouksen ulkopuolista siivottavaa aika moneksi viikoksi. Saisi paiskia hommia päivät ja yöt eikä siltikään tulisi valmista; Voisi pestä sormenjälkiä kirjahyllyn lasiovista, huidella pölyjä alas valaisimista, jynssätä kenkäkaapin pohjalle valuneet kurat pois, tehokuurata roskavaunun, raaputtaa tiskikoneen vuotosuojan alle jumittuvat tahmat pois, pyyhkiä lattialistat, pestä huonekalujen irtopäällisiä ja koristetekstiileitä sekä irrottaa parvekkeen lattialaatat, pestä ne ja juuriharjata parvekkeen lattian puhtaaksi.
Erikoisemmat ja harvemmin tehtävät siivoushommat ovat niitä, jotka useimmiten jäävät muiden puuhien jalkoihin, mutta onneksi nekin tulee tehtyä toisinaan. Niiden vuoksi en kuitenkaan pahemmin retostele kotimme olevan putipuhdas tai viimeisen päälle siivottu. Tavoitteena on pitää koti perussiistinä ja kivan näköisenä. Siitä syystä olen myös lapsen sotkujen suhteen aika tiukka; Kädet pitää pestä sotkuisten hommien jälkeen tahmajälkien minimoimiseksi, ikkunoissa ei roikuta ja lelut kerätään paikoilleen useamman kerran päivässä, ei vain illalla.
Kolmen ihmisen ja kolmen eläimen sotkuja en ehtisi millään siivoamaan yksin kaiken muun ohella, joten perheen miesväki joutuu myös hommiin. Mielestäni se on ihan oikein, joskin joudun aina välillä miettimään, miten paljon siivoustoimia voin edellyttää mieheltä, jonka siisteyskäsitys poikkeaa omastani melko lailla. Keskipahan sottapytyn ja potentiaalisen siivousneurootikon yhteisessä huushollinpidossa on omat haasteensa!
Mutta niin, tämän selostuksen päätteeksi olisi luvassa koti(kännykkä)kuvia tältä päivältä. Kuvia varten ei ole siivottu sen kummemmin, joten niissä vilahtelee erinäisiä arkiaskareita ja -paskareita eikun siis sotkuja.
Heti sisään tultaessa, eteisessä, komeilee Elloksen tilauksen jäljiltä tyhjä pahvilaatikko. Eteistä koristaa toisinaan myös kenkäpari tai kaksi sekä tyhjien pullojen pussi, mutta pullot on sattumalta juuri viety eikä kenkiä ole vielä käytetty tänään, joten ne kaikki lymyävät kaapeissaan.
Keittiössä ruokailuvälinelokerikko odottaa tyhjentäjäänsä, sillä se jää suosikki-inhokki tiskaushommanani usein viimeiseksi eli odottamaan miestä tyhjentäjäkseen. Ruokapöydällä on kasa Ikean pehmovihanneksia ja -hedelmiä, jotka pesin juuri ensimmäistä kertaa sitten niiden oston. Alkoivat mokomat olla sen verran tahmaisia ja karvaisia. Ne pitäisi kuivattaa ja lajitella paikoilleen.
Tiskipöytätasolla ajelehtii tuttuun tapaan epämääräistä tavaraa: juomapullo, ruokalappu, teepurupurkki ja teepannu eivät useinkaan ehdi päätyä paikoilleen ennen uutta käyttökertaa. Syvän tiskialtaan vaadin remontin yhteydessä juuri siksi, että voisin kätkeä maltillisen määrän tiskiä edes hieman siistimmin altaan pohjalle odottamaan koneeseen mahtumistaan. Parempi sekin, kuin tiskintäyteiset tasot?
Ja takaisin eteisessä. Isot vaatekaapit nielevät varsin hyvin kaikki romut, joita kertyisi muutoin asunnon läpi kulkevaan eteiskäytävään melkoista vauhtia. Eteinen on kodin hermokeskus, jonka kautta kaikki tiedot, tavarat ja elolliset olennot liikkuvat. Siksi ovien päälle asetetut koukut ja riittävä säilytystila ovat avainasemassa lojuvien laukkujen, kuivavien vaatteiden kasaantumisen ja kaaoksen ehkäisyssä.
Tällä hetkellä kodin ilmeeseen ja hajumaailmaan vaikuttaa eilinen pyykkipäivä, jonka kolmen pestyn koneellisen jäljiltä asunnossa näkyy muitakin pyykkejä kuin pehmovihanneksia. Vessa on täynnä puolikuivia vaatteita ja lajiteltavaa pyykkiä löytyy muualtakin kuin kuivaustelineestä.
Yksi pyykkikasa tervehtii asunnossa liikkujaa johtojen ja kuulokkeiden säilyttämiseen tarkoitetun purkin päältä ja senkin päälle kasaantuva postien, hoidettavien paperiasioiden ja maksettavien laskujen kasa on suorastaan eteisen vakioasukas.
Olohuone pysyy yleensä verrattain siistinä, ainakin työviikolla, jolloin se on lähes yksinomaan kotitoimistossaan istuvan tietokonetyöläisen yksityiskäytössä. (Enemmän tuoreita olohuonekuvia täällä.) Pianon ääressä olevalle tuolille tuppaa kasaantumaan miehen vaatteita ja sohvan tyynyt räjähtävät siinä löhöiltäessä, mutta muutoin huone pysyy perusjärjestyksessään helposti.
Eteiskäytävän päästä löytyvät makuuhuoneet, joista aikuisten makuuhuoneessa sotken lähinnä minä itse. Sängyn alle kertyviä astioita ja käytettyjä kotivaatteita lukuun ottamatta sotku pysyy maltillisena. Siitä kiitos kuuluu säilytystiloille, joita löytyy vaatekaapeista, kirjahyllyistä sekä sängyn alle tungettavista koreista.
Eteisen nurkassa on kori laukuille, jotta niitä tulisi oikeasti vaihdettuakin eikä hillottua kaappien yläkoreissa sekä ilmeisesti myös paperikassillinen kenkiä, jotka pitäisi viedä suutarille korjattavaksi ja kantalappujen vaihtoon.
Makkarin sotkut, silloin kun niitä on, ilmenevät lähinnä vinossa olevina vaatepinoina ja vääränväristen sukkien lokeroon päätyneinä sukkapareina. Kyse onkin ennemin epäjärjestyksestä, joka sekin rajoittuu onneksi kaapinovien taakse.
Parvekkeella vakionäky on vaateripustin, jossa urheiluvaatteeni tuulettuvat ja kuivuvat ennen seuraavaa käyttökertaa. Arvoitukseksi jää, johtuuko parvekkeella leijaileva, vieno ja pistävä tuoksu kissanhiekkalaatikosta vaiko hikisistä urheilutekstiileistä…
Muutoin parvekkeen sotkut muodostuvat satunnaisista multahippusista, hiekkalaatikosta karanneista kissanhiekkakiteistä sekä kissojen kaatelemista ja karvoittamista tyynyistä.
Lapsen huoneessa lattiaa hallitsevat toisinaan leikit ja tällä hetkellä mustalaisleirin väliaikaisasumuksen fiilistä luovat kuivuvat pyykit…
…sekä lajittelemistaan odottavien pyykkien läjä nukkekodin päällä.
Siinäpä tämänkertaiset sotkut. Tarttukaa tekin haasteeseen ja kertokaa omasta siivous- tai sotkufilosofiastanne!
Neuvolan seinällä, opiskelujen hanketyöskentelyn toimipaikassa ja parissa muussakin yhteydessä olen törmännyt julisteeseen, jossa on kerrostalon kuva. Huoneissa asutaan, eletään, venytellään, pyykätään, kokataan, leikitään ja puuhataan muutakin arkista. Julisteen arkipuuhien sekaan ujutettu teksti muistuttaa että: ”Sinun arkesi, jonkun lapsuus.”
Kun suunnittelen arkirumbaa: opiskeluja, partiota, kuntoiluja, kaverien tapaamisia, ja parisuhdeaikaa tai kun listaan itselleni ylös tehtäviä asioita sekä tavoitteita, koetan muistaa että kaikki, millä elämäni täytän, vaikuttaa vielä tässä vaiheessa hyvin välittömästi myös lapseeni.
Kiire, hermojen kiristyminen ja ylipäätään helposti nollasta sataan kiihtyvä, ajoittain hyvinkin ehdoton luonteeni heijastuvat siihen, miten kiellän ja komennan lastani sekä annan tälle palautetta. Olemme kaikki erilaisia vanhempina, koska olemme erilaisia myös ihmisinä. Siinä missä hyvin lempeän ja mukautuvan ihmisen täytyy joskus poistua mukavuusalueeltaan ja pistää lapselleen tiukat rajat minun täytyy puolestani miettiä, tarvitseeko kaikista asioista oikeasti olla niin ehdoton ja vaatia lapselta niin paljon kuin mitä luonnostani tekisin. Oman luontaisen toimintamallin muuttaminen jos mikä on nihkeää ja vaatii tietoista työstämistä.
Välillä on hyvä pysähtyä, millaisen lapsuuden ja lapsuusmuistot haluaisin lapselleni ideaalitilanteessa antaa. Vaikkei kaikkea sitä voikaan saavuttaa, antaa olennaisten asioiden äärellä viivähtäminen toivottavasti suuntaa suunnittelulle ja oman toiminnan pohtimiselle. Jos mietin, mitä haluaisin lapseni muistavan lapsuudestaan, toivoisin isojen linjojen olevan sellaiset, että kaikenlaista puuhattiin, käytiin joskus museoissa, puistoissa, retkillä ja reissuilla, mutta pääsääntöisesti elettiin hyvin tavallista arkea. Käytiin kaupassa, kokattiin, siivottiin ja hoidettiin askareita yhdessä, luettiin iltasatu ja leikittiin toisinaan jotain ajan kanssa.
Harrastuksien aloittamisella ei ollut niin kiire, sillä päiväkodista sai kavereita ja puuhaa päiviin. Illalla oli aikaa rauhoittua kotona olemiseen, kiivetä välillä syliin kyhnöttämään, jutella kotimatkalla asioista ja nähdä läheisiä osana arkea. Vanhemmilla oli omia puuhia, bloggausta, pelaamista, partiota ja urheilua, mutta lapsellakin oli oma, arvostettu ja kaivattu paikkansa osana elämää, ei vain arjen pakollisena aikasiepparina tai omien menojen hidastajana. Sellaiset arjen raamit toivoisin voivani rakentaa lapselleni.
Siksi sanon monille partiopesteille ei, urheilen vain muutaman kerran viikossa, harkitsen jokaiseen projektiin mukaan lähtemistä tarkkaan, siirrän silloin tällöin vähemmän tärkeitä huushollihommia hamaan tulevaisuuteen ja pidän välillä bloggausvapaita päiviä. Olen nimittäin äärimmäisen hyvä täyttämään kalenterini piripintaan ja juoksemaan tapaamisesta toiseen tuuli niskassa viheltäen. Turhankin hyvä.
Lapseni ja vanhemmuuteni takia hidastan kuitenkin tietoisesti tahtia. Nappaan lapsen mukaani menoihin rattaissa, ehdin vasta seuraavaan junaan, koska pysähdyin ruokkimaan sorsia, ostan mansikoita ja pyyhin punaiseen marjamehuun värjäytyneitä sormia, vaikka tiedän että minun pitäisi olla jo toisaalla. En voi olla varma, mutta epäilen, että katuisin joskus vanhana, en suinkaan tekemättä jääneitä projekteja, näkymättömiin jääneitä vatsalihaksia tai pesemättömiä ikkunoita, vaan lapseni kokemusta siitä, ettei äidillä ollut koskaan aikaa.
Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, mutta toivon että halu kehittyä, muuttua ja mukautua riittäisi. Että halu tehdä elämään tilaa ihmettelylle, hellyydelle ja näennäisen merkityksettömälle olemiselle, oman ja lapsen arjen eteen, olisi tarpeeksi.
Toisilla on rahaa on kuin roskaa – toisilla on vaan lehtiä
Minun on pitänyt kirjoittaa jo pidempään tästä aiheesta, mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle, koska olen pelännyt kirjoitukseni loukkaavan jotakuta tai poikivan vain hedelmättömän keskustelun aiheesta ”joillakin menee vielä huonommin”. Totta kai minä sen tiedän. Emme ole varsinaisesti mitään yhteiskunnan vähäosaisia tai kuulu vähimmällä sinnittelevään porukkaan. Ja osittain tilanne on riippuvainen omista valinnoistani. Itse asiassa aika paljonkin…
Opiskeluni ovat luonteeltaa melko paljon fyysistä läsnäoloa vaativia. On pakollisia luentoja, ryhmätöitä, hanketyöskentelyä sekä kolme vähintään kymmenen viikkoa kestävää harjoittelua. Osa opettajista ilmoittaa kurssien aikataulut hyvin myöhään, mikä yhdessä pakollisten läsnäolojen kanssa tekee opintojen ohella työskeltelystä varsin haastavaa. Opiskelutovereistani moni on sanonut homman olevan melkoista tasapainottelua työnantajan ja opettajien suututtamisen välillä. Muutama onkin irtisanoutunut hommastaan opintojen jäädessä junnaamaan paikalleen.
Kun aloitin opiskelut, sovimme, että saisin opiskella täysipainoisesti ja eläisimme toisen aikuisen tuloilla. Näin rahat riittäisivät pienehkön asunnon lainanlyhennyksiin ja muihin asumismenoihin sekä laskujen maksuun ja ruokaan. Asuntoon ei opintojeni alkamisen jälkeen tehty mitään isompia uudistuksia, matkat ovat olleet lähialueiden matkoja, sukulointia sekä yksi budjettimatka Espanjaan. Mutta opintoni ovat edenneet reipasta tahtia, mikä oli myös tavoitteena.
Tuolloin mietimme, onko tärkeämpää voida reissata, päivittää asuntoa isompaan tai yksinkertaisesti säästää pahan päivän varalle vaiko saada toiselle meistä, sitä kipeämmin tarvitsevalle, tutkinto valmiiksi. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon yhteisymmärryksessä, minkä luulen olleen hyvä pohja sittemmin käydyille keskusteluille liittyen rahankäyttöön.
Ja sitten kuvioon tuli lapsi, puolentoista vuoden äitiysloma-vanhempain-hoitovapaa. Lapsen vieminen puolitoistavuotiaana päiväkotiin tuntui raskaalta ja ajatus ajoittain pitkiksi venyvien koulupäivien jälkeen tai viikonloppuisin työskentelemisestä lähes mahdottomalta. Missä välissä ehtisin viettää aikaa lapseni kanssa? Aviomiehestä, ystävistä, harrastustovereista ja eläimistä puhumattakaan. Tai kirjoittaa opintoihini liittyviä esseitä saati lukea tentteihin?
Myös bloggaaminen liittyy soppaan siinä määrin, että kyllähän kuvien ottamiseen ja karsimiseen sekä muokkaamiseen, kirjoittamiseen, visuaalisten asioiden ja kollaasien kanssa jumppaamiseen ja pidempien asiajuttujen luonnostelemiseen käytetyssä ajassa siivoaisi ilta- ja yöaikaan parit rappukäytävät, jakaisi mainiokset tai tekisi oman alan hanttihommia, olettaen, että joku olisi valmis palkkaamaan oman alan hommiin lähinnä arki-iltaisin ja viikonloppuisin.
Bloggaminen kirjoittamisineen ja kuvaamisineen on minulle rakas harrastus, mutta aina toisinaan mietin, pitäisikö se lopettaa. Ei siksi että kyllästyttäisi, päinvastoin. Jos minulla olisi taloudellinen mahdollisuus siihen, haluaisin kirjoittaa enemmän, pidemmin ja satsata kuvaamiseen vielä enemmän. Olenhan kaikki tai ei mitään-ihminen henkeen ja vereen. Mutta se vaatisi enemmän lukijoita, suuremman näkyvyyden ja sitä kautta myös suuremman korvauksen. Harvahan tätä hommaa työkseen tekee, useimpien korvaukset ovat maitorahoja ja lisäsäästöjä lastenvaatekassaan; Kenties voi ostaa pari kymppiä kalliimman ulkohaalarin tai smoothiekoneen, joka ei hajoa kuukaudessa.
Tässä maassa tuhannet, todennäköisesti kymmenet tuhannet, haaveilevat rakkaan harrastuksensa muuttumisesta edes osapäivätyöksi: ompelijat, korujen tekijät, valokuvaajat, pöytälaatikkokirjoittajat, tanssijat, soittajat, laulajat ja verkkopelaajat. Se ei kuitenkaan ole helppoa ja harvalle harrastuksesta koituu rahallisesti muuta kuin kuluja. Muutoin kerrytetty pääoma fyysiseen ja henkiseen terveyteen kytkeytyvine vaikutuksineen onkin täysin oma lukunsa. Olenkin siis tyytyväinen siihen, että saan bloggaamisesta edes pientä korvausta. Kunnianhimoisena ja mieluisissa asioissa kehittymisintoisena tähyilen silti alati uusia mahdollisuuksia ja ideoita.
Bloggaaminen antaa sitä paitsi harrastuksen itsensä lisäksi myös vertaistukea, uusia kavereita ja ystäviä sekä kaikkea mielenkiintoista oheistoimintaa, mitä vastaavan ajan käyttäminen työskentelyyn tuskin toisi mukanaa.
Näillä on siis menty. Olen heittänyt matkatoimistojen esitteet roskiin, perunut lehtitilauksia heti naurettavan edullisten tutustumispätkien päätteeksi, karsinut kampaajakäyntejä ja päällystänyt pilalle tahriintuneen divaanin viltillä. Olen ottanut taloudellista tukea vastaan vanhemmiltani kuntosalijäsenyydestä maksamiseen. Tehnyt hienon, terveellisten ruokien ympärille kasatun uuden ruokalistan kesälle ja todennut ruokien maksavan hurjasti; Karsinut kaikki hyvänmakuiset eli kalliit terveysjutut listalta ja päätynyt toisinaan syömään sipsiä, koska salaatti alkaa maistua puulta.
Kun opintotuesta jää osa omiin menoihin käytettäväksi, menot on pakko pistää arvojärjestykseen; Olen valinnut aina halvemman meikkituotteen, välipalavaihtoehto ja ruokapaikassa annoksen ainakin osittain hinnan perusteella. Miettinyt, haluanko elokuviin oikesti tällä kertaa, istunut terassilla kuivin suin, ja jättänyt juoksutapahtuman väliin hinnan vuoksi.
Juossut saaduilla, vanhoilla lenkkareilla (koska aiemmin ostetut hajottivat polvet), ostanut lapselle kenties ihan hyviä, mutta kuitenkin halpatuotettuja, ja siten myös pilkkahintaisia vaatteita eettinen omatunto kolkuttaen. Haaveillut tehosekottimesta, uudesta päiväpeitosta ja itkenyt katkerasti koiran eläinlääkärin maksettua maltaita. Tosin olen myös syntymäpihi ja hurjalta tuntunut eläinlääkärilasku olisi varmasti hapottanut, vaikka olisin töissäkäyväkin!
On hetkiä, jolloin miettin, mihin oikein olen ryhtynyt. Kun mietin kaverin synttärikutsun saadessani, onko varaa ravintolaruokaan vai pitäisikö jäädä kotiin. Punnitsen, onko varaa ostaa tutulta lapselle koristeltu syntymäpäiväkakku tai lähteä laivareissulle kavereiden kesken. Pahimmillaan huomaa jättävänsä asioita kertomatta, kaunistelevansa niitä tai valehtelevansa. Useimmiten kertovansa puolitotuuksia.
Rahasta puhuminen on helkkarin vaikeaa. Kun toteaa suoraan jonkin asian syyksi sen, ettei ole varaa tai tilin olevan kuun loppua kohden viittä vaille tyhjä, sosiaalinen tilanne jähmettyy hetkeksi täysin, aivan kuin joku olisi hipaissut ajan pysäyttävää sormusta ja hidastanut keskustelun, liikkeen ja eleet silmänräpäykseksi. Rahasta puhumisen kulttuuri on kokemuksieni mukaan Suomessa todella nihkeä. Vaikka syyt siihen, ettei rahaa ole kaikkeen mahdolliseen, olisivat useimpien mielestä ymmärrettävät, tuntuu sen myöntämiseen liittyvän häpeää. Ainakin itseäni hävettää.
Usein tilannetta vähätellään, todetaan että eihän sitä rahaa niin paljoa tarvitsekaan. Mutta kyllä ne puhelinmaksut, vesi ja sähkölaskut, vaaditut vakuutukset ja pienetkin harrastusmenot täytyy jostain maksaa. Ja lapsen päivähoitomaksu, joka on, mielipuolista kyllä, lähes eurolleen samansuuruinen kuin opintotukeni. Toki päivähoito on maailman mittakaavassa edullista ja mahdollistaa opiskeluni: päivähoitomaksusta karsisin menoistamme viimeisten joukossa.
Mutta entä ne puolitotuudet? Onko kavereiden näkemisen sijaan kotiin jäämiseen syynä tupakka-allergia, orastava migreeni vai viiden euron saldo tilillä? Jätetäänkö jokin saatu alennus tai etu mainitsematta ystävälle, koska ei jaksa selostaa taloudellista tilannettaan sadatta kertaa – vaikka uskoisikin tämän ymmärtävän? Vedotaanko lomailuehdotukseen vastatessa erilaisiin loman ajankohtiin, vaikka ne voisikin järjestää toisin sen sijaan, että todettaisiin budjetin olevan turhan niukka reissaamiseen? Entä jos jää kiinni tekosyiden keksimisestä, miltä se vaikuttaa?
Ja ennen kaikkea: miten puolitotuuksien kertominen ja rahan vuoksi (ehdotetussa muodossaan) yhdessäolosta kieltäytyminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Onko rahahanoja valvovalla loppuviimeksi myös pihit ja menoissaan nipistävät kaverit? Jaksaako skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen istua henkkamaukan nyppyisessä rätissä röhnöttävän ja silmäpussejaan mukana raahaavan köyhistelijäopiskelikan kanssa halvemmassa kahvipaikassa?
Ainakin omalta osaltani köyhistely, niin paljon kuin se toisinaan päähän ottaakin on myös avannut pohtimaan sosiaalista rahankäyttöä. (Asiaan perehtyneet, korjatkaa mahdolliset virheet termistössä.) Pyydän kavereita paljon kylään kahvilassa istumisen sijaan. Keitän pannullisen kahvia ja teetä sekä leivon piirakan parin kahvikupillisen hinnalla ellen halvemmallakin tai ostan pullon skumppaa parhaimmillaan yhden lasillisen hinnalla. Kysyn surutta sponsoreja blogitapaamisiin ja otan tarjotun leipomus- tai viinipulloavustuksen vastaan isompiin juhlallisuuksiin.
Pyydän kaverit yökylään löhöämään siskonpedissä, katsomaan elokuvaa ja napostelemaan jotain kaupasta ostettua kalliden kylpylälomien sijaan. Suosin taidenäyttelyiden ilmaispäiviä ja huvipuistojen ilmaislaitteita, hyödynnän esittelytarjouksia majoituspaikoissa ja etukorttialennuksia lipuista, yövyn ystävän ja tämän lapsen kanssa perhehinnalla hotellissa, pyydän appivanhemmilta tai sukulaisiltani mökkiä lainaan partioporukan reissuille.
Toivon että ainakin omat kaverini, tuttavani ja ystäväni voivat suoraan sanoa, jos jokin suunnitelma ei sovi heidän senhetkiseen budjettiinsa. Koska minulle tärkeintä on tehdä asioita yhdessä, ei niinkään se mitä tehdään. Tikanheitto pihalla, oman saunavuoron hyödyntäminen, pulkkamäki, pakettijätskin syöminen hiekkalaatikon reunalla tai lähimmälle järvelle uimaan polkeminen kelpaavat mainiosti.
Tallinnan reissulla koin taas konkreettisesti rahasta puhumisen vaikeuden, vaikka kyseisellä naisporukalla olikin enimmäkseen vahva yhteisymmärrys siitä, että euroja ei olla kylvämässä ympäriinsä. Olen kategorisesti sitä mieltä, että luotettavalle kaverille voi antaa lyhyeksi ajaksi pieniä summia lainaan, mutta sen tarjoaminen oli tilanteen tullen todella vaikeaa. En tiedä, olisiko ollut vaikeampaa tarjota vai kysyä. Ja kun toinen rohkeni tehdä aloitteen, ilma puhdistuu. Mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Onko raha kaikille ja kaikkialla tabu, enemmän tai vähemmän?
Mitä ajatuksia teillä herää rahan käyttöön liittyen?
Elääkö vähemmällä rahalla pärjätessään automaattisesta säätöliekillä?
Ovatko paineet kuluttamisesta sosiaalisia vai markkinavoimien luomia?
Onko rahasta puhuminen helppoa ja riippuuko se vastaanottajasta?
Miten pienellä budjetilla selviäminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin?
Mietin mökillä, kameran etsimen läpi ja välillä kameraa kaulassa roikottaen, lapsen, miehen ja koiran touhuja seuratessani, että aikamoisia urpoja nämä laumani jäsenet ovat.
Yksi nuoleskelee mustikoita irti pensaasta ja syö varmasti enemmän lehtiä kuin marjoja. Toinen unohtuu koneen ääreen tunniksi, vaikka on juuri käskenyt minut syömään. Kolmas istuu vadissa lauteella, ilmoittaa olevansa kiuas ja toteaa, että hänen päälleen saisi nyt heittää vettä.
Ja samaan hengenvetoon totesin, että nämä ovat juuri ne urpot joiden kanssa haluan kaikesta huolimatta olla. Että näiden kanssa oleminen ei aina ole helppoa kuin hengittäminen, mutta se on vähintään yhtä välttämätöntä. Ilmankaan en osaisi olla.
Siirappista tai ei, mietin taas että riitojen, tavaroiden paiskomisen, haukkuherkälle koiralle murisemisen, uhmaraivareiden, nukkumaanmenotaisteluiden ja puhkiturhautuneiden päivien väliaineena on niin paljon vakautta, tarkoituksen tunnetta ja puhdasta onnea että sillä seoksella luulisi pitävän ajoittain pahemminkin käsiin leviävän rakennelman kasassa. Ainakin jos se on rahtusenkin verran minusta kiinni.
Ensimmäinen partioleiripäivä ja yö sujuivat aika leppoisasti. Toki satojen ihmisten, osittain kansainvälisen leirin pyörittämisessä ja pystyttämisessä on haasteensa, mutta niiden ollessa yleisessä tiedossa itse kukin jaksaa odotella ruokaa, telttoja tai ohjelmaa hyvässä hengessä.
Tänään luvassa on päiväretki ja tavoitteena olisi kunnianhimoisesti selvitä metsästä ulos ehjänä, ajallaan ja eksymättä. Puuroon saa pian sokeria ja jalkoihin rakkoja; Leirillä on helppo keskittyä olennaiseen.
Aamulla seisoin pellon laidassa, katselin auringon aamusäteiden liikettä korsissa ja koetin olla säikyttämättä pellolla aterioivaa kurkipariskuntaa. Hetki pääsi niiden pysähtyneeltä tuntuvien, kauneudellaan kehon ja mielen tahtia hidastavien muistojen joukkoon, joista jää jälki sieluun, jos sellaista on.
Mutta antaa kuvien puhua puolestaan.
Rakas aviomieheni kertoo välillä ihan poskettomia juttuja.
Mökiltä kotiin ajellessamme totesimme tosin hänen huumorintajunsa olevan mainio toisinaan vain rajatumman kohdeyleisön toimesta. Suuren yleisön lavakoomikkoa tuosta (näsä)viisaasta ja kuivalla älykköhuumorilla varustetusta kaverista tuskin saataisiinkaan.
Ja usein ne hauskimmat aivoitukset eivät ole loppuun asti kristallisoituneita huumoritimantteja vaan rehellistä sekoilua tai huonomuistisuudesta ja lagaamisesta johtuvia kömmähdyksiä; Viime viikolla mies esimerkiksi kysyi minulta keskustelunavauksena, oliko lapsi nukahtanut yöunilleen nopeasti ja helposti. Kiitin kiinnostuneisuudesta ja huomautin lapsen olleen kuluneen päivän sekä edellisen päivän appivanhempien kanssa mökillä ja olevan niillä teillään edelleen.
Toissapäivänä rannalla kysyin miehen mielipidettä uudesta bikinien alaosastani. Mies tuijotti alaosaa arvioivasti ja sanoi sitten nähneensä kuosin jossain ennenkin. Sitten tämän naama meni kurttuun ja hän totesi, että lienee parasta, jos hän ei kerrokaan, mistä kuosi on tuttu. Kinusin miestä kertomaan, mitä kuosista oikein tulee mieleen.
Mies kakisteli hetken ja totesi sitten kuosin muistuttavan häntä ensimmäisen maailmansodan aikaisten sotalaivojen maalauksista, joilla koetettiin vaikeuttaa laivan koon, tyypin, nopeuden, etäisyyden ja suunnan arvioimista. Mainio kuosi siis, jos se onnistuu häivyttämään takalistoani ja vatsaani hieman pienemmän näköiseksi. Toisaalta ymmärrän miehen epäröinnin; Ei joka rouva kestä sotalaivaan verratuksi tulemista!
P.S. Ko. rouva ko. bikineissä.
Laivojen kuvat täältä, täältä ja täältä.
