Seuraa kyllästyttämisenne uhalla päivitystä puremisgate-asian tiimoilta. Viimeksi kun postasin asiasta, lähinnä harmitti hurjasti enkä avannut tilannetta laajemmin. Teemaa on sittemmin vatvottu Facebookin puolella jonkin verran.
Lähtötilannehan oli se, että menin hakemaan lasta päiväkodista normaaliin tapaan ja kyselin päivän kuulumisia. Kuvittelin kanssani keskustelemaan tulleen henkilön järkyttyneen ilmeen perusteella lapseni vähintäänkin syöneen avonaisen klemmarin ja joutuvan tarkkailuun, kunnes paperinliitin on joko pakerrettu vaippaan tai puhkaissut paksusuolen. Kävi kuitenkin ilmi, että lapsille oli tullut riitaa lelusta ja lapseni oli päättänyt ratkaista konfliktin puremalla kaveriaan. Tämä oli ilmeisesti täysin ennenkuulumatonta, ainakin henkilökunnan hämmästyneisyydestä päätellen
Jotenkin tuntui, että syytä tilanteen eskaloitumiseen koetettiin hakea siinä pihalla seisoessamme herkästi alkutilanteen itsensä ulkopuolelta: ”Missä on vika, kun ei näin ole ennen käynyt?”. En tiedä, olisiko minulta odotettu jotain nyyhkytarinaa siitä, miten lapsen isä on jättämässä meidät kaksikymmentä kiloa laihemman naisen vuoksi ja olen murskana ja lapsikin oireilee, yhyy. Koska minulla ei valitettavasti ollut tarjota mitään hienoa Dr. Phil-tyylistä perhedraamaa, aloin käydä villisti läpi kaikkia asioita mitä olisin voinut mokata. (Terve ajattelumalli, tiedetään.)
Aloitin siis luontevasti oman vanhemmuuden kyseenalaistamisella, opiskelun-hylkäämis- ja lapsen-kanssa-kotiin-turvaan-käpertymis-ajatuskululla. Mietin oliko lapsi syönyt ja nukkunut hyvin (oli) ja olimmeko olleet hänen kanssaan erityisen vähän viikonloppuna (jopa viimeaikaista enemmän). Siinä vaiheessa kun lasittuneen katseeni takana pyöri filminauhana raskausaikana juomani Coca Cola lasilliset ja maha pystyssä katsomani rikossarjat, totesin ettei lapsen elinympäristössä ole tapahtunut viime aikoina mitään merkittäviä muutoksia, mutta lapsi itse on saattanut sen sijaan muuttua.
Mietin myös sitä, koinko kysymyksen vain liian herkästi vanhemmuuteemme kohdistuvana, olihan kyseessä ensimmäinen selvä tilanne, jonka voisi ottaa kritiikkinä, muutamaa vaippaihottumaa ja ruokapöydässä kiukuttelua lukuun ottamatta. Se tunne, mikä asian setvimisestä tuli, sai kuitenkin pohtimaan, miltä tuntuisi jos palaute omasta lapsesta olisi aina negatiivista päiväkotitaipaleelta koulun loppuun asti. Missä kohtaa ryöpytykseen turtuisi ja olisi pakko lakata lähtemästä mukaan tilanteen vatvomiseen, jotta omat voimavarat säästyisivät vaikkapa keskittymis- tai kehityshäiriöisen lapsen kanssa toimimiseen kotona?
Sain teiltä hurjan fiksuja kommentteja sekä epämääräiseen surkuttelupostaukseeni että Facebookin puolelle ja nostitte esille monia sellaisia seikkoja, joiden kautta päädyin käsittelemään tilannetta päästyäni yli itsesyytösten ensimmäisestä aallosta. Tiedänhän minä jo opiskelujeni sekä oman tutkimustietoon perehtymiseni perusteella, että lapset ovat kahden vuoden tienoilla aggressiivisimmillaan, ennen kuin hiljalleen kehittyvät sosiaaliset taidot alkavat käyttäytymisessä näkyä. Ja sen, ettei lapsen käytös ole suorassa yhteydessä vanhemman toimintaan. Toivoisinkin myös päiväkodin ammatti-ihmisten ottavan nämä asiat huomioon ennen kuin he diagnosoivat riivaajan ottaneen lapsemme valtaan.
Tässä päivien kuluessa kuvani siitä, mikä puremistilanteet aiheuttaa, on alkanut laajentua. Kahinaa tulee kuulemma usein silloin, kun henkilökunta puuhaa jotain, kuten pyyhkii pöytiä taustalla, lasten leikkiessä näkösällä salin puolella. Kun lapsille tulee kinaa vaikkapa lelusta, aikuinen ei ole vieressä vahvistamassa toivottua käyttäytymismallia ja neuvomassa, miten tulisi toimia. Kina pääsee kärjistymään ja päättyy tällä hetkellä… noh, ilmeisesti silloin tällöin puremiseen.
Ryhmässä on näiden tapauksien myötä päädytty siihen, että yhden aikuisen pitää olla valvomassa lapsia lähietäisyydellä, mikä on hienoa. Kun asia esitettiin minulle ensin niin, että lapseni saattaa kaivata enemmän läsnäoloa ryhmän aikuisilta, totesin, ettei aikuisen länsäolosta ole noin pienille varmasti vahinkoakaan. Asian noustua esille uudemman kerran, minulle jäi kuitenkin sellainen sivumaku että lapsemme on onnistunut pilaamaan hyvin toimineen järjestelyn ja pakottanut aikuiset poistumaan mukavuusalueelta uuden toimintatavan pariin.
Kyse ei nyt ole siitä, että vierittäisin syyn muiden lasten tai päiväkodin henkilökunnan niskoille siksi, etten voisi kohdata sitä että lapsemme tekee jotain, mitä päiväkotiyhteisö ei hyväksy. Olen sanonut useaan otteeseen, että lasta pitää toki kieltää puremasta ja ohjata toimimaan ristiriitatilanteissa viisaammin. Kotona emme voi kieltää puremista toistuvasti, sillä puremiseen johtavia kiistatilanteita ei synny; Ehkä siksi, että aikuinen valvoo leikkejä silloin kun meillä on lapsivieraita, joten puremistakaan ei tapahdu.
Voisi kuvitella, että lapsiryhmässä työskentelevät aikuiset ymmärtäisivät, ettei vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiseltä lapselta voi olettaa saman tasoisia sosiaalisia taitoja kuin lähes kolmevuotiailta lapsilta. Ja että ryhmän pienet, joilla omaa taitoa, tahtoa ja uhman alkua alkaa kuitenkin karttua, tarvitsisivat keskinäisissä touhuissa aikuisen tukea ja apua vuorovaikutustilanteisiin, jottei rinnakkaisleikki päättyisi käsirysyyn.
Sen sijaan koen reaktion olleen osan henkilökunnasta toimesta ennemminkin lapsen demonisointia, vanhemmuutemme kyseenalaistamista ja sitä että lapsen kuulumisia kysyessäni hoitaja nojautuu minua kohti ja kysyy kohtalokkaalla, madalletulla äänellä: ”Vai puhummeko siitä... puremisasiasta?”.
Äiti on nyt vähän väsynyt.
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Harmittaa ja kierin itsesyytöksissä ja tihrustan itkua siitä, miten olen varmasti tehnyt lapseni kanssa ihan kaiken väärin. Ja sen lisäksi olen kamalassa flunssassa. Saan tolkuttomia yskänpuuskia, lämpö on koko ajan vähän koholla, pää tukossa ja niveliin särkee.
Taitaapi olla näitä iltoja, jolloin täytyy vain antaa hetkeksi surkeudelleen valta ja mennä peiton alle itkemään.
Leluteekissä haastettiin oikein etsimällä etsiämään niitä hyviä ja onnentäyteisiä hetkiä. Ajattelinkin näin koneelle istahtaessani kääntää onnellisuusvaihteen päälle ja tarkastella alkanutta viikonloppua ruusunpunaisten silmälasien läpi.
Harjoituksen tekoa helpotti aurinko, joka paistoi pitkästä aikaa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta ja valaisi kaikkia aamupäivän askareitamme siivilöityen kullanhohtoisen puiden latvojen lävitse. Heti aamulla herätessäni tajusin mahuuhuoneen puolelta kajastavasta valon määrästä, että auringon näkymisen mahdollisuudet vaikuttivat juuri tänään merkittävästi kuluneita viikkoja paremmilta.
Lähdimme kymmenen tienoilla lippukunnan talkoisiin autiotuvalle ja sain muistutuksen siitä, miten ison ja reippaan taaperon rohkeuskin karisee oudossa paikassa ja vähän vieraampien ihmisten keskelle jäädessä hetkessä.
Lapsen ilo ja ihmetys koirasta, isompien lapsien touhujen seuraamisesta, imurilla leikkimisestä ja nuotion katselemisesta saivat minutkin hyvälle tuulelle ja kiinnittämään huomiota asioihin, joita en pitäisi muuten yhtään ihmeellisinä. Varsinkin silloin kun lapsi halusi jakaa kokemaansa ja esitteli huomioitaan tohkeissaan.
Lapseni on oikeasti aika hyvä tyyppi. Olen koko ajan iloisempi siitä, että saan jakaa elämäni tärkeitä hetkiä hänen kanssaan ja seurata hänen sanavarastonsa ja ymmärryksensä laajenemista. Juttelin lapsen päiväkotiryhmän lastentarhanopettajan kanssa ja yhdyin täysin hänen näkemykseensä siitä, että pienten ryhmän taaperot ovat muutamassa kuluneessa kuukaudessa kasvaneet ja ennen kaikkea kehittyneet ihan hurjasti.
Löysin 
Koska pojallamme on vain yksi mekko, jonka hankin joskus vauva-aikana luultuani sitä lyhythihaiseksi puseroksi, ei tuon harhaostoksen esittelemisestä olisi kummoista vastausta saatu aikaan.
Muutin siis sääntöjä, kuten tapoihini kautta rantain kuuluu. Painelin vauhdilla koulusta kotiin ja ehdin raahata vaaterekin makuuhuoneesta olohuoneeseen, kasata muut rekissä majoittuneet vaatteet röykkiöksi sängyllemme ja kuvata mekot ennen kuin viimeisetkin auringonsäteet sammuivat.
Vaatekaapista ja -rekistä löytyi laskelmieni mukaan neljäkymmentäkolme mekkoa, josta puuttuu siis pari rajatilatapausta, jotka lasken ennemminkin tunikoiksi kuin mekoiksi sekä kasa mekkoja, j
Köykäisenä puolustuksena totean hankkineeni tuosta mekkopaljoudesta suuren osan käytettyinä tai kirpputorilta ja omistavani vastaavasti vain muutamia housuja.
Koska rakastan mekkoja, sekä omiani että muiden, haastan teidätkin osallistumaan. Haluaisin nimittäin kurkistaa, millaisia mekkoaarteita komeroidenne ja vaatehuoneidenne perällä lymyää.
Jos innostutte lähtemään mukaan, kuvatkaa omat tai tyttärienne – tai miksei molempienkin, mekot ja linkittäkää sitten postaus kommentteihin. 
Mekkoaddikti kiittää ja kuittaa.
Nyt syksy alkaa painaa päälle. Pimeät aamut ja vielä pimeämmät illat sekä päiväkausia jatkuva sade. Pyöräilyn päätteeksi, satulasta laskeutuessa, liejuun uppoava tennari, kirjoitustöiden levoton ja rannaton meri sekä uhkaavina siintävät tenttikirjojen tummat vuoristot.
Tänäänkin väänsin verkostotapaamista koululla yhdeksästä viiteen. Paikalla oli useita kymmeniä osallistujia, alkuperäisten ilmoittautuneiden määrä lähenteli sataa, kopiokone kävi kuumana, mehukannut kylminä ja käsiin sekä tissivakoon nousi tuskanhiki. Selvisimme kaiketi kunnialla, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä; Todellisuus paljastuu laajemmin vasta kun puramme muovikassillisen saamiamme palautelomakkeita.
Kun viimein raahustin kotiin, huomasin lapsen selvästi tottuneen siihen, että olen kotona viimeistään neljän aikaan; Hän kipitti vauhdilla vastaan, kun tulin kotiin poikkeuksellisesti vasta puoli kuuden aikoihin.
Ja olihan siinä kieltämättä, iltapäiväuupumuksesta huolimatta, varsin rakastettu olo, kun toisella polvella höpötti pieni vaippapylly ja toista polvea vasten hyppi hullaantunut mäyräkoira, joka koetti kaikin tavoin saada osan huomiosta itselleen. Mies sentään ymmärsi odottaa vuoroaan ja paloautonpunaisen huulipunani huomatessaan hän totesi, että palataan asiaan itse asiassa aikaisintaan ruokakauppareissun jälkeen…
Koiran ja lapsen yhtäläisen kuolaisten rakkaudentunnustusten lisäksi miehen esimerkilliset lapsen- ja kodinhoidolliset suoritukset kruunasivat kyllä tänään ryytyneen vaimon kotiinpaluuhetken. Lapsi oli haettu päiväkodista ja tämä oli syönyt. Taaperon haalarin lahkeen irronnut kumilenkki oli ommeltu takaisin kiinni, tiskikone hurisi ja jääkaappiin oli tehty kulhollinen salaattia päivälliseksi. Voitte varmaan uskoa että katse kirkastui ja ryhti oikeni tämän listan kuultuani.
Aviomieheni, tuo kullankeltainen kurpitsa sumuisen ja synkän maiseman keskellä.
Tai niin ainakin piti alkuperäisen suunnitelman mukaan tehdä. Olin tosiaan perjantai-illasta lauantain puolille päivin Sipoonkorvessa auttamassa tarpojaikäisille suunnatussa partiotapahtumassa.
Ajatuksena olikin, kotiin päästyäni, lähinnä oleilla yhdessä taaperon kanssa ja tämän nukahdettua viettää aikaa miehen kanssa.
Huomasin kuitenkin lajittelevani pyykkejä, napsivani kuvia, kirjoittelevani postausta, pyyhkiväni keittiön tasoja ja pikaimuroivani asuntoa uudella varsi-imurillamme.
Olisin voinut kyllä arvatakin, että näin kävisi. Ihmisiä kun on oman kokemukseni mukaan kahta sorttia: niitä joille jouten olo ei tuota pienintäkään haittaa ja niitä, joille se on vaikeaa ellei mahdotonta.
Perheessämme on ainakin yksi kumpaakin sorttia.
Ruoanlaittovastaavallemme iski roskaruoan himo ja söimmekin päivälliseksi suorastaan terveysherkkuja. No emmepä me aikuisetkaan kovin usein kanna ruokaa kotiin isolla M-kirjaimella koristellussa paperikassissa ja lapsi syö hampurilaissapuskaa sitäkin harvemmin.
Päädyin lopulta jäämään kotiin, kaatosateeseen ja hengähdyshetken tarpeeseeni vedoten. Ja ehdimme hengähtääkin useamman tovin, kölliä lapsen kanssa vierekkäin, lukea ja leikkiä keittiöleikkejä sekä katsoa Kaapoa tietokoneelta.
Muistattehan muuten osallistua Lumoavan vapaavalintaisen miesten korun arvontaan! 
Olin kahden hottismamman kanssa puistoilemassa sunnuntaina. Mukana olivat 
Jouluhulluuskohtaus on tehnyt tulojaan 
Yllätin tänään itseni(kin) raahautumalla heti aamupävistä crossaamaan. Eilisen veranluovutuksen huomasi vielä hiukan hengittelyn raskaudessa. Sain liikunnallisesta urotyöstä palkkiokseni paluumatkan pyöräilyn ratoksi iskeneen kaatosadekuuron.
Sateesta huolimatta toteutin menomatkalla heränneen ajatukseni lehtikuusen oksien keräämisestä. Hieman saattoivat ohikulkijat ihmetellä, kun kökin tienpientareella, puoliksi ojassa, läpimärissä treenivaatteissa, pyöräilykypärä päässä tonkimassa puun alle kasatun lehtiröykkiön alta maahan pudonneita oksia.
Minun piti alun perin käydä tänään otattamassa miehen suosiollisella avustuksella äidin ja pojan asukuvasetti pihalla, mutta sadetta taitaa piisata koko päivän valoisaksi ajaksi. Kuvaushommat siirtyivät siis huomiselle, joten ehdin istahtaa lapsen päiväuniaikana alas ja tehdä (ihan liian) pitkästä aikaa jotain pientä askarteluhommaa.
Askartelin keräämistäni oksista ähinän, tihrustelun ja puhinan saattelemana kranssin. Tavoilleni uskollisena lähdin sen pidempään suunnittelematta puuhaan heti; Jälkikäteen totesin, että etukäteissommittelu olisi saattanut helpottaa homman loppuvaiheita.
Isommalla määrällä oksia kranssista olisi saanut muhkeamman ja massiivisemman, mutta suunnitelmissani oli tehdä juurikin tuollainen ohuempi, muutamasta oksasta koottu versio. Paksumpi kranssi saattaisi olla näyttävämpi pöytäkoristeena kynttilälautasen tai jonkin tarjoiluastian ympärillä, mutta ohut kranssi on mielestäni kauniimpi seinällä.