Kello soi kymmentä yli seitsemän. Se soi ja soi ja soi. Käännän kylkeä. Taapero nukkuu vieressä sikeästi. Olen könynnyt lastenhuoneeseen torkuttamaan lasta kuuden aikoihin. Tiedän että pystyisin jatkamaan unia herätyskellon pirinästä huolimatta, mutta aikuisten sängyssä levottomasti liikehtivää miestä armahtaakseni nousen hakemaan puhelimeni.

Huvitun lapseni ja itseni unenlahjoista verrattuna miehen kevyeen uneen, jota edes korvatulpat eivät varjele. Lapsi herää lähtööni ja alkaa huutaa. Nostan hänet takaisin viereeni. Vaikkei lapsi enää nukukaan, malttaa hän torkahdella ja venytellä kainalossani puolisen tuntia.

Olin edellisenä iltana tenttiin lukiessani luvannut itselleni siirtäväni koko loppuvuoden tiedossa olevat, opiskeluun liittyvät tapahtumat iCaliin, josta näkisin ne kännykältä, iPadilta ja miltä tahansa koneelta. Ja mieskin näkisi kalenteristaan, milloin olen fyysisesti(kin) kiinni opiskeluissa. Aloin naputella tapahtumia kalenterin käyttäen apuna opintojaksojen kuvauksia, paperista muistikirjaani, kännykän muistiinpanoja ja verkko-oppimisympäristön kalenteria.

Kaksi tuntia myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä vaatteet päällä ja aamupala puoliksi syötynä. Kirjaan viimeisen opiskeluihin liittyvän tapahtuman 19. päivälle joulukuuta ja lohdutan itseäni ajatuksella syyslomasta sekä Malagan reissusta.

Sutaisen meikit naamaan ja poljen asemalle. Aamupäivän agendallamme on kuvata haastatteluja, joita käytämme päiväkodeissa harjoittelijoiden ohjaajina toimivien henkilöiden verkostokokouksessa. Saamme kameralle talteen kolmentoista ihmisen kokemuksia.

Tosin en itse osallistu kuvaamiseen paljoakaan, sillä jaamme ryhmämme pienempiin osiin. Hurautamme ryhmätoverini kanssa pakettiauton kyydissä Keravalle, haemme kotiluokkaamme käytetyn sohvan ja raahaamme sohvan autosta oppilaitokselle, hissiin ja kotiluokkaan.

Opiskelukaveri nappaa muutaman asukuvan koulun portaikossa. On hauskaa vaihtelua saada kameran taakse joku, jolla ei ole kiire päästä eroon kamerasta ja jolla on jopa omia ideota kuvauspaikan suhteen. Saamme myös videokuvaukset pakettiin ja suuntaamme syömään. Kerrankin ruokalassa on vähän jonoa ja kasvisruokaa on saatavissa ilman jonottelua. Haukkaan ison kasan salaattia, leipää ja pinaattilettuja.

Istahdan kvantitatiivisen tutkimuksen luennolle puuduttamaan aivojani ja takalistoani. Pohdin abstrakteista käsitteistä luotuja mittareita, mittarien validiteetteja, kirjallisuuden antamaa tukea käsitteiden määrittelylle ja operationalisoinnille sekä monia muita huikeita aiheita. Kirjoitan sivussa blogipostausta.

Luikahdan kolmen jälkeen pois luennolta ja raahaan tavarani asemalle. Poljen päiväkodille, haen lapsen päiväkodista, vien päiväkotitavarat ja likaset vaipat kotiin, tarkistan että mukanani on kaikki Helsingin keikkaan tarvittavat tavarat ja pakkaan maksukorttini, jota pidän kahvilan pullantuoksuisten houkutuksien pelossa kotona koulupäivien ajan.

Käymme pojan kanssa Akela-Sampokurssin palautekeskustelussa Partioasemalla. Nappaamme matkalta kaupasta päivällisen kuittaavaa apetta. Päästyämme kotiin jäljellä on enää hetki touhuamista. Iltatoimien ja lueskelun jälkeen lapsi meneekin jo yöunilleen.

Kun lapsi nukkuu, äidin on tartuttava vielä tenttikirjaansa. Seuraavan päivän tentin kirja on luettava kahteen kertaan ja toisesta kierroksesta on vielä sata sivua jäljellä. Syksyn ensimmäisestä tentistä (ja siinä sivussa ensimmäisestä tentistä puoleentoista vuoteen) on muodostunut päässäni melkoinen mörkö.

Tästä päivästä ei taida saada hyvä vaimo-pisteitä, sillä aamulla tehtyä pikajärjestelyä ja pyörimään napsautettua vaippapyykkiä lukuunottamatta en ole pahemmin ehtinyt huushollata saati viettää aikaa miehen kanssa. Lapsen ottaminen mukaan Helsingin kokoukseen pitää sentään äitimittarin himpun verran plussan puolella. Opiskelujen aloittaneiden viikkojen perusteella voin sanoa, että välillä olotilani on kaikkea muuta kuin supermutsi tai hyperpuoliso.

Toisaalta opiskelu tuo mukanaan myös vapaapäiviä keskellä viikkoa, pidempiä vapaita, (palkattoman ja tuettoman) pitkän kesäloman, lyhyempiä päiviä ja joustavuutta. Joinain päivinä vain leikitään ja touhutaan perheen kesken ja toisinaan opiskeluun liittyvät asiat haukkaavat lähes koko päivän.

Ainakaan päivät eivät toista itseään muuttumattomina viikkoja, kuukausia tai vuosia putkeen. Jokainen päivä poikkeaa aikatauluiltaan, hankeryhmien kokoonpanoiltaan ja tehtäviltään edellisestä. Väsyttävää ja samalla avartavaa ja antoisaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA

…Kysyi eräs ystäväni. Vastasin pikaisen tuntuman perusteella että aika mukavalta, mutta sittemmin vastaukseen mahdutettavien asioiden lista on laajentunut päässäni kuin sammutusvaahto.

Totesin juttua riittävän vaikka omaksi postauksekseen, sillä vilpittömin mielin lausuttuun kysymykseenkään tuskin kaivattiin viisisivuista vastausta. Onneksi on blogi, johon voin jakaa ja säilöä sieltä täältä pieniä palasia herkästi unohtuvista ajatuksistani ja tunteistani, vanhemmuudesta ja äitiydestä.

Lapsen ilmaisukyvyn laajenemisen vauhti on ihan hurjaa. Ja se on yksi suurimpia ilonaiheitani tällä hetkellä; Suunnatessamme eilen kotiin päiväkodilta lapsi alkoi kävellä ihan hullunkurisesti. Ajattelin ensin tämän vain pelleilevän, mutta koikkelehtimisen jatkuessa kysyin, miksi tämä käveli niin kummallisesti. Lapsi kumartui, laski likavaippaämpärinsä maahan ja alkoi tökkiä varpaidensa seutua ja sanoen: ”Kenkä”. Laskeuduin kurkistamaan tilannetta ja aivan totta, kengän läpyskä oli rullalla jalkapöydän kohdalla. Korjattuani asian, lapsi nousi ylös, nappasi ämpärin ja kirmaisi juoksuun.

Laittaessani lasta unille, tämä ei meinannut mennä sänkyynsä vaan hoki väsymyskitisevällä äänellä ”Utti, utti, utti”. Kun en tuntunut ymmärtävän, hän vaihtoi sijamuotoa ”Utin, utin”. Mies puuttui tilanteeseen ja huomautti, ettei lapsi ilmeisesti aio mennä unille ennen kuin saa tuttinsa. Totesin puoliksi miehelle ja puoliksi lapselle, että konsonanttivalikoimaa paranisi laajentaa, ellei mieli löytää itseään ensi kerralla Utin ABC:n parkkipaikalta.

On ihanaa että lapsi kuuntelee keskusteluja ihan eri tavalla kuin ennen ja tuntuu arvostavan pidempiäkin selityksiä sekä kuvauksia tapahtumien kulusta. Varsinkin yksinkertaiset, tuttuja sanoja ja henkilöitä yhdistävät lauseet kiinnostavat ja innostavat. ”Isi tulee kohta kotiin”, ”Ukki ajaa”, ”Hertta menee juomaan” tai ”Fammu soittaa” saavat lapsen kurkistelemaan ulko-ovelle, osoittelemaan kuskin paikalle, kipittämään keittiöön tai etsimään katsellaan puhelinta. Lapsi tapailee itsekin kaksisanaisia lauseita, joita saattaa silloin tällöin lipsahtaa muutamia puoliksi vahingossa.

Oma-aloitteisuuttakin löytyy. Syöttötuoliin kiivetään itse, tavaroita laitetaan omille paikoilleen, päiväkotireppu selässä painellaan tuttua reittiä kohti kotia ja hammasharjaa täytyy päästä pyörittelemään suussa itsekin. Yksinkertaisten pyyntöjen totteleminen, kotiaskareissa auttaminen ja reippaus tuovat minulle(kin) hyvää mieltä.

Lapsen itseohjautuvalla touhuamisella on myös varjopuolensa, kuten eilinen tapaus, jossa oven takaa lastenhuoneessa istuvaa äitiään kurkkiva lapsi alkoi äkkiä tutkia vierashuoneen oven lukkoa ja naps. Lapsi oli lukinnut äitinsä lastenhuoneeseen. Onneksi sain maaniteltua lapsen hakemaan jotain, minkä päältä hän ylettyisi kääntämään lukkoa uudelleen. Ehdottamaani eteisen jakkaraa ei tullut, tuli kyljelleen käännetty vanha matkalaukku. Hetken ovenkahvaa vatkattuaan lapsi naksautti lukon tyynesti auki päästäen minut pulasta.

Eli käsityskyvyn laajenemiselle reilusti plussaa, liialliselle oma-aloitteisuudelle varovaisesti hieman miinustakin.

Lapsen kanssa vietetty aika tuntuu jotenkin kallisarvoisemmalta kuin ennen ja lapsen pähkähulluihin toilailuihin menee hermo harvemmin kuin aiemmin. Vaikuttaisi siltä, että lapsi myös hölmöilee vähemmän kuin täysin kotihoidossa ollessaan. Ehkä opiskelu ja päiväkoti antavat meille molemmille virikkeitä sekä seuraa ja jaksamme nauttia rauhasta, arkisista puuhista ja köllöttelystä iltaisin ja viikonloppuisin enemmän kuin vaikkapa kesällä.

Tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja hyvältä olla äiti. Joka päivä lapsi oppii jotain uutta ja kehityksen seuraaminen, siihen vaikuttaminen ja uusista taidoista iloitseminen lapsen kanssa on loppuviimeksi aika huikeaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA

On tämä hämmentävää, vanhempana olo. En sano että äitinä olo, vaikka olenkin sattunut kuulemaan vain naisilta heidän kokevan vastaavanlaisia tuntemuksia. Nimittäin syyllisyyttä, lukuisista asioista. Ja toisaalta pilkahtelevaa iloa ja pienistä asioista nauttimista – joista kokee kuitenkin lähes saman tien lisää syyllisyyttä.

Koen syyllisyyttä opintojen jatkamisesta, pitkistä koulupäivistä, viikon jokaisesta liikuntakerrastani, kaikesta mikä on poissa lapsen kanssa viettämästäni ajasta. Ainoastaan lapsen ja miehen yhdessä viettämästä ajasta en pode huonoa omatuntoa,

On ihanaa syödä lounaansa rauhassa, käydä vessassa yksin, keskustella muiden aikuisten kanssa vahtimatta samalla lapsen touhuja sekä kantaa ja pakata aamuisin vain omia tavaroitaan. Mutta koulupäivän venyessä iltapäivään ajatukset kääntyvät enenevässä määrin päiväuniltaan tahollaan heräilevään lapseen.

Olkoonkin että lapsen päiväkotipäivät on pyritty pitämään kuudesta seitsemään tuntiin pitkinä ja ylimääräisiä vapaapäiviäkin tulee pääsääntöisesti useampia kuukaudessa… Silti tuntuu että lapsen kanssa touhuamiselle ja ihan vaan olemiselle on jäänyt hurjan vähän aikaa verrattuna aikaisempaan. 

Miten vähiin illan yhteiset tunnit jäävätkään, jos lapsi on kotona vasta neljän, viiden aikoihin? Nukkumaan mennään kahdeksan aikoihin ja jos siinä välissä on muutamana iltana liikuntatunti…

Ja viikonloput, ne vasta ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Siksi sanoinkin miehelle, että saavat luvan tulla sunnuntaina aikaisin pois mökiltä. Ihan vain jotta ehditään olla yhdessä. Huvittavaa kyllä, muutama kuukausi sitten olin ajoittain niin kypsä että kokonainen viikonloppu erossa lapsesta olisi tehnyt oikein hyvää. Niin se elämä muuttuu.

Muutenhan vallitseva tilanne on mitä mainioin. Saan opintoja etenemään, viettää aikaa aikuisseurassa ja palautella tulevan alani asioita mieleen, mutta toisaalta aloittaa lapsen kotihoidon jälkeisen siirtymävaiheen edes hiukan lyhyemmillä päivillä kuin kokopäivätöissä. Ja ilta-aikaan sekä viikonloppuisin hermoni kestävät lapsen ärsyttäviäkin tempauksia paremmin ja maltan nauttia tämän kanssa olemisesta ja antaa sille aikaa. Mutta kun se syyllisyys.

Löytyykö linjoilta muita syyllistyjiä?
Ja onko mitään tehtävissä vai auttaako vain aika, jos sekään?

Olimme siis eilen käymässä Musiikkitalon kahvilassa (enemmän tai vähemmän äitiys-) bloggaajaporukalla, jos sitä ei tuosta kalevalamitahtavasta otsikosta voinut päätellä.

Aika kypsä äidiksi-blogin Katie oli kutsunut tuttuja bloggaajia ja lukijoita tervehdyskahveille Suomen vierailunsa kunniaksi.

Lähdimme matkaan innolla, kun kävi ilmi että meille sattui kerrankin olemaan vapaa lauantainen aamupäivä. Olin lauantain ja osan sunnuntaista partiokisojen takia pojan kanssa kahdestaan, joten seura ja puuha olivat erityisen tervetulleita.

Ihania äitejä ja lapsia paikalle saapuikin. Osa oli jo hyvinkin tuttuja ja toiset tapasin ensimmäistä kertaa. Paikalla olivat ainakin Tessa ja Kain, Iksu tyttärineen, Mari ja E, Silkkitassu kera ei-niin-salaisen matkustajan, Harriet vauvoineen, Fru L sekä tietysti Katie ja Eddie.

Kahvila oli tilojensa puolesta hyvä valinta tällaiselle vähän isommalle äiti-lapsijoukolle. Lääniä riitti lasten köpötellä ja isoista, lattiatasoon ulottuvista ikkunoista saattoi tarkkailla pensasaidassa piileksiviä varpusia. Muita asiakkaita oli koko aikana vain kourallinen.

Ainoastaan kahvilan hintataso hieman hirvitti, 0,33 litran Coca Cola-tölkistä joutui pulittaman neljä euroa ja juustosämpyläkin maksoi kuutisen euroa.

Pienimmät lapset olivat muutamien viikkojen ikäisiä ja vanhin lähemmäs kolmivuotias.
Vauvat söivät, torkkuivat syleissä ja kurkistelivat muita, mutta isommat lapset painelivat hissin nappia, änkesivät itsensä portaiden alle ja touhusivat keskenään sekä rinnakkain.

Äideilläkin riitti juttua työ- ja opiskelukuvioista imetykseen ja lasten kehitykseen. Olisin voinut istuskella pidempäänkin, mutta väki väheni yksitellen kuka minnekin: sukuloimaan, viettämään perheaikaa tai sarjakuvafestivaaleille.

Noh onneksi pian nähdään muutamien kesken uudestaan!