Come to the dark side – we have cookies

Voiko 25-vuotiaana ottaa uusintakierroksen teini-iästään? Ilmeisesti, sillä selkäni potee pahinta näppylätilannetta sitten yläasteaikojen, kaamos on masentanyt yhtä pahasti viimeksi lukion ensimmäisellä luokalla ja dramaattisten käänteiden ja romantiikan kaipuuni on tällä hetkellä kuin suoraan akuutista murrosiästä.

Vaatekaupoissa katse osuu mustaan, mustaan, harmaaseen ja mustaan. Tekonahkaan, niitteihin, panosvöihin (!), bändipaitoihin, kulutettuihin tummiin pintoihin ja kirpputorinahkaan. Enää puuttuvat vain tummanmustanlilat pitkät hiukset, viininpunaiset tekonahkahousut, musta kimalletoppi ja jäätävät läskipohjaplattikorkokengät niin paluu teinityyliini on taattu.

Mikä avuksi äkilliseen tyylitaantumiseen? Vai pitäisikö vain mennä virran mukana?

Vaatteet ja kengät: H&M / Toisen kollaasin kaulakoru: Gina Tricot / Bändipaidat: 30 seconds to Mars-store, Within Temptation webstore ja Mad Supply

 

Olipa kerran satu nimeltä joulu


Olipa kerran joulu. Tuo pyhä* juhla ja ”vuodenaika” jona kaikki olivat iloisia ja onnellisia eikä kukaan eronnut. Mutta sen jälkeen, kun toteutumattomat odotukset lässähtivät päin okulaareja, parisuhteita purettiin ja kriisityön palveluihin hakeuduttiin oikein urakalla. Turvakodeissa, leipäjonoissa ja pikavippifirmoissa riitti asiakkaita. Kaikki eivät eläneet elämäänsä onnellisena loppuun asti, mutta moni sai kuitenkin hyviä muistoja ja syötyä useamman rasiallisen konvehteja. Ei mitään uutta auringottoman taivaan alla.

Tosielämässä joulua odotettaessa tai vietettäessä seinä saattaa nousta pystyyn jo aiemmin kuin jälkikäteen terapiaan raahautuessa. Ei elämä pysähdy joulun ajaksi. On sairastelua putkissa, vuorotellen ja yhtä aikaa koko perhe, läheisen kuolema, alta menevä työpaikka, auton hajoaminen, joka nielee kaikki joulurahat… Yksinäisyys, joko fyysinen tai henkinen – sen uskoisin olevan vaikeinta kantaa juuri sellaisten juhlapyhien aikaan, kun kuuluisi olla niin kovasti yhdessä.

Joulu on ehkä satu. Sellainen satu, joka on lähes kaikille tuttu. Vähän niin kuin Hannu ja Kerttu. Kaikki tietävät jutun juonen, joskaan eivät välttämättä sanatarkasti koko tarinaa. Oli sisarukset ja isä, ehkä äitipuoli. Ja metsä sekä piparkakkutalo. Niin ja noita, uuni ja leivänmuruja… vai olivatko ne kiviä. Joka tapauksessa paha sai palkkansa ja lapset pääsivät kotiinsa lopussa. 

Joulusadun palasetkin ovat tuttuja: perheen ja läheisten kanssa vietetty aika, kynttilänvalo, tuoksut, harmonia, rauha, ruoat, leivonnaiset, koristeet… Jokainen kertoo niistä vähän omanlaisensa sadun, mutta liian villejä tulkintoja (vaikkapa jäätelöauton kuljettajaksi muutettua noitaa paheksutaan) perinteiden rikkomisesta.

Moni meistä lienee haaveillut joskus satuun sukeltamisesta, kuvitellut pienen hetken porttia satumaailmaan. On kyseessä sitten ollut Tylypahkasta saapunut kirje, henkevältä näyttävä teepannu tai kaniininkolo, kaipaa aikuisenkin mieli välillä elämäänsä ripauksen ihmeitä, taikaa ja jotain elämää suurempaa. Osalle joulu on palanen satua arjen keskelle, tunnelmointeineen, koristeineen ja puuhineen.

Kukaan tuskin tahtoo viedä joulun taikaa toisilta pois, joskin jouluun hullaantuminen voi ärsyttää kanssaihmisiä samoin kuin vanhoja vaatekaappeja puolitosissaan kolisteleva kolmikymppinen sisarus tai sähkökatkon sattuessa valoloitsun toimivuutta testaileva puoliso. Liika on liikaa.

Ja toisaalta joulua voi tuskin elää, tehdä, rakentaa tai tunnelmoida myöskään liian vähän. Joissain saduissa ei ole lohikäärmeitä, yksisarvisia tai puhuvia hiiriä, on vain ihmisiä, jotka kohtaavat toisensa, jättävät jälkensä toistensa elämään ja kenties erkanevat sitten. Eikä toinen satu ole toista huonompi.

Joulun sadussa on mielestäni olennaisinta sanoma – kuten saduissa yleensäkin. Minulle joulun sanoma on vuodesta toiseen toivo ja ilo, valon voitto pimeästä. Juhla jossa annetaan, jaetaan ja kohdataan. Mies sanoi joulun sanomakseen sen, että ihmiset tekevät juhlan. Haastan teidätkin kertomaan: mikä on teidän joulunne sanoma? 

* Minulle pyhä voi tarkoittaa uskonnollisista syistä pyhää, kulttuuripiirissä pyhäksi koettua tai henkilökohtaisesti pyhänä pidettyä asiaa.

 

 

Tiistai-inspiraatiota eli lääkettä mielelle

Kun ulkona pimenee ja elämän tahti hidastuu, mieleni (tai sieluni) alkaa kaivata enenevässä määrin tarinoita polttoaineekseen. Olen aina keksinyt päässäni paljon pieniä kertomuksia: lapsena pelastin värikkäistä pyykkipojista koostuvaa eläinlaumaa kylpyhuonesavannia uhkaavan tulvan alta, teini-ikäisenä täytin kirjojen suosikkihahmojeni kohtaloiden aukkoja omilla sepustuksillani – kirjoitinpa joskus melko suosittua jatkotarinaakin eräälle foorumille. Mutta ei siitä sen enempää. Krhmm.

Nyt ”aikuisena” uppoudun katsomieni sarjojen, lukemieni kirjojen ja viime aikoina myös pelaamieni pelien maailmoihin – välillä liiankin kanssa. Eräs kuluttamani viihteen, taiteen ja inspiraation muoto on kuitenkin, ehkä yhtä blogipostausta lukuunottamatta, ollut täysin sivussa tältä tontilta. Nimittäin nettisarjakuvat. 

Pisimpään lukemaani sarjakuvaa aloin lukemaan verkossa joskus lukion alussa ja olo oli kieltämättä vähän tyhjä, kun tarina tuli päätökseensä. Olin lukenut kyseistä sarjakuvaa lähes yhtä kauan kuin olen pitänyt yhtä mieheni kanssa ja meinaan toisinaan klikata sarjakuvan auki vain muistaakseni, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. 

Verkko on pullollaan visuaalisesti häkellyttäviä, mielenkiintoisia hahmoja pursuavia ja koukuttavia sarjakuvia, jotka vain odottavat löytäjäänsä. Minulle sarjakuvissa on tärkeintä niiden visuaalinen ilme, taitavasti rakennettu juoni ja viihdyttävyys; Tyrskähdyttäviäkin juttuja saa olla, mutta pääasiassa hauskuuttamiseen tähtäävät, huumorivoittoiset sarjakuvat eivät koukuta itseäni samalla tavoin kuin pidemmät, juonellaan mukaansatempaavat tarinat.

Luen tällä hetkellä kymmenkuntaa verkossa ilmestyvää sarjakuvaa, mutta uusiakin suosikkeja mahtuisi listalle. Otankin mielelläni vastaan vinkkejänne, aikaa uusien tuttavuuksien etsimiselle kun ei oikein ole!

Halusin näin hämäränä tiistaina vinkata teille yhden suosikkini, suomalais-ruotsalaisen monilahjakkuuden luoman Stand Still. Stay Silent-sarjakuvan, joka porskuttaa kansainvälisillä verkkosarjakuvalistauksilla kärkikahinoissa. Ja ilahduttaa lukijoitaan ilmestymällä huikeaa tahtia – peräti viidesti viikossa! Päädyin tämän tarinan pariin saman piirtäjä-käsikirjoittajan edellisen sarjakuvan kautta ja jäin heti koukkuun. 

Sarjakuva sijoittuu lähes sata vuotta maailmanlaajuisen katastrofin jälkeiseen aikaan, jossa jäljellä olevat asutuskeskukset, ainakin ne, joista tarinassa kerrotaan, sijoittuvat Pohjoismaihin. Kaaoksen valtaamilla alueilla kuljeskelee vaarallisia petoja ja mystisiä olentoja, joita vastaan metsästäjät, maagit ja asuinkelvottomiksi muuttuneiden alueiden puhdistamiseen tähtäävät joukot käyvät jatkuvaa taisteluaan. Tarinan päähenkilöt, joukko enemmän tai vähemmän päteviä ja kehnosti rahoitettuja innokkaita hölmöjä, suuntaavat tutkimusretkikuntana kohti suurta tuntematonta.

Jos siis taidokas piirrosjälki, herkulliset värit, huolella taustoitettu tarina, sopiva määrä komiikkaa, uniikit hahmot ja mainiot kissat, joita sarjakuvassa vilisee kuin Vilkkilässä… noh paljon, kuulostavat jutultasi, suosittelen lämpimästi kurkistamaan. (Aloita tästä.)

// Kuvat: ssss-comic Tumblr

 

Heijastinliiviotusten hypnoottinen reivimeininki

Keravan keskustan keskiössä kohoavalle Aurinkomäelle, pienen virkistysmetsikön siimekseen, kaupungin yläpuolelle, oli pystytetty Flowers of Life-taidelavastusryhmän teoksia. Ryhmä on luonut pimeässä hohtavaa, holografisia kuvioita sisältävää taidetta vuodesta 2002 ja teoksia on ollut esillä ympäri maailmaa. Keravalle pystytetyn teosryhmän taustalla soi Dominik Schliengerin musiikki.

Kun teokset nyt kerran olivat keskustassa, muutaman minuutin pyöräilymatkan päässä, olisi ne ollut sääli jättää kokematta. Nappasin siis lapsen tarakalle istuimeensa ja hurautin ihmettelemään sekä teoksia että paikalle ilmaantuneita kaupunkilaisia. Kuutti oli tosin ottanut varaslähdön ja käynyt tiirailemassa pimeyden ja valojen vuorottelua jo aiemmin. Ihan innoissaan tämä silti lähti uusintakierrokselle.

Teoksien lisäksi tunnelmasta teki jotenkin erityisen juurikin ilmassa leijailevien kukkien, helmikuvioiden ja symboleiden alle kokoontunut väkijoukko, joka koostui nuoremmista ja vanhemmista aikuisista sekä yllättävän suuresta lapsijoukosta. Kirkkaisiin ulkovaatteisiin, neonkeltaisiin liiveihin ja vilkkuvaloilla varustettuihin lenkkareihin sonnustautuneet alamittaiset hehkutikkuineen ja pienine taskulamppuineen olivat varsin hauskan näköisiä tiiraillessaan ihmeissään yläilmoihin.

Heijastinliivikansan spontaanit omat reivit, joissa puolet porukasta oli alle kouluikäisiä. Kun pakettiin lisäsi kasan pikkukoiria omine liiveineen ja hymyileviä, hetkeen heittäytyneitä aikuisia, sain ohimeneviä kylmiä väreitä tajutessani, että juuri tätä taiteen ja kaupunkikulttuurin pitäisi parhaimmillaan olla: elämyksiä, iloa, oivalluksia ja suopeaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Printtikameroita, ihania naisia ja syksyn paras juustokakku

Pidin perjantaina Nosh-kotikutsut. Vieraslistalla oli perheellisiä tuttuja blogimaailmasta, perhekerhoista ja kaikenmaailman muista maailman tuulista. Paikalle tulivat kynnelle kykenevät ja kerkiävät, kuten useimpiin juhliin tänä päivänä. Ja ihana että tulivat, nuo iloiset naiset lapsineen!

Söimme artisokka-auringonkukansiemen- ja miniluumutomaatti-viinirypäle-mozzarella-salaattia sekä cocktailpiirakoita ja munavoita. Jälkiruoaksi oli minttudomino-mustikka-juustokakkua ja digestive-omena-kaneli-juustokakkua, jonka julistin itsevaltiaan elkein parhaaksi syksyjuustokakuksi ikinä. Kiitoksia appivanhemmille omenoista – edelleen. Myös kattauksessa oli ripaus sadonkorjuutunnelmaa, joskin itse kerättyjä tai säilöttyjä herkkuja ei valitettavasti tämän emännän keittiöstä löytynyt tarjottaviksi.

Söimme, kuuntelimme vaate-esittelyn ja hypistelimme tekstiileitä, jutustelimme kaikesta mahdollisesta, vahdimme, syötimme ja nukutuimme jälkikasvuamme ja ihmettelimme, minne se aika oikein katosikaan. Nukkuma-aika kolkutteli monella lapsella jo ovella ja vanhemmat hämmästelivät, miten tässä on ehtinyt syödä vasta yhden palan kakkua ja puolet vieraista on vielä jututtamatta. Klassinen ongelma lasten kanssa reissatessa?

Yhtä ilmapallontakavarikoimisraivaria ja muutamaa vastahakoista kotiinlähtijää lukuunottamatta kaikki sujui leppoisasti, joskin jämiä jäi isännän, emännän ja eläintarhan syötäväksi vähän turhan kanssa. Vähäruokaisia naisia vaiko yli-innokas kokki? Lompakko keveni muutaman reilulla kasvunvaralla varustetun lastenvaatteen verran ja mieli monella kilolla. Kiitos siis Ella F., Raissi, Sillypäänts, Lilleri, Minna ja Liv. (Pahoittelen taiteellisia vapauksia nimien suhteen.)

Sitten kun-mekko eli synttärikolttu

Sain äidiltäni etukäteis-syntymäpäivälahjaksi jotain ihanaa Marimekon kesärekistä. (Kiitos äiti!)
Kyseessä on hauskalla pilkkukuosilla koristeltu kotelomekko, jonka tummempi vyötäröosa toisi varmaan hyvin tiimalasimuotoa sellaisillekin, joilla on sitä omasta takaa vähemmän. Uskoisin kuosin ja värin olevan sopiva hyvin moniin tulevaisuudessa siintäviin juhliin. Kenties ainakin syksyllä edessä oleviin häihin ja parille merkkipäiville.

Mekon saa ujutettua päälle myös näin kesähelteiden hikinihkeällä iholla ja sukkahousut sekä asiaankuuluvat kotelomekon alle sopivat korkeavyötäröiset alushousut auttaisivat asiaa varmasti. Mekko istuisi takaa kuitenkin vielä paremmin, jos painoa olisi muutama kilo vähemmän. Siksi mekko on roikkuu vaateripustimessaan muistuttamassa lähestyvistä neljännesvuosisadan syntymäpäivistä eli miehen ja minun yhteisistä 50-vuotis juhlista.

Saa nähdä, mitä tässä lapsiperhe- ja opiskeluarjen pyörityksessä ehtii asialle tehdä, toivottavasti motivaatiomekko tekee omalta osaltaan tehtävänsä!

Mitäs tykkäätte mekosta?

 

Pari ajatusta lainasuvusta sekä äidin ja pojan juhla-asut

Heti tekstin aluksi ilmainen vinkki tuleville sukupolville: Angstinen ja epävarma teini-ikä tai varhaisaikuisuus ei ole ehkä paras mahdollinen hetki tutustua aviomiesehdokkaan perheeseen. Kun omien vanhempien, kenties keskivertoa hieman tiukempi, lieka alkaa höllentyä, saattavat orastavan parisuhteen toisen osapuolen perheen erilaiset säännöt, rajoitukset ja elämäntavat ottaa päähän enemmän kuin aihetta olisi.

Ja kun huumorintajuissa tai -tajuttomuuksissa sekä sopivaksi katsotuissa kommentoinnin aiheissa on eroja puoli ja toisin, soppa on yhtä tehokkaasti leviävä ja helposti valmistettu kuin somekokilla konsanaan… Nykyisen parisuhteeni alkuvaiheessa rätisi ja paukkuikin säännöllisesti, lähinnä oman herkkähipiäisyyteni vuoksi. Kaivoin jopa matalia juoksuhautoja ja pitkävihaisena märehtijänä väärällä jalalla liikkeelle lähdöstä oli työlästä päästä yli. Viime vuosina kaikki on kylläkin rullannut mielestäni varsin sujuvasti ja viimeistään lapsemme on toiminut tehokkaana välien rasvaajana.

Koska olen pienen ikäni koettanut haalia tunnustusta ja hyväksyntää ja saanut sitä murusen sieltä, toisen täältä, kaipaisin omien lähtökohtieni vuoksi varsin pehmeää ja lämminhenkistä vastaanottoa uusiin yhteisöihin uskaltautuessani. Olenkin edelleen kiitollinen ensimmäisen poikaystäväni äidille, joka antoi minulle varauksettoman hyväksyntänsä sekä luottamuksensa. Ja toivotti minut heti tervetulleeksi osaksi perheen yhteisiä puuhia ja matkoja sekä pyörimään kotiinsa – niin sohvannurkkaan kuin imurinvarteenkin. Myös pitkäaikaisen ystäväni J:n äiti on hyvä esimerkki ihmisestä, jonka kotiin oli aina mukava tulla kylään, sillä hän sai läsnäoloni tuntumaan toivotulta.

Olemme kuitenkin kaikki hyvin erilaisia siinä, missä määrin ja laajuudessa jaksamme ja suvaitsemme ydinperheemme ulkopuolisia persoonia kotiympyröissämme – ja perustavanlaatuisemmalla tasolla myös siinä, keitä miellämme kuuluvaksi perheeseemme. Kuuluvatko perheeseen vanhemmat ja lapset vaiko myös isovanhemmat, enot, tädit, lasten puolisot, lapsenlapset, naapurin parhausaikuiset tai läheisimmät ystävät? Minun perhekäsitykseni on epämääräistä, jatkuvassa muutoksessa olevaa sorttia, joka venyy, vanuu ja laajenee.

Kotini on myös avoin kohtaamisille; Vaihto-oppilaat, sohvamatkaajat, lapsen kaverit ja ystävien seuralaiset ovat tervetulleita minikolmioomme syömään, juomaan, punkkaamaan ja leikkimään. Äidinäitini oli kuulemani ja kokemani mukaan ihminen, jonka ruokapöytään katettiin tarpeen mukaan lisää lautasia ja jolla saattoi olla oman viisipäisen lapsikatraan lisäksi pitkiäkin aikoja sukulaisten lapsia hoidossa. Myös lapsuudenkotiini on saanut pyytää yökylä- ja syntymäpäivävieraita ja mieheni sanoo vieraanvaraisuuteni olevan ei niinkään perittyä vaan ennemmin opittua hulluutta. Luulen tuon, varsin pitkälti sosiaalista elämääni määrittelevän, ominaisuuteni olevan yksi syy sille, miksi tulen niin hyvin toimeen vaikkapa Tessan kanssa.

Eilisissä sukujuhlissa huomasin, lähemmäksi vuosikymmenen takaisesta hankalasta alusta huolimatta, viihtyväni mainiosti tuossa kansainvälisessä, monikielisessä ja yhtä pitävässä porukassa, omine hölinöineni ja epävarmuuksineni.

Ruokailukatoksen reunassa roikkui rivi eri maiden lippuja ja väkeä oli, kliseisesti vauvasta vaariin ja vaaleasta tummaan. Sain aikaan yllättävää samanmielisyyttä tulvivan keskustelun modernien, valkoisten laatikkotalojen ja mustien, tanskalaistyylisten omakotitalojen ihanuudesta sekä pitää sylissäni lämmintä ja leppoisaa australianterrieriä. Poltin niskani meitä yllättäen hellineessä auringossa, puhuin pari sanaa ruotsia ja keksin mistä mieheni on perinyt satunnaiset maisema-arkkitehtikohtauksensa.

Pikkuserkkujeni äiti toivotti mieheni tämän ensimmäisellä Juankosken vierailulla, seurustelumme alkuaikoina, tervetulleeksi sukuun. Miehestäni se oli vähän turhan suorasukaista parisuhteemme tuoreuden huomioon ottaen, mutta minusta se oli oikein paikallaan ja ihanaa. Niin helposti kuin itseni ulkopuoliseksi ja huonoksi seuraksi hetkittäin tunnenkin, eilen oloni oli (jälleen) tervetullut. Ja se on aika tärkeä kokemus, itse kullekin.

Johonkin perheeseen ja sukuun voi olla helpompi solahtaa kuin toiseen – ja joihinkin jopa mahdotonta. Jokaisessa prosessissa on kuitenkin varmasti omat karikkonsa… Vai mitä sanotte? Millaisia kokemuksia teillä on uuteen perheeseen tai sukuun tutustumisesta ja kenties siihen kuulumisesta? (Joko puolison kautta tai elämäntilanteen muutoin muuttuessa.)

Mutta niistä juhla-asuista vielä sananen. Tai olkoot, nyt oli niin syvälliset ja sekavat selitykset pohjalla että antaa kuvien puhua puolestaan.

P.S. Appivanhemmille kiitos ja anteeksi. Osaan olla ajoittain aika rasittava.

Matkaterkut 26/52

Olimme tänään koko perheemme voimin miehen suvun sukujuhlissa. Puolesta päivästä alkuiltaan asti juttelimme, istuskelimme, tutkimme juhlapaikan tiluksia, söimme ja vahdimme ympäriinsä säntäilevän taaperon edesottamuksia. Sukujuhlista ilmaantunee blogiin vielä myöhemmin muutama sana ja kuva, mutta nyt koetan pukata kännykkänetin avulla verkkoon 52 viikkoa-projektin kuvat ja matkaterveiset teille.

Mies nimittäin pudotti minut ja Kuutin Lahdessa huoltoasemalle. Hyppäsimme vanhempieni kyytiin eikä reissaminen loppunut tämän päivän osalta vielä mihinkään. Matka jatkuu kohti Kuopion ja Jyväskylän seutua. Ohjelmassa on sukulointia isovanhemmillani, yhdet juhlat ja kenties muutama muukin sukulaisvierailu. Pakarat puutuvat tulevina päivinä istuessa ja pötsi kasvaa kahvipöydissä, mutta kesän virallinen Tour de Keski-Suomi on silti toivottu ja odotettu reissu.

   

Yo-juhlat ja potentiaalinen ikäkriisin paikka

Istuimme toissapäivänä saunassa ja mies sanoi, että hänen on jotenkin vaihea sopeutua ajatukseen että vanhempi pikkuveljistäni viettää nyt ylioppilasjuhliaan. Kuulemma siitä syystä, että meillä kahdella, minulla ja veljelläni, on keskenämme niin suuri ikäero. Totesin puoliksi tosissani tämän olevan klassinen merkki orastavasta ikäkriisistä ja muistutin miehen lähipiirissä häämöttävän seuraavien ylioppilasjuhlien…

Pysähdyin myös miettimään, herättääkö tämä kyseinen juhlistus itsessäni erityisiä nostalgian väristyksiä tai kylmäävää kalman kosketuksen tuntua. Ja totesin että näin muutamaa kuukautta vaille 25-vuotiaana en pode minkäänsorttista ikäkriisiä. Olen naimisissa, minulla on lapsi, asumme omistusasunnossa ja valmistun ensi keväänä, ulkoiset puitteet ovat siis ihan hyvissä kantimissa.

Mutta ennen kaikkea olen tyytyväisempi itseeni, jokaisella tasolla, kuin koskaan aikaisemmin. En tarkoita, ettenkö haluaisi kehittyä ihmisenä, oppia uusia asioita, pistää kehoani ajoittain äärirajoille ja työntää sitäkin uusien haasteiden äärelle. Oman kehon syynääminen tai omissa epätäydellisyyksissä kieriskeleminen ei kuitenkaan haukkaa suurta osaa kaikesta käytettävissä olevasta tarmosta – toisin kuin joskus teini-iässä.

Itse juhlista selvisimme lähes stresseittä, varmasti paljolti siksi, etten enää asu vanhempieni luona. Hässäkkä ennen juhlia lienee nimittäin ollut melkoinen. Meidän tehtäväksemme lankesi vain kolmen salaatin ja kahden juustokakun valmistus, jotka mies pyöräytti – sekä juhla-aamun järjestelyhommia, joita teimme Kuutin kanssa juhlapaikalla.

Useampaa annosta salaatteja, kalaa, kakkuja, lusikkaleipiä ja muutamaa kuohuviinilasillista myöhemmin olo oli yhtä aikaa raskas ja kevyt. Sukulaisia ja entisiä naapureita sai jututettua ja syynättyä kummankin veljen todistukset läpi. Kyllä päättäjäiset, valmistujaiset sekä rippi- ja ylioppilasjuhlat vain kuuluvat loppukevääseen. Nyt kesä on virallisesti täällä!

Toisille hyvät arvosanat lankeavat eteen vähemmällä vaivalla ja toisilla niiden saavuttaminen vaatii ahkeraa puurtamista, loppumattomalta tuntuvaa laskemista ja lähisuvun valjastamista apujoukoiksi tekstitaidon vastauksien tekemiseen tai matematiikasta aidosti jyvälle pääsemiseen. Tuntuu hyvältä juhlistaa saavutusta, jonka takana olevan työmäärän on osittain päässyt näkemään.

Onnea siis vielä kerran, uusi ylioppilas. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, että terveisin ylpeä isosiskosi, mutta sanottakoon se kuitenkin.

Herkullista äitienpäivää!

Heräsin juuri ja koetan tehdä selvää aamiaisestani, mutta epäilen että osa saa jäädä odottamaan myöhempään. Kuvista kun puuttuu vielä salaatti ja juomat. Jos minä tempaudun välillä asustamaan tai koristelemaan runsaalla kädellä, huomannette että puolisoni lievät (ja eittämättä ihanat) ylilyönnit tapahtuvat puolestaan keittiössä.

Perheemme alastoman kokin loihtiman äitienpäiväaamiaisen myötä haluan sen pidemmittä puheitta toivottaa kaikille ihanaa äitienpäivää!