Näistä kuvista puuttuvat siis kaikki hameeni ja housuni. Eli kuvassa ovat vain paidat, lyhythihaiset paidat ja mekot.
Miten on silti mahdollista, että välillä tuntuu siltä, ettei kaapissa ole mitään, mihin pukeutua?
Ja näitä kuvia katsellessani totesin, että vaatekaappien värikoodaaminen uudelleen tulisi tarpeeseen.
Ajattelin järjestellä vaatekaappeja ja aloittaa sukkahousulaatikosta. Olisi hyvä, jos laatikosta löytäisikin jotain: Näin kylmällä kun tarvitsee jo sukkahousut hameen tai mekon seuraksi.
Voisi heittää huonokuntoisimmat ja rikkinäiset pois ja tietenkin tehdä sen kaikista tärkeimmän
…eli värijärjestää!
Kuvissa jo järkeistetty laatikko, alkutilanne oli iso, yli säilyttimen äyräiden tursuava kasa keskenään solmussa olevia sukkahousuja…
Ja lopuksi olennaisin eli aiomme karata L:n kanssa muutamaksi tunniksi Helsinkiin syömään. On mukava laittaa itsensä ihmisten-ilmoilla-liikkumis-kuntoon ja viettää hetki aikaa tietäen, että M on L:n vanhemmilla hyvässä hoidossa.
Kauniita koruja olisi suorastaan sääli sulloa lippaisiin. Onneksi en tee niin.
Kun omistaa paljon koruja, ne pääsevät harvakseltaan käyttöön ja niiden ollessa esillä kotona, niistä voi nauttia muutenkin kuin osana omaa asua.
Ja kissankarvojahan ei kerry kaikkialle…
M saa syksymmällä käyttöön hienot mokkasiininsa. Äidin intiaaniasuvillitys laajenee siis uhkaavasti myös lastenvaateosastolle.
Mitä mieltä olette: Onko lasten ja vanhempien samanlainen pukeutumistyyli hauskan näköistä vai erittäin ärsyttävää? Vai riippuuko se tyylistä? Entä sisaruksien tai vanhempien pukeutuminen tai pukeminen keskenään samanlaisiin asuihin?
Olen hämmentynyt. Yleensä minulla on vankka mielipide asiasta kuin asiasta, mutta tässä kohtaa en tiedä, ihastuako vai vihastuako. Kummallisen hajuton ja mauton olo jää koko ilmiöstä. Univelkaa, aikuistumista vai asian asettamista kerrankin oikeaan mittakaavaansa… En osaa sanoa.
Esimerkkiä lasten ja aikuisten samankaltaisista asuista näyttävät näyttelijätär Selma Blair sekä tuntematon perhe menneisyydestä.
Ps. Pahoittelen jo aiemmin julkaistua kuvaa.
… Lehti- ja televisio- sekä katukuvamainonnassa näkyvä räikeä (seksuaali)väkivallan imitointi ja ihannointi.
Erikoisinta kaikissa väkivaltateemalla ratsastavissa mainoksissa, näyteikkunoissa tms. on mielestäni se, että tällaiseen kuvamateriaaliin pääsevät käsiksi kaiken ikäiset: Ne iskevät päin kasvoja (pun intended) kadunkulmassa, laivan kosmetiikkamyymälässä tai lehden takakannessa.
Millaisen viestin nämä kuvat mielestänne antavat?
Antavatko tällaiset mainokset lisäarvoa tuotteelle, merkille tai valmistajille?
Mennäänkö muotimaailman jatkuvassa shokeeraamisen halussa ja julkisuudenkipeydessä jo roimasti yli tietyn moraalikehyksen saati hyvän maun rajan?
Onko toisen ihmisen nöyryyttäminen ja tähän kohdistuva väkivalta seksikästä?
Voiko tällaista materiaalia perusteella sillä, etteivät tilanteet ole todellisia tai että tarkoitus on luoda taiteellinen vaikutelma?
Herättävätkö tällaiset kuvat halua ostaa tuotetta?
Millainen vaikutus seksuaalisuuteen ja seksiin liittyviin rooleihin on toistuvilla visuaalisilla ärsykkeillä, joissa naiset esitetään useimmiten seksiobjekteina ja miehet hallitsevina ja väkivaltaisina?
Muun muassa sosiaalisen oppimisen teoriaan perustuen on syytä olettaa, että ympäristömme ärsykkeet kuten median viestit ja niiden kautta tapahtuva toistuva altistuminen kuville, jotka sisältävät seksististä ja väkivaltaista aineistoa, turruttavat reaktioitamme esimerkiksi raiskauksiin sekä parisuhde- ja perheväkivaltaan.
Tuleeko (seksuaali)väkivallasta tällöin sosiaalisesti hyväksyttävämpää, vähemmän poikkeuksellista ja luotaantyöntävää?
Miten toistuvat visuaaliset ärsykkeet muokkaavat ajatteluamme?
Haluaisitko kävellä lapsesi kanssa tämän näyteikkunan ohi? Minä en haluaisi kävellä sen ohi edes aikuisseurassa?
“When violence is used to sell a product, it does not just sell the product; it condones violent attitudes and behavior and contributes to exaggerated fears of violence among those encouraged to see themselves as its potential victims.”
Dr. C. Kay Weaver
Mielenkiintoista luettavaa aiheesta ja sen sivusta.
Olen käynyt vähän alle kouluikäisestä asti Keravan kuvataidekoululla kerran viikossa. Tosin Helsingissä asuessamme pidin parin vuoden tauon. Kuvataidekoululla käydään monipuolisesti läpi eri tekniikoita kuten piirrustusta, maalausta akvarelleilla, peiteväreillä ja öljyväreillä, korutöitä, animaatiota, grafiikan eri variaatioita ja keramiikkaa. Näistä koen olevani kaikista heikoimmillani juuri keramiikassa, joten ihmettelen, että sain kerrankin aikaan jotain, mitä edes kehtaan pitää esillä. Tässä on yksi savityöni, josta tavallaan pidän sen rouheudesta huolimatta.
Säilytän siinä yleensä Kalevala Korun Vanamo-sarjan korujani. Pidän itse hopeakoruista jopa enemmän, kun ne ovat hieman tummuneet, joten annan niiden päästä kosketuksiin huoneilman kanssa. Olen saanut Vanamo-korvakorut rippi-, rannekorun ylioppilas- ja kaulakorun syntymäpäivälahjaksi.
Aiemmin tänään lähdössä metsästämään Honkkarista matalaa ruukkua mehikasviasetelmalle. Mukana menossa Hertta, L ja M. Ei löytynyt tarpeeksi matalaa ruukkua, aluslautasissakaan ei ollut sopivan isoa. Päädyimme Jamie Oliver-koriin. Mutta mitä ihmettä ko. herralla on tekemistä istutuskorien kanssa, se jäi arvoitukseksi.
Mekko, bleiseri, kengät ja sukkahousut H&M, hiuspinnien alkuperää en muista, käsilaukku ja korvakorut kirpputorilta (Keravan Fida lähetystori). Kaulakorun ostin jostain pikkukojusta Habitaresta kolme vuotta sitten.
PS. Edustava harmaa juurikasvu värjättiin iltapuhteena piiloon.
