Törmäsin naapurin herraan rappukäytävässä. Olimme tulossa vauvan kanssa ulkoa ja hän odotteli hissiä alakerroksiin. Keskustelimme kohdatessamme hetken niitä ja näitä. Tämä puhui säästä ja mittaili sylissäni nököttävää vauvaa samalla päästä varpaisiin. Hän kysyi, onko vauva nukkunut yöt hyvin. Vauvan arvioiva tarkastelu jatkui. Aloin jo huolestua. Oliko vauva jotenkin kummallisessa asennossa, oliko hänellä liian vähän tai paljon vaatetta naapurin mielestä vai miksi hän tutkaili tätä niin tarkasti?
Naapuri jutusteli vielä hetken, vaihtaen levottomana painoa jalalta toiselle, toivotteli sitten hyvät päivänjatkot. Jo käsi hissin ovenkahvalla naapuri kääntyi ja kysyi: ”Olikos tuo vauva nyt tyttö vai poika?” Ilmeisesti M:n vaatteista (kuvassa täällä) ei tuolloin pystynyt päättelemään asiaa.
Erityisesti vanhempaa väkeä tuntuu häiritsevän se, jos he eivät yhdellä skannauksella pysty määrittämään alle puolivuotiaista vauvanpötkäleistä näiden sukupuolta. Tiedänpä yhden vanhemman rouvan saaneen raivokohtauksen kauppakeskuksessa ventovieraalle äidille, kun tämä oli pukenut poikansa kirkkaanpunaiseen neuleeseen ja vauvaa ihmettelemään tullut mummo koki tuleensa nöyryytetyksi, kun luuli lasta tytöksi.
Kun laitoin M:n syntymästä sairaalasta tekstiviestin sukulaisille ja ystäville, käytin asiaa sen kummemmin ajattelematta tämän työnimeä Kuutti. Totesin, että Kuutti syntyi ja lisäsin perustiedot eli päivämäärän, kellonajan, paino- ja pituustiedot ja lyhyen luonnehdinnan synnytyksestä (eli että leikkaukseen meni ja kauan kesti…) Kukaan ei kehdannut kysyä heti vastausviestissä, että tyttö vai poika. Vasta kun soittelivat ja kyselivät kuulumisia, utelivat asiaa varoen.
Emme tienneet M:n sukupuolta ennen viimeisiä raskausviikkoja. Minulla epäiltiin raskaushepatoosia ja siksi istukan virtauksia, lapsiveden määrää ja sikiön liikkeitä haluttiin vilkaista ultraamalla ihan loppuraskaudessa. Ultrakuvaa huolestuneena tiiraillessani näkökenttääni läjähtivät jättimäiseltä näyttävät kivekset. Sain siis sukupuolen tietooni ihan vahingossa.
Koska en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, kysyin lääkäriltä varovasti, ovatko kyseiset pallot kivekset vai jotain ihan muuta (kuten vaikka pikkuaivot). Hän oli nimittäin pysäyttänyt kuvan suurennettuna pitkäksi aikaa samaan kohtaan mittaillessaan lapsiveden määrää siinä osassa kohtua. Lääkäri nauroi ja sanoi, että kivekset ovat ja hyvältä näyttää muutenkin. Vettä on tarpeeksi ja istukka porskuttaa normaalisti.
Ainakin asiaa tiedustelleet lähimmät ystävät ja sukulaiset saivat kauan kaipaamansa tiedon sen jälkeen.
Olin ottanut lahjoituksena saamiani vaatteita vastaan vain neutraaleissa malleissa ja väreissä ja sama päti tekemiini hankintoihin. Vauvan vaatekaappi pursuaakin valkoisia, mustia, harmaita, ruskeansävyisiä, keltaisia, oransseja ja vihreitä sekä satunnaisia tummanpunaisia ja -sinisiä vaatteita. (Kuvia M:n vaatteistaa asiaa mahdollisesti kauhisteleville löytyy täältä, tuolta, tuoltakin ja vielä täältä.)
Toisaalta on hyvä, että lähes kaikkia kaapista löytyviä vaatteita, muutamia vauvan syntymän jälkeen lahjaksi saatuja lukuun ottamatta, voisi käyttää yhtä hyvin pojalla tai tytöllä. Jos saamme joskus toisen lapsen tai tuttavapiiristä kuuluu vauvauutisia, voi vaatteita säästää tai antaa eteenpäin riippumatta siitä, mikä tulevan käyttäjän sukupuoli tulee olemaan.
Minusta lapset ovat ennen kaikkea lapsia, joilla on lasten touhut ja kiinnostuksenkohteet. Ärsyynnyn ajoittain siitä, jos lasten maailmaa yritetään muokata vastaamaan jotain kummallisia miesten ja naisten sääntöjä.
Ennen murrosikää lapsilla on täysin samat edellytykset harrastaa vaikkapa haluamiaan urheilulajeja, siis fyysisesti. Vasta murrosiässä pojat alkavat saada helpommin lihasmassaa ja erot voimassa kasvavat – varsinkin aktiivisesti urheilua harrastavien osalta. Ongelma tulee vastaan siinä, että kaikissa urheilulajeissa ei ole omia ryhmiä tytöille tai pojille. Joukkueensa tai ryhmänsä ainoalla tytöllä tai pojalla voi olla joko hankalaa sopeutua tai älyttömän hauskaa, riippuen pitkälti kanssaharrastajien asenteesta ja siitä, onko lapsi kasvatettu tulemaan toimeen vain oman sukupuolensa edustajien kanssa.
Miksi siis tytöt ja pojat eivät voi käyttää samoja vaatteita, harrastaa samoja asioita ja leikkiä samoilla leluilla? Jokaisen automarketin leluosasto on jaettu kahdesta neljään käytävään, joiden keskellä menee näkymätön linja. Toisella puolella on pörröisiä, kimaltelevia eläimiä, vauvanukkeja loputtomine oheistarvikkeineen ja suuripäisiä törröhuulisia nukkeja kun taas toisella puolella on monsteriautoja, supersankarifiguureja ja erilaisia moottoriajoneuvoja.
Mikä vika on saippuakuplien puhaltelussa, legorakennelmien loputtomassa kasaamisessa, koti- ja ammattileikeissä erilaisine rooleineen, junaratojen tekemisessä, hiekkalaatikkoleikeissä, pihapeleissä, kaupunkimatolla leikkimisessä (olivat pääosassa sitten pienet eläimet, autot tai ihmiset)? …Niitä ei voi myydä samalla tavoin tyttöjen tai poikien juttuina.
Eräs kouluikää lähentelevä lapsi valitti minulle kerran, että hän ei voi syödä kattamallani pienellä Muumimammalla koristellulla lusikalla, koska sen on tyttöjen lusikka. Totesin, että syökööt sopan sitten sormin. Lusikka kelpasi loppupeleissä kuitenkin ihan hyvin. Minulla loppuu jaksaminen tyystin, jos lapsi ei muka voi lukea jotain kirjaa, syödä joltain ruokailualustalta tai jostain astiasta tai nukkua jonkinlaisessa huoneessa, koska jossain kohdassa on ns. väärän sukupuolen asioihin viittaavia värejä tai kuvioita.
Mielestäni lapsille on asiaankuuluvaa kertoa, että sukupuolia on kaksi, oikeastaan enemmänkin ja että ne välineet, jotka lapsi ennemmin tai myöhemmin löytää napansa alapuolelta ja ovat erilaiset kuin osalla muista lapsista, liittyvät asiaan jotenkin. Ja siinä onkin kaikki, mitä lapsen tulee tietää sukupuolista.
Minusta lapsen tulisi saada kasvaa omaksi itsekseen ilman ylikorostuneita, sukupuoleen liittyviä rooliodotuksia. Lapsen luontainen temperamentti vaikuttaa toki siihen, miten helposti hän innostuu uusista asioista, sietää vastoinkäymisiä tai fyysistä epämukavuutta sekä moniin muihin asioihin. Lapsen kasvuun vaikuttavat luonnollisesti myös vanhempien ja lähipiirin kiinnostuksenkohteet.
Jos lapsi varttuu musiikista kiinnostuneessa perheessä, hän saa luultavasti helpommin kokeilla erilaisia soittimia ja laulaa vanhempien kanssa yhdessä. Jos perhe on liikunnallinen, lasta viedään kenties enemmän uimaan tai luistelemaan. Retkeilyintoisten vanhempien lapset saattavat olla jo vauvana mukana leirielämässä tai vaelluksilla.
Onkin väistämätöntä, että sekä geneettiset seikat että ympäristö muovaavat lapsen kehitystä ja kasvua. Mielestäni tietyt nyky-yhteiskunnassa muodissa olevat lapsen sukupuolen mukaan vaihtuvat odotukset ja tavat luonnehtia lapsia ja ohjata näiden käytöstä tiettyyn suuntaan, vievät lapsilta tilaa kehittyä juuri siksi ihmiseksi, joita he oikeasti olisivat.
Mielestäni on kuvaavaa, että kun eräs nainen luuli tuttavani poikaa tytöksi, hän kehui vauvaa siroksi, suurisilmäiseksi ja suloiseksi. Samana päivänä eräs vauvan sukupuolen tietävä naapuri kehui tätä pontevaksi, reippaaksi ja ennusti tästä tulevan nyrkkeilijä, koska hän huitoi nyrkeillään ilmaa. (Täysin epänormaalia käytöstä vauvoille…)
Mitä jos M:stä tulee erityisen herkkä lapsi? Vaikka häntä opetettaisiin tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan, hän saattaa silti olla keskivertoa herkempi. Osa meistä itkee ilosta, surusta ja kiukusta. Ei parkuen ja asiasta metelin nostaen vaan niin, että silmät vuotavat herkästi. Myös silloin jos on yksinkertaisesti todella väsynyt tai stressaantunut. En haluaisi, että tälle sanotaan muiden toimesta, etteivät pojat saa itkeä tai että on akkamaista tuntea pahaa oloa joistain asioista.
En yllättyisi, jos lapseni reagoisi asioihin… intensiteetillä. Mutta entä jos lapseni olisikin rauhallinen ja tasainen. Olisiko minun vaikea päästä perille tämän tunnetiloista ja kaipaisinko tältä tietynlaista reaktiota? Kenties. Vanhempien temperamentti, lapsen hoitajan tai opettajan ja lapsen temperamentti eivät aina kohtaa, mutta sen ei tulisi ajatuksen tasollakaan liittyä tämän sukupuoleen mitenkään.
Vanhemmilta kuulee kertomuksia siitä, miten tyttöjä kohdellaan päiväkodeissa ja kouluissa paljon ankarammin mikäli he ovat luonnostaan riehakkaita ja ratkovat asioita fyysisesti. Tästä kärsivät mielestäni niin ns. poikatytöt kuin pojatkin.
Parhaimmassa kuulemassani tapauksessa sama opettaja antoi saman luokan kahdelle oppilaalle samasta typeryydestä aivan eri mittaluokan rangaistuksen. (Kaveria heitettiin puolijäisellä lumipallolla välitunnilla) Kun opettajalta pyydettiin syytä sille, miksi tyttöä rankaistiin kovemmalla kädellä, hän totesi, että pojalta olisi moista voinut odottaa jo noin sukupuolenkin perusteella, mutta tytöllä kyseessä oli selvästi tahallinen ilkeämielisyys.
Eikö poikienkin olisi hyvä oppia ratkomaan asioita muutenkin kuin työntämällä kaverin niskaan lunta? Jonossa seisominen, anteeksi pyytäminen ja sen ymmärtäminen, ettei kepillä toisen pään takominen tunnu kovin mukavalta, ovat ihan oikeasti käteviä asioita ymmärtää. Sukupuolesta riippumatta.
Vaatteet, lelut ja astiat ovat vain tavaroita. Niilläkin luodaan kahtiajakoa sukupuolten välille. Mutta ehkä se ei loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Paljon olennaisempaa onkin kasvatus. Siksi haluankin miettiä, mitä ennakko-odotuksia minulla on tytöistä tai pojista, miehistä tai naisista. Annanko niiden ohjata toimintaani vai kuuntelenko lastani?
Kuka hän on, mitä hän tahtoo, miten hän toimii luontevimmin? Mitä hän tarvitsee kasvunsa tueksi? Kuka hänestä on tulossa?
Toivoisin, että lapseni oppisi arvostamaan luontoa, osaisi kantaa vastuuta itsestään ja muista ja ottaa aktiivisen roolin omassa elämässään sekä osallistua yhteiskunnan toimintaan. Että hän oppisi rakastamaan itseään ja muita, nauttimaan hetkistä ja vahvistumaan vastoinkäymisistä.
Niin paljon ja niin vähän häneltä – ja itseltäni vanhempana, toivoisin. Ja mielestäni minkään edellä mainitun toteuttamiseen ei tarvitse olla persoonaltaan tietynlainen ihminen tai jotakin tiettyä sukupuolta.
”Hidas elämä” on ollut jo useamman vuoden pinnalla ja esillä muun muassa täällä Lilyssä. Ehkä se on ajankohtaista lomien ollessa monilla lopuillaan. Kenties lomallakin on oltu niin kierroksilla, että pohditaan, mikseivät tee-tee-tuokinrepsottaa-nytolisiaikaasaadaaikaan-äänet päässä hiljene edes laiturin nokassa. Tai mahdollisesti epämieluisaan työyhteisöön tai mielekkyyttään hakeviin työtehtäviin paluu ahdistaa.
Hidas elämä on myös hetkeen tarttumista, niin kliseistä kuin se onkin. Kun olemme miniperheemme kanssa lenkillä, huomaan varsinkin näin kesäaikaan pysähtyväni syömään metsämansikoita, ihastelemaan harakankelloja tai bongaamaan perhosia niin, että L alkaa silmin nähden hermostua.
Hitaan elämän tavoittelu tuskin on, useimpien asioiden tavoin, koskaan valmis. Mitä sitten haluaisin oppia? Haluaisin oppia elämään niin, että kunnioittaisin enemmän omaa kehoani. Terveys on hyvän elämän kannalta erittäin tärkeä asia. Jos sairastuu ja oma vartalo ilmoittaa, että nyt saa riittää, se tuskin palvelee onnellisuuden ja eheyden tavoittelua. Haluaisin oppia nauttimaan liikunnasta ja löytämään sille aikaa ja keksiä muita tapoja selvitä turhautumisen tunteista ja ikävästä kuin herkkujen naposteleminen. Terve mieli – tai sielu, terveessä ruumiissa, se olisi tavoitteeni.
Omat arvot ovat tärkeä lähtökohta minun tavalleni hidastaa. Haluan, että ne ohjaavat valintojani ja ratkaisujani. Niiden hahmottaminen, uudelleenarvioiminen jajakaminen muiden kanssa on tärkeää.
Vähempi haluaminen tuo mielenrauhaa: Oman vaatekaapin myllääminen tuo ymmärrystä sille, ettei uuden sesongin vaatteita olekaan ehkä pakko saada. Kauniit astiat tekevät varmasti jonkun muun onnelliseksi. Onnettomuus- ja unohtelualtis ei kaipaa monen sadan euron merkkilaukkuja tai -kenkiä. Pieneen asuntoon ei kannata kasata loputtomasti roinaa tai se hukuttaa alleen ja alkaa ahdistaa. 
