DIY of the day: How to deal with Shit

Kymmenen vuotta. Ainakin niin kauan muistan raivostuneeni säännöllisin väliajoin yhteiskunnan asioihin välinpitämättömästi suhtautumisesta, heikosta argumentoinnista, itsekeskeisyydestä, passiivisuutta ihannoivasta tai siihen kannustavasta puheesta sekä katteettomiin väitteisiin nojaavasta, itsearvoisesti huomionhakuisesta retoriikasta. 

Yksittäinen perseily (pun intended) ei yleensä riitä suistamaan minua raiteiltaan. Mutta kun yksisilmäistä ja ankeaa oman navan kaivelua tulee vastaan turhan monesta tuutista, saattaa jokin tapaus katkaista kamelin selän. Aika monille se viimeinen palautussmoothieloraus kameliparan kyttyröille taisi olla eilen puhjennut äänestämättömyyskeskustelu. Facebookissa joku keskusteluun osallistuneista kirjoitti:

”Pyyhin pyllyä tollasilla ´jokainen on oman onnensa seppä´ ja ´en tule tarvitsemaan yhteiskunnan tukea´-mielipiteillä.”

Ja toinen jatkoi:

”…oli niin hyvin tuossa muotoiltu aikaisemmin tuo sun mielipide, että mä osallistun pyllynpyyhkimistalkoisiin! Metafora suorastaan lihallistuu mielessäni.”

Noh, metafora päätyi lihallistumaan, aktualisoitumaan ja tulemaan sanasta todeksi meidän tulostimessamme. Tosin mies totesi valmiita arkkeja tuomitsevan näköinen ilme kasvoillaan ojentaessaan, että:

” Ne voivat tuntua sitten pyyhkiessä yhtä ikäviltä kuin toisessakin päässä.”

Tiedän, ettei tämä ollut ehkä kovin fiksua tai aikuista käytöstä. Mutta olen viime viikkoina koettanut kirjoittaa itseni uuvuksiin asti ja pauhannut turuilla, toreilla ja somessa aiheesta niin, että kuluneet viikot ovat olleet loppusoittoa kymmenen vuoden kärsivällisyydelle ja nyt meni sitten nappo nurin.

En räjäyttänyt mitään, en karjunut, perustanut viharyhmää tai saanut hermoromahdusta. En tehnyt kuten Emmi vaalitenttipostauksen kommenttiosioissa uhkasi eli hankkinut verenpainelääkkeitä, rauhoittavia ja lobotomiaa. Printtasinpa vaan vähän paperia.

Nyt ollaan harvinaisessa tilanteessa – Norppalasta käsin jaetaan self-help-ohjeita. Nyt jos koskaan kannattaa siis olla kuulolla!

Jos kaipaat maltillista höyryjen poistamista aiheesta kuin aiheesta, oli kyseessä sitten vaalit, turkistarhaus, vähemmistöjen laiminlyödyt oikeudet, opintotuen rajoittaminen, sukulaisten sekoilut, asevelvollisuus tai hedelmätön, jankkaava nettikeskustelu, saa vinkistä ottaa vaarin ja toteuttaa itselleen protestirullan. Aika rauhanomainen ja harmiton keino loppupeleissä…

P.S. Herkkäpeppuisten ei edes tarvitse oikeasti  pyyhkiä protestiksi. Pelkästään rullan näkeminen ja kenties myös kuvaaminen riittää lievittämään ahdistuksen oireita. Eikä tulostuspaperi kyllä kuulu myöskään viemäriin.

P.P.S. Internetin ihmeellisessä maailmassa on palveluita, joista saa tilata ihan oikeaa vessapaperia valitsemallaan kuvalla tai tekstillä. Valitettavasti minimitilausmäärä on sata rullaa (!) eikä itseäni ärsyttänyt vielä ihan niin paljoa.

Lue myös: Tyhmentävätkö naiset itse toisensa?   //   Ihmisyydestä ja keskustelukulttuurista  // Seksuaalinen häirintä on hauskaa, jos se kohdistuu miehiin?

Naistenpäivän pähkinä: Tyhmentävätkö naiset itse toisensa?

Hei kuulkaas kuinka paljon me uskalletaan laittaa asiaa tähän meidän lehteen, kun eihän tästä saa nyt turhan raskasta luettavaa tulla. Hyvä jos jaksaa työpäivän ja kotiarjen päälle edes lähteä lenkille tai katsoa uutiset. Sopiiko politiikka tai jotkin eriarvoisuusjutut oikein profiiliin – niistähän voisi tulla paha mieli. Kuka jaksaa lukea jostain translain uudistuksesta; Hennesin kuvastokin saa silmät luppasemaan.

Pitäisi jokin matkajuttu kirjoittaa. Olisiko joku tuore ja mukahauska näkökulma, kuten miten saat miehen houkuteltua kaupunkilomalle? Unohda yhteiset shoppailureissut ja myy kaupunki miehelle fudismatkakohteena, kun itse kierrät kivoja suklaaputiikkeja… (Sillä naisethan rakastavat suklaata.)

Naisille suunnattujen blogiportaaleja ja verkkoyhteisöjä puuhaavat pääasiassa naiset, naistenlehtiä kirjoittavat enimmäkseen… naiset ja naisille suunnattuja televisio-ohjelmiakin suunnittelevat enenevissä määrin niin ikään – naiset. Äkkiseltään voisi ajatella, että hyvä homma, ottakaa mediakenttä haltuun, tuottakaa laatusisältöä, uudistakaa yhteiskuntaa, tuokaa moniäänisyyttä keski-ikäisten miesasiantuntijoiden lomaan! Mutta kun ei.

Mitä me saamme lukea ja katsoa? Muotikuvia, huulipunamainoksia, söpöjä eläingiffejä, selfhelppiä – kuinka saakelin paljon hyvinvointivaltiossa elävät, lähes kaiken haluamansa saavat naisihmiset voivat tarvita erinäisiä itsehoito-oppaita? Nyt oikeasti. Jos joku kertoo vielä minulle, että pitää uskaltaa unelmoida, tavoitella haaveitaan tai tehdä vaikka elämänsä aarrekartta askartelemalla jotain kivaa, alan kirkua. Tai ehkä karjua, koska minulle se olisi voimaannuttavampaa.

Seuraava itsensä hemmottelun tärkeydestä muistuttaja ja keveän elämän puolestapuhuja saattaa saada aikaan yökkäyssrefleksin. Voitte itse päätellä, johtuuko se siitä, että olen päättänyt vähentää kahdeksankymmenen kilon elopainoani oksentamalla vaiko siitä, että olen kurkkuni myöten täynnä leppoistamis-helppous-lässynlääpuhetta. 

Ja kaikella rakkaudella Lilylle, onko oikeasti tarpeen myydä kotimaan poliitiikkaa kiinnostavana asiana kenkien kautta. Siis että erilaisten ehdokkaiden näkemykset politiikan keskeisistä kysymyksistä, kenties heille tärkeistä aiheista eivät jaksaisi kiinnostaa ilman tietoa siitä, millaisia kenkiä he käyttävät?

Kokevatko nuo toimittajat ja media-alan ihmiset sitten jääneensä jotenkin yhteiskunnassa paitsioon. Onko heille talouden, politiikan tai ihmisoikeuskysymysten seuraaminen jotenkin ylivoimaisen vaikeaa, aiheuttaako se heissä ahdistusta, voimattomuutta ja alemmuudentunnetta? 

Jos he eivät pidä itseään tyhminä, kyllä TYHMINÄ, niin miksi he paketoivat kohdeyleisölleen myymänsä sisällön kevyeen, pastelliväreillä ja metallinvärisellä kaunokirjoituksella koristeltuun ylelliseen pahvilaatikkoon. On enemmän kuin rahtusen verran alentavaa saada sellaisessa paketissa pamfletti vaikkapa aiheesta kansanmurha.

Anu Silfberg kirjoitti kolumninssaan: ”Voimaannuttavaksi tarkoitettu puhe on vaivaannuttavaa, koska sen takana väijyy oletus kohteen heikkoudesta – sekä ruumiin että mielen tasolla. Hemmottelupuhe sulkee naisen kodin ja kauneussalongin seinien sisään, pois kavalasta maailmasta.”

En voisi olla enempää samaa mieltä. Jos naiset eivät itsekään usko voivansa muuttaa yhteiskuntaa, pidä itseään yhtä pätevinä, kykenevinä ja älykkäinä hoitamaan mitä tahansa työ- tai luottamustehtävää kuin vastaavalla koulutustaustalla tai työkokemuksella varustetut miehet… Jos mielessämme mies saa suoritukseensa, persoonaansa tai kompetenssiinsa penislisän muutoinkin kuin makuuhuoneessa (toim. huom. kaikille pippeli ei ole bonus edes siellä), on joiltain osin ihan omaa ansiotamme, että meidät sysätään syrjään.

Älä lässytä. Lue kirja, katso uutisia, seuraa politiikkaa. Ne aivot ovat päässä siksi että niitä käytettäisiin ei Viettelysten Saaren katsomista varten. (Nämä kaksi vaihtoehtoa eivät muuten sulje toisiaan pois.) Jos ajatteleminen alkaa sattua aivoihin, olet kenties päästänyt itsesi turhan helpolla viime aikoina – sattuu pohkeisiinkin äkillinen juoksemisen aloittaminen, muttei se ole mikään perustelu lopettaa treenaamista.

Äänestä, ota kantaa, allekirjoita addressi tai mene mukaan mielenosoitukseen – vaikka vain solidaarisuudesta jonkin ihmisryhmän oikeuksien toteutumisen vaadetta kohtaan. Huomaat, ettet ole yksin. Jos epäilet, ettet osaa hommaasi, lisäkouluttaudu ja mikäli olet huippuosaaja muiden varjossa, tuo se esiin tai pyydä palkankorotusta. 

Ja jos haluat olla tyhmä, sulkea silmäsi kaikelta ympärilläsi tapahtuvalta, ei sitä voi kukaan sinulta kieltääkään. Olisi vain kauhean kiva, ettei mitä tahansa suomalaismediaa selaillessa hyviä artikkeleita ja ansioituneita ajattelijoita tarvitsisi paketoida iänikuiseen sokerikuorrutukseen, ettei karkotettaisi vapaaehtois-tyhjäpäitä. Kun kaipaisi haastetta, keskustelua, tietoa ja paloa, mutta saa syliinsä paperi- tai verkkosivukaupalla keskusteluja suosikkimeikkivoiteista tai hyvinvointisiemenistä, alkaa hitusen ahdistaa. Skarpatkaa hei vähän.

Niin että hyvää naistenpäivää vain kaikille!

P.S. Loppukevennyksenä naisille suunnattu vaalimainos Last Week Tonight with John Oliverin malliin:

// Edit: Korjattu sanamuotoa, kts. kommentit.

 

 

Seksuaalinen häirintä on hauskaa, jos se kohdistuu miehiin?

Olet matkalla töihin, opiskelupaikallesi, kaverin kanssa kahville, juoksemaan lounastauolla asioita tai juurihoidattamaan helkkaristi vihlovaa poskihammastasi. Päätät käyttää kauppakeskuksen hissiä, joka on samanlainen kuin suurin osa hisseistä: pieni, ahdas, metallinen laatikko, joka hinautuu vaijerin varassa kerroksien väliä eikä mokomasta hökötyksestä pääse pois ennen kuin ovet avautuvat seuraavassa toivotussa tasossa.

Hissi on muutoin tyhjä, mutta kanssasi samaan aikaan sisään sujahtaa yksi vastakkaisen sukupuolen edustaja. Saatat sivusilmällä huomata tämän olevan keskimääräisen ihmisen mielestä varsin hyvännäköinen. Äkkiä tämä henkilö ryhtyy juttusille eikä suinkaan päivitelläkseen ulkona puhaltavaa tuulta tai jotain muuta neutraalia asiaa. Haluaisit kenties olla rauhassa tai sitten olet varovaisen seurallisella tuulella ja otat katsekontaktia kuunnellaksesi, mitä tällä on sanottavanaan. Hän pyytää yllättäen ja suorasanaisesti sinua suutelemaan itseään tai kyselee vihjailevasti, tapaatko useinkin suudella (ventovieraita) hissimatkoillasi.

Miten reagoisit tilanteessa? Kokisitko tulleesi väijytetyksi tai nurkkaan ajatuksi tai säikähtäisitkö yllättävää omalle alueellesi tunkeutumista. Olkoonkin että vastapuoli saattaisi olla mielestäsi ulkoisesti viehättävä, olettaen että mieltymyksesi seuraisivat valtavirtatallaajan hottiuskäsitystä, kuinka moni heittäytyisi johonkin pornograafiseen kuplaan tuosta vain ja tunkisi kielensä ennalta tuntemattoman tyypin kitarisoihin täysin kyseenalaistamatta tilannetta?

Entä jos hississä kanssasi matkustaisi kaikista sosiaalisista vinkeistä päätellen suudelmaa pyytävän henkilön kaveriporukka – vähentäisikö se tilanteen kummallisuutta tai uhkaavuutta? Vai tulisiko hommasta ennemmin nöyryyttämiseen tai joukkoraiskaamiseen vihjaavat fiilikset? Saattaisit koettaa selvitä hämmentävästi tilanteesta karttelemalla kysymyksiin vastaamista ja yrittää liueta paikalta heti hissin ovien avauduttua. Entä jos suudelmaa kärttävä taho jatkaisi itsepintaisesti ja koettaisi vähätellä tilanteen vakavuutta – tehdä vastustelustasi huvittavaa tai säälittävää?

Jos olisit parisuhteessa, olisiko pikainen hissipussailu tuntemattoman pikaihastuksen kanssa hauska juttu, josta olisi kiva kertoa puolisolle päivällispöydässä? Entä jos olisit epävarma seksuaalisuudestasi, viehättyisit ennemmin toisen sukupuolen edustajista tai olisit kokenut negatiivisia, jopa traumaattisia asioita seksuaalisuuteen tai fyysiseen kontaktiin liittyen aikaisemmin? 

Mitä sitten vastaisitkin, suudelman pyytäjä paljastaisi kyseessä olleen vitsin, hahahha. Kiemurtelusi, suutelohalukkuutesi, alkava paniikkisi tai väistely-yrityksesi… Reaktiostasi riippumatta tilanne olisi videoitu ja siitä haluttaisiin tehdä osa mainosta. Siinäpä vasta oikein hauska juttu! 

Seksuaalinen häirintä on hulvatonta, kasuaalia, itse asiassa ihan okei; Kaikki haluavat imutella jokaisen kuuman vastaantulijan kanssa tilaisuuden tullen. Ja mikäli eivät tahdokaan, kyse on yksinomaan siitä, että he epäilevät hengityksensä haisevan pahalta – siitähän vain kiikastikin.

Sillä kukapa mies kieltäytyisi viehättävän naisen ehdotuksesta. Miehet ovat genitaaliensa ohjauksessa toimivia totaaliurpoja – kaikkihan sen tietävät. Miehet eivät voi olla seksuaalisen ahdistelun uhreja, koska he haluavat olla naisten halujen ja päähänpistojen kohteita. Ainakin jos nainen on nuori ja nätti.

Missä ja milloin vain huulet ja vasen lahje törrölleen, seksuaalisesta suuntautumisesta, luonteenlaadusta ja parisuhdestatuksesta riippumatta. Kunhan on muistanut imeskellä Mynthoninsa.

 

Annan täten tälle mainosvideolle Norppalan virallisen Ei Näin-palkinnon.

 

P.S. Vaikka videolla esiintyvistä henkilöistä osa olisikin näyttelijöitä ja muilta olisi pyydetty luvat materiaalin käyttöön jälkikäteen, ei tämänkaltaisen asetelman tulisi mielestäni olla kategorisesti hauskaa edes lavastettuna.

 

Mielensäpahoittaja otti kierrokset myös näistä:
Ehtaa seksuaalista häirintää elävästä elämästä  &  Veikkauksen ihan-muihin-palloihin keskittyvä mainosvideo

 

Mitä päiväkodeissa OIKEASTI tapahtuu

Lapseni on ollut päivähoidossa kohta puolitoista vuotta (kaveri täyttää pian kolme). Minulla oli mahdollisuus tutustua lapseni kanssa päivähoidon arkeen lähes kuukauden ajan, mistä olin todella hyvilläni. Aluksi toki vain ulkoilujen tai lyhyiden sisäleikkien merkissä, mutta loppuvaiheessa ihan kokonaisien päivienkin ajan.

Miettikääpä omalle kohdallenne työarkeenne tunkeutuvia vieraita aikuisia, jotka tulisivat tunneiksi, päiviksi tai viikoiksi tutkiskelemaan päivärytmiänne, työtapojanne, rutiinejanne, joko aidosti ihmetellen ja kiinnostuneita tai siinä sivussa myös hieman arvostelevan oloisena. Ei varmastikaan mikään helppo nakki päiväkodin henkilökunnalle ja ymmärrän ryhmätiloissa istuskelevien, tiellä pyörivien ja eksyneen oloisten vanhempien olevan lasten sopeutumisen kannalta tärkeitä, mutta joinain hetkinä henkilökunnan näkökulmasta myöskin riesa. Kiitos siis mahdollisuudesta pitkään tutustumiseen!

Olemme kaikki ihmisiä ammatillisuuden kaapumme alla; Kassalla istuvalla kaverilla on kolmatta päivää kestävä krapula ja tämä piippailee kurkkuja tervehtien asiakasta hieman tavallista vaimeammin, posteljooni on raskaana ja pysähtyy yökkäilemään polkupyöränsä tangon yli kesken jakelureittinsä, pappi purskahtaa itkuun kesken sielunhoidon, kun jonkun tarina koskettaa itselle kipeää kohtaa, luennoitsija pistää tuntinsa uusiksi menetettyään äänensä kurkunpääntulehduksen vuoksi ja lastentarhanopettajalla on alla pahimmillaan kuukausien univelka omien lasten korvatulehdus- ja tartuntatautikierteiden jäljiltä.

Huono päivä on huono päivä, vaikka oliiviöljyssä paistaisi ja pistäisi jääkaappiin marinoitumaan yön yli. Suurin osa meistä koettaa kuitenkin pitää kiinni siitä kuuluisasta nyrkkisäännöstä, joka alkaa asialliset hommat hoidetaan… Aloilla, joissa tärkeimmät asiat siirtyvät aineettomina ihmiseltä ihmiselle, oli kyseessä sitten aikuisten välinen vuorovaikutus tai lasten ja aikuisten väliset suhteet, näkyvät huonot päivät kuitenkin väistämättä jotenkin. Lasta harmittaa päiväkodissa kaikki kenties heti aamusta alkaen ja päivä voi joko sujua alavireisesti tai huolet voivat unohtua. Eikä tarkkaavaisesti kehonkieltä, ilmeitä ja äänensävyjä havainnoivilta lapsilta jää aikuisen alavireisyys tai kireys huomaamatta. 

Mielestäni ”ihmisaloilla” olisi kuitenkin tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan myös työn ulkopuolella. Uni, ravinto, liikunta ja merkitykselliset harrastukset ja ihmissuhteet sekä mielekkäiden asioiden tekeminen ovat tärkeitä, kyllähän sen kaikki tietävät. Mutta aina ei vain pysty. Pitäisikö korvatulehduksesta kärsivä lapsi jättää itkemään ja kiskaista kahdentoista tunnin unet, ryystää puoli lasia punkkua ja ryhtyä virkkaamaan kuulosuojaimet päässä? En ainakaan suosittele, ellei kipeälle kaverille sitten löydy jotakuta muuta luotettavaa aikuista potemiskumppaniksi.

Varmaan kaikilla tulee joskus päivien, viikkojen tai kuukausien väsymyksiä, turhautumisen tunteita ja leipiintymistä alaansa ja samanlaisina toistuviin työtehtäviinsä. Jos kipinä ja merkityksen tunne touhusta katoaa täysin, se jättää jäljen niin työtä tekevään kuin työn kohteisiinkin – ainakin jos työssä pitäisi jaksaa kohdata, olla läsnä, auttaa, hoivata tai kasvattaa. Näitä elämäänsä tai työhönsä väsyneitä tyyppejä lienee jokaisessa avokonttorissa, vastaanottokodissa, toimistossa, koulussa, virastossa, sairaalassa, vanhainkodissa ja päiväkodissa kautta maan. Heitä löytyy lentokentiltä, kaatopaikoilta, palvelutiskeiltä ja poliisiasemilta. Jos muu arki rullaa, mutta työ maistuu vuodesta toiseen puulta, kannattanee myös harkita uudelleen kouluttautumista ja alan vaihtoa. Se kun on nykypäivänä varsin yleistä.

Sanotaan että vitutus kasvaa eksponentiaalisesti ja olen taipuvainen uskomaan siihen – ainakin mitä työyhteisöihin tulee. Jos jossain työpaikassa, vaikkapa päiväkodissa, työskentelee enimmäkseen alastaan kiinnostuneita, motivoituneita, työstään innostuvia ja tasapainoisia tyyppejä, ei yksittäisen työntekijän huono asenne, narina, valitus tai nalkutus saa tuulta alleen ja tämän hedelmättömiksi, jopa haitallisiksi koettuihin työtapoihin puututaan hanakammin.

Sellaisessa yksikössä, jossa työnteossa on valuttu rutiinien toistamiseen, kahvitauon tai loman odottamiseen, ongelmien ja haasteiden maton alle lakaisemiseen ja joissa on luovuttu oman toiminnan arvioinnista, arvopohjan tarkastelusta ja työtapojen kyseenalaistamisesta, elämäntapakyllästyneet kukoistavat, rönsyilevät, pölyttävät ja levittävät pahan tuulen siemeniään kaikkialle. Jos osuu tällaiseen yksikköön sijaiseksi, lapseksi tai työntekijäksi, se on varmasti raskasta.

Väittäisin kuitenkin useimmilla työpaikoilla vallitsevan niin sanotun kauhun tasapainon; Suurin osa työntekijöistä on täysipäisiä ja työstään pitäviä ja heidän harteilleen jää hieman erikoisempien tapausten, syntymäkiukkuisten ja leipiintyneiden kannatteleminen sekä heidän puutteellisen työpanoksensa tai läsnäolonsa paikkaileminen.

Paltaanpa takaisin päivähoitomaailmaan. Olen ollut itse työelämään tutustumisjaksoillani sekä opiskeluun liittyvissä harjoitteluissani osana päiväkodin arkea. Edellisellä yksitoista viikkoa, eli ison osan keväästä, kestäneellä harjoittelujaksollani pääsin näkemään erään kotikaupunkini päiväkodin ryhmien arkea varsin kattavasti. Harjoitteluni perusteella sanoisin ainakin kyseisen päiväkodin ammattilaisten toimineen varsin lapsilähtöisesti, uusia työtapoja ennakkoluulottomasti kokeilevasti ja lämmöllä. Törmäsin kuitenkin muutamiin erikoisiksi kokemiini tilanteisiin, joista annoin palautetta ja sain vastaukseksi kiitoksen havaintojeni esille tuomisesta sekä lupauksen kiinnittää asiaan jatkossa huomioita.

Mitä oman lapseni päivähoitopaikkaan tulee, koen tulleeni siellä vanhempana kuulluksi. Jos olen joskus ihmetellyt jotain ratkaisuja, olen saanut ihmettelyihini vastauksia ja koen keskusteluilla olleen myös vaikutuksia. Lapselle vaikeiksi osoittautuneet asiat, kuten useimpien leikkikavereiden siirtyminen isompien ryhmään on hoidettu muutosta pehmentäen; Tämä on päässyt leikkimään kavereidensa kanssa pihaleikkien ohella toisinaan myös viereisen ryhmän tiloihin ja häntä on rohkaistu leikkimään myös uusien kavereidensa kanssa. 

Päiväkoti voi parhaimmillaan olla paikka, jossa lapset tulevat kuulluiksi, saavat monipuolisia aistikokemuksia, voivat oppia vertaistensa kanssa, liikkuvat, tutkivat, pääsevät syliin, kuuntelevat satuja, lepäävät ja riehuvat. Paikka, johon he haluavat lähteä ja josta jää mieleen hyviä muistoja, paljon tietoa ja toisinaan elinikäisiä ystävyyssuhteitakin. Huonoimmillaan lapset voivat kokea olonsa päiväkodissa turvattomaksi eikä heidän näkökulmaansa oteta huomioon ruokailutilanteissa, ympäristöä rakennettaessa, päivärytmiä rakennettaessa tai toimintatuokioita suunniteltaessa.

Näkisin kuitenkin lapsilähtöisyyden olevan nouseva trendi ainakin varhaiskasvatusta koskevassa keskustelussa – toivottavasti toisinaan vanhakantaisessa aikuisten työarjen ehdoilla etenevässä ja aikuisjohtoisuuden ympärille kietoutuneesta päiväkotimaailmassa tapahtuisi hiljanneen muutosta käytännön tasolla myös niissä ”vaikeimmissa” yksiköissä.

Vanhempana on kuitenkin hyvä olla hereillä, kuunnella lapsen kertomuksia päivästä, varata mahdollisuuksien mukaan aikaa aamuisin ja iltapäivisin käytäville keskusteluille ja ryhmän arkeen kurkistamiselle. Jos lasta harmittaa mennä päiväkotiin tai päiväkodissa ilmenee ristiriitoja, on hyvä kuulostella niin lasta kuin henkilökuntaakin siitä, mikä taustalla voisi olla. Syynä voi olla yksittäinen riita kaverin kanssa, muuttuneet pöytäryhmät tai siirtynyt sänkypaikka, lempileikkien jääminen toistuvasti kesken tai harmitus siitä, että omaa uutta suosikkilelua ei saakaan ottaa mukaan.

Monista asioista voi neuvotella ja kaikki tuntemani kasvatusalan ammattilaiset ovat olleet aina valmiita kuulemaan lapsen näkökulmaa ja ottamaan sen päivähoitoarjen puitteiden mahdollistamalla tavalla huomioon. Myös vaikeista asioista keskusteleminen vanhemman kanssa voi riittää helpottamaan lapsen oloa – sillä kukapa meistä ihan pettymyksittä ja kolhuitta tästä elämästä selviäisi.

Jos kuitenkin tuntuu siltä, että keskustelut henkilökunnan kanssa törmäävät toistuvasti seinään ja lapsella on kurja olla, voi keskustelun viedä tiedoksi päiväkodin johdolle tai sitä ylemmäksikin. Päivähoito, oli kyseessä sitten päiväkoti tai perhepäivähoito, on palvelu, josta voi ja pitää valittaa, mikäli on syytä epäillä, että lasten kasvu ja kehitys oikeasti vaarantuu.

Päivähoitoa ei tule mustavalkoisesti julistaa pahaksi tai hehkuttaa loistavana asiana, vaan havainnoida avoimin mielin. Asiassa kuin asiassa vanhemmalla on viime kädessä vastuu lapsensa hyvinvoinnista eikä sitä voi loppuviimeksi sysätä muille. Jos lapsi tuntuu osuneen juuri siihen päiväkotiin, johon on kertynyt pahimpien vastarannankiiskien ja työhönsä väsyneiden joukko… Mikäli arvot ja näkemykset lasten hoidon ja kasvattamisen keinoista eivät yksinkertaisesti kohtaa päivähoitoa järjestävän tahon kanssa, vaihtoehdoksi jää jaloillaan äänestäminen – vaikka sitten päivähoitopaikkaa vaihtamalla.

Mitä päiväkodeissa sitten oikeasti tapahtuu?
Minä en tiedä, enkä usko että kukaan voi kattavasti tietää. Päivähoitojärjestelmästä, henkilöstöresursseista, ryhmien kokoratkaisuista, sijaisjärjestelyistä, varhaiskasvatuksen ympäristöistä ja työtavoista on julistamisen ja kauhistelemisen sijaan tarpeen käydä keskustelua. Mitä moninaisempaa käytännön kokemuksien sekä tutkimuksien tuottamaa tietoa keskustelu pitää sisällään, sitä parempi.

En kuitenkaan näe mielekkäänä keskustelumallina päivähoidon demonisointia, luoden kuvaa epäinhimillisestä lapsisäiliöstä, jonka sivutuotteena syntyy laitostuneita ja pelokkaita ihmisraunioita. Yhdenkään vanhemman tai työntekijän henkilökohtaisen sädekehän kiillotus, oman paremmuuden ja ylivertaisuuden korostaminen, ihmisenä tai ammattilaisena ei ole mielestäni myöskään hedelmällinen maaperä rakentavalle keskustelulle

Inhorealistinen virheiden listaus ei vie asioita eteenpäin; Palautteella, konkreettisilla parannusehdotuksilla ja poliittisilla toimenpiteillä sen sijaan voidaan ehkä oikeasti vaikuttaakin. Joten jos kritisoit, valitat tai tyrmäät, muista myös kertoa, mitä ja miten asiaan voisi vaikuttaa.

 

 

Ojenna kätesi – sinua tarvitaan

Tatuointiprojektini jatkuu lähiaikoina ja yksi asia siinä harmittaa – nimittäin useampien tatuointikertojen mukanaan tuoma pidempi, mutta pakollinen tauko verenluovutuksesta. Olen käynyt luovuttamassa verta jo ties kuinka monen vuoden ajan ja se on yksi helpoimmista tavoista tehdä jotain vapaaehtoisesti ja pyytteettömästi muiden hyväksi.

Luovuttaminen on vienyt lomakkeiden täyttämisineen ja jälkieväiden syömisineen omalla kohdallani kokonaisuudessaan yleensä noin puolisen tuntia. Aikaa voi toki mennä hieman enemmän, jos luovutukseen on jonoa tai joutuu huilailemaan itseäni pidempään luovutuksen jälkeen.

Kun Liikkuva veripalvelu vieläpä vierailee kotikaupungissani säännöllisesti eikä luovuttaa saakaan (naisena) kuin kerran kolmessa kuukaudessa, muutamalla tunnilla vuodessa saa itselleen paljon hyvää mieltä – ja toivottavasti myös niille, joille lisäveri tai verivalmisteet lopulta päätyvät.

Veripalvelu jakoi Facebook-sivullaan tämän hienon videon veren matkasta luovuttajalta potilaalle ja halusin sen myötä muistuttaa kaikkia siihen pystyviä ojentamaan kätensä.

Koskaan ei voi tietää, milloin oma puoliso, vanhempi, lapsi tai ystävä tarvitsee lisäverta onnettomuuteen jouduttuaan, sairastuttuaan vakavasti tai vaikkapa synnytyksen jälkeen. Sairaaloiden verivarastot ovat täysin vapaaehtoisesti vertaan luovuttavien kansalaisten varassa. Ota siis vaikka kaveri mukaan ja lähde rohkeasti kokeilemaan!

Liikkuvan veripalvelun kalenterista voi tarkistaa, josko luovutustilaisuuksia järjestettäisiin omalla koti-, opiskelu- tai lähipaikkakunnalla. Veripalvelun sivuilta löytyy myös testi, jolla voi selvittää, sopiiko luovuttajaksi.

 

 

 

Päivän minityyli: Kissa ja kameroita

Kuvissa poseeraa tällä kertaa juuri päiväuniltaan herännyt lapsi, joka halusi ehdottomasti lisäasustaa itseään korvilla.

Mikäs siinä – nyt sain tallennettua kameralle kurkistelevan, lintuja katselevan, iloisen ja nukkuvan pienen kissan. Ihanaa aikaa tämä roolileikkien ja mielikuvituksen vilkkaan kehityksen vaihe, tykkään!

Pitää elää niinkuin opettaa, ainakin silloin kun lompakko sallii. Se on lasten vaatteiden osalta mahdollista useammin kuin aikuisten puolella… 

Kuutilla onkin toisinaan yllään päästä varpaisiin kotimaisia – ja tusinaketjuvaatteita varmemmin hyvissä oloissa tuotettuja vaatteita. Tällä kertaa paita on Noshin ja housut ovat Mainion. (Henkkamaukkalinjalle ei ole sorruttu kuin sukissa.)

Mjau!

Päivän kysymys: Millainen on lapsiystävällinen joulu?

Lapsiasiavaltuutettu haastoi bloggaavat vanhemmat ja itse kunkin meistä pohtimaan, millaisia joululupauksia (niiden perinteisten uudenvuodenlupausten lisäksi tai rinnalla) voisimme antaa, jotta joulu olisi mukava kaikille – erityisesti lapsille. Tartuin haasteeseen ja kävin peräti askartelemassa (lasketaanhan nettiaskartelukin mukaan?) aihetta käsittelevällä sivustolla tuollaisen hienon ”huoneentaulun” itselleni muistilistaksi. 

Pohdin, mitä voisin tehdä koko perheen joulufiiliksen eteen omalta osaltani. Väittäisin nimittäin että kun aikusilla on mukavaa, lapsillakin on siinä sivussa kivempaa. Poikkeuksina toki tapaukset, joissa aikuisten käsitys hauskanpidosta pyörii vaikkapa yksinomaan rästihommien paiskimisen tai alkoholin humalahakuisen juomisen ympärillä. Koska minun ei tarvitse erikseen luvata lapselle raittiita pyhäpäiviä enkä voi muuttua lumeksi lumileikkeihin, päätin keskittyä henkisempään puoleen. (Esimerkit bongasin em. sivustolta.)

Yhteiset joulupuuhat, rennosti ottaminen ja lapsen tasolle laskeutuminen leikkien ja kohtaamisen merkeissä. Ainakin niitä haluaisin tuoda jouluumme. Rennosti ottaminen kattaa niin yrityksen välttää joulustressiä ja unohtaa opiskeluasiat silloin kun en niitä tee, kuin turhista sotkuista tai pikkuvioista naputtamisen välttämisenkin. Joulukoristelun makuun olemme jo päässeetkin kuusen pystyttämisen ja pikkuhiljaa kotiin ripotellun joulurekvisiitan muodossa, joten joululahjaksi saadut kirjat, lelut ja muut ihanuudet pitää kaivaa seuraavaksi käyttöön yhdessä luettaviksi sekä leikittäviksi.

Lapsena minusta oli mukavaa, että jouluaatto oli varsin kiireetön, mutta sisälsi kuitenkin paljon puuhaa. Lumisina talvina kävimme ulkoilemassa ja pulkka-ajelulla, toisinaan koristelimme kuusen vasta aattona, joka joulu saunoimme pitkän kaavan mukaan, söimme joulupuuroa ja jossain vaiheessa pukki kävi jakamassa lahjat, joita tutkiskellen ja herkkuja mutustellen rauhoituimme loppuillaksi omiin puuhiimme. 

Meidän jouluaattomme on viime vuosina vietetty kahdessa osoitteessa, ensin joulupuuroa syöden, saunoen ja lahjoja avaten vanhemmillani ja alkuillasta miehen perheen luokse syömään ja joulunviettoon siirtyen. Koska välimatkat eivät ole pitkät, ei aattoon ole mielestäni pesiytynyt liiaksi kiireen tuntua, pakotettua säntäilyä tai huonoa omatuntoa puoleen tai toiseen.

Katsotaan, kuinka kauan jatkamme tätä tapaa – todennäköisesti ainakin siihen asti, että voimme neliöiden ja seteleiden puolesta pyytää kaikki meille joulunviettoon. Keh keh. Joka tapauksessa ”kahden kohteen joulua” vietettäessä konkreettiseen ja korvien väliseen rentouteen, läsnäolemisen taitoon ja rauhaan täytyy satsata erityisesti. 

Mitkä asiat tekivät teidän lapsuutenne jouluista hyviä tai kurjia? Entä mistä asioista uskotte onnistuneen joulunajan koostuvan – aikuisten ja lasten näkökulmasta?

Voit tehdä oman joululupauksesi täällä.

 

Osaatko auttaa eli tapahtui aamujunassa

Olin perjantaina matkalla Helsinkiin juoksemaan asioita ja onnistuin löytämään täpötäydestä junasta jopa istumapaikan – sellaisesta aika tavallisesta tilanteesta, missä kuuden ihmisen istumapaikoista neljä oli täytetty ja keskimmäiset jätetty (tietysti, ollaanhan Suomessa!) tyhjiksi viimeiseen asti. Ehdin istuskella jonkin aikaa ja paikkailla meikkejäni, kun vieressä istuva nuorehko nainen muuttui äkkiä tosi kalpeaksi. Ennen kuin ehdin kysyä onko tämä kunnossa, hän näytti pahoinvoivalta, meni kasaan ja kaatui eteenpäin, vastapäätä istuvan miehen päälle.

Mies säikähti kovin ja sanoi vain: auttakaa joku. Osa penkkivälikössä istuneista poistui saman tien paikalta eikä heitä näkynyt sen koommin. Tartuin naista kainaloiden alta ja nostin hänet pois miehen päältä nähdäkseni, mikä tilanne oli. Mies poistui paikalta pikaisesti.Tarkoituksenani oli kallistaa tajunsa menettänyt nainen kyljelleen penkille, mutta nainen palasi tajuihinsa ja jäi istumaan penkilleen. En siis joutunut selvittämään saiko nainen henkeä tai edellyttäisikö tilanne kutsumaan lisäapua välittömästi esimerkiksi sydänkohtauksen tai jonkin vakavamman sairaskohtauksen vuoksi. Mietin kyllä, olisiko junan SOS-puhelinta tullut käyttää tällaista tilanteessa, jossa matkustaja oli kuitenkin menettänyt tajuntansa ja junan lattialla oli tapauksen johdosta sotkua.

Keskityn kuitenkin kartoittamaan naisen vointia ja kysyin oliko tämän pyörtymiselle tai pahoinvoinnille ole mitään selvää syytä. Oliko tämä esimeriksi ollut hiljattain sairaana? Oliko tällä ollut aiemmin rajuja migreenikohtauksia, epilepsiatyyppisiä oireita tai erityisen voimakkaita reaktioita verensokerin heittelyihin tai jotain muuta syytä (kuten raskaus) mikä voisi selittää tapahtuneen.

Nainen oli aluksi sekava ja kyseli missä olimme ja mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan todella nolostunut tapahtuneesta ja sanoi pyörtyneensä joskus aikaisemminkin, muttei tiennyt nyt tapahtuneelle mitään syytä. Hän tokeni kuitenkin nopeasti ja sain kanssamatkustajilta käyttöön nenäliinoja sekä kosteuspyyhkeitä kyseltyäni, löytyisikö joltakulta jotain millä voisin puhdistaa naisen vaatteita ja tavaroita.

Minulla ei ole mitään terveydenhoitoalan koulutusta, joten jouduin tekemään tilannearvion täysin maalaisjärjen ja partiossa oppimieni auttavien ensiaputaitojen perusteella. Nainen alkoi puhumaan matkan aikana selkeästi ja hän vastaili kysymyksiin sekä pystyi käyttämään puhelintaan selvittääkseen lähimmän työterveysasemansa sijainnin. Koska puhe, hienomotoriikka sekä näkökyky ilmisesti toimivat ja kokeiltuamme junan pysähtyessä, että kävely sujuisi ilman huimauksen tunnetta, totesin ettei tässä tilanteessa tarvitsisi hälyttää ulkopuolista apua.

Tarjouduin saattamaan naisen tämän työterveysasemalle ja kehotin syömään tai juomaan jotain nestettä ja nopeaa energiaa sisältävää (kuten tuoremehua), sillä pahoinvoinnin jäljiltä olo saattaisi olla hutera. Nainen vakuutteli kuitenkin olevansa kunnossa eikä kaivanut saattajaa niin lähellä sijatsevalle terveysasemalle. Jäin kuitenkin jälkikäteen pohtimaan olisiko minun pitänyt varmuuden vuoksi saattaa tämä perille. Olinko turhaan huolissani vai voisiko huono olo yllättää matkalla yhtä rajusti – eikä ihmistä oikein voi ihmistä auttaa väkisinkään…

Olen viime vuosina törmännyt niin usein sekä omien kokemuksieni että median kautta tapauksiin, joissa sairaskohtauksen saanutta, tajuntansa menettänyttä, loukkaantunutta tai onnettomuuteen joutunutta ei ole autettu välittömästi vaan suuri osa paikalle osuneesta on poistunut paikalta ja ajatellut ongelman kuuluvan jollekulle muulle, että edelleen hieman huonovointisen ja tovi sitten pyörtyneen naisen lähettäminen edes Helsingin keskustan ihmisvilinään tuntui hieman pahalta. Varsinkin kun en koskaan saanut tietää, sujuuko kaikki hyvin sittemmin.

Tapaus itsessäni ei jäänyt kuitenkaan päällimmäisenä kaihertamaan mieltä, vaikka olen miettinyt useaan otteeseen, olisinko voinut hoitaa tilanteen vielä paremmin. Eniten mietin kuitenkin sitä, miten reagoimme jos kanssaihmisillemme sattuu jotain. Jos joku saa sairaskohtauksen, pyörtyy tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu, pakenemmeko paikalta, yököttääkö meitä, koemmeko myötähäpeää vai haluammeko mahdollisimman kauaksi tilanteesta?

Tartummeko toimeen: hälytämme mahdollisesti lisäapua, soitamme hätäkeskukseen ja kysymme ohjeita – pyydämmekö muita paikallaolijoita auttamaan? Kutsummeko paikalle lääkintähenkilökuntaa tai kyseisen oppilaitoksen, junan tai kaupan henkilökuntaa? Ja vaikka emme osaisikaan toimia juuri oikein, yritämmekö parhaamme siihen asti että osaavampi apu ehtii paikalle?

Kohtaammeko toisen ihmisen, jolle on sattunut jotain? Mietimmekö itsemme tämän asemaan – vaikkapa sitten sellaiseen, jossa menettäisimme yhtäkkiä tajuntamme työmatkalla. Se olisi varmaankin yhtä aikaa pelottavaa, huolestuttavaa ja nolottavaa. Oman kehon hallinnan menettämisen tunne, avuttomuus ja muiden ihmisten reaktioiden kohtaaminen – varmasti riittävän ikävää ilman kauhistelua, paikalta pakenevia kanssa-asioijia tai -matkustajia.

Entä löytyykö tuolta kotikaupunkimme tai -maamme kaduilta niitä jotka osaavat auttaa ja kohdata, jos minulle tai perheenjäsenilleni sattuu jotain?

Olen nyt partioretkellä ja kerroin yhdelle asiaa kysyneelle lapselle kaikkien partioikäkausien tunnuksena olevan: Ole valmis.  Maailmanlaajuisesti käytössä oleva tunnus viestii partiolaisten auttamis- ja palvelemishalukkuudesta. Partiotunnus kertoo ennen kaikkea partiolaisen asenteesta; Hän on aina valmiina palvelemaan ja täyttämään velvollisuudet. Tajusin kesken selityksen, että partiolainen tai ei, samaan haluaisin opettaa ja kannustaa myös omaa lastani.

 

Pelaamisesta ja erään avioliiton kommunikaatiosta

 

 

Kaikki alkoi kaverin linkittämästä humoristisesta foorumiketjusta, jota tämä arvioi minun arvostavan. Jaoin linkin myös miehelle ja siitä se sitten lähti… Halusin jakaa kanssanne tämän krhm hienon viestiketjun, tosin muutamien läheisten nimien ja liian henkilökohtaisten yksityiskohtien osalta siivottuna… Itse asiassa useammastakin syystä:

1) Kun pariskunnalla on seurustelun alkaessa hyvin erilaiset harrastukset: toinen piirtää, lukee ja urheilee satunnaisesti kun toinen puolestaan pelaa, soittaa ja urheilee omalla tahollaan eri lajien parissa, on yhdessä tekemisen kannalta oikeastaan kaksi vaihtoehtoa – löytää uusi yhteinen harrastus tai tutustuttaa kumppani omaan harrastukseensa puolin ja/tai toisin. Vaihtoehtona on toki puuhailla omiaan tahollaan, mutta pidemmän päälle voi käydä niin, ettei myöskään yhteisiä puheenaiheita löydy, ellei opiskelu- tai työala satu olemaan samankaltainen.

Meidän tapauksessamme yhteinen kosketuspinta on löytynyt tv-sarjoista, muutamista urheilulajeista ja viime aikoina myös pelaamisesta, tosin varsin pintapuolisesti, koska oma pelaushistoriani on hyvin lyhyt.

2) Onnea on puoliso, jolle voin sekoilla, fangirlittää ja selittää pikkutuhmiakin juttuja – tekstiviestein, sanoin tai verkosta löydetyin kuvin, luennolla, kotona ja ravintolapöydässä. Sellainen kumppani, jonka kanssa voi pallotella ideoita, jakaa löytämiään tyhmiä juttuja, ilman että kumpikaan loukkaantuu, poteroituu oman sukupuolensa taakse tai asettaa oman näkökulmansa ja tottumuksensa toisen yläpuolelle. Toki hyvät ystävätkin, joille voi tunnustaa ne säätämisensä, joilta haluaa säästää aviomiestään, ovat kullanarvoisia. 

3) Pakollisena disclaimerina todettakoon, että en halua tällä missään tapauksessa sanoa, että miehet sitä ja naiset tätä. Että pelaamiseen liittyvät tottumukset, taipumus ongelmanratkaisuun keskittyvien pelien suosimiseen tai romantiikankaipuuseen olisivat jotenkin sukupuolisidonnaisia. Toisia kiinnostaa piirittää pikselihahmoja ja toisia pyrkiä valloittamaan maailma naittamalla jälkeläisiään oikeaan sukuun, lähettämällä joukkojaan liikkeelle oikeaan aikaan tai solmimalla kauppasopimuksia. Eläköön se iso pieni ero.

Pariskunnan välisestä viestiketjusta ei aina hahmota sitä, kuinka tosissaan jotain sanotaan. Tässä tapauksessa mikään esitetyistä yleistyksistä ei ole sellainen, johon kumpikaan meistä uskoisi aukottomana. Totesinpa vain, että itselleni, ei pelaavalle, pelien ohjaamista ja haltuunottamista vähän pelkäävällekin sopivasti markkinoitu peli olisi voinut toimia pelimaailmaan tutustuttavana tekijänä jo paljon aiemmin. En usko, että tämä johtuu suinkaan sukupuolestani vaan siitä, millaisista asioista kiinnostun muutenkin.

Omista lähtökohdistani käsin toivoisin siis monipuolisempia vaihtoehtoja olevan esillä myös isosti markkinoitujen pelien osalta. Rymistelyyn, maailman pelastamiseen, kahdenkymmenen tuhannen vihollisen tappamiseen, kaahaamiseen tai kuudenkymmenen tuhannen maagisen kengänpohjan keräämiseen keskittyvien pelien rinnalle voisi olla tilausta peleille, joissa painopiste olisi vielä suuremmassa määrin draaman kaaressa, hahmojen kehittymisessä ja niiden välisissä suhteissa… Ja joiden keulakuvana olisi muutakin kuin kessutukalla varustettu kolmikymppinen miehenköriläs.

 

Millaisia tietokone- tai konsolipelejä te pelaatte tai millaisilla peleillä teidät saisi houkuteltua kokeilemaan?

 

P.S. Onneksi en roiku (vielä) peliaiheisilla foorumeilla, koska kuuluisin muuten sangen varmasti tuohon kyseenalaisia tekstejä tuottavien ja kaksimielisiä heittoja viljelevien naisten porukkaan. Muahhahah.

 

Tämän aamupäivän vuoristorata

 

Sormenpäät ovat jääkylmät, ajatus ei kulje. Raivosiivoan asuntoa. Jos paikalla olisi keskustelukumppaneita, puhuisin varmasti ihan sekavia.

Koetan kirjoittaa joululoman jälkeen palautettavien hommien alkua, mutta ei tule mitään, joten pyykkään. Istun takaisin koneelle, otan kaapista tyhjän Taika-kupin ja yökkäilen siihen, vaikka tiedän ettei mitään tule. Vatsassa kiertää, tuntuu siltä, että keuhkot eivät ota kunnolla happea.

Päätä särkee, pulssi tuntuu kaulalla ja ranteissa. Tärisen koko ajan hieman. Koneelta pyörii vuorotellen Areena ja Eduskunnan sivut, kumpikin pätkii tai kaatuu vuorotellen. Facebookin ryhmistä kilahtelee koko ajan viestejä ja kommentteja. 

Luvut napsahtavat ruudulle, salissa halaillaan. Kansalaistorilla soi Finlandia.

Ja sitten tulee itku. Helpotus. Ilo. Kiitollisuus.