Viina on viisasten juomaa. Ja minä en koe olevani tässä asiassa mitenkään viisas. Itse asiassa kirjoitin aiheesta jonkin sisäisen pakon ajamana, vaikka ajatuksien saaminen tekstiksi oli ihan kauhean tuskan ja hikoilun takana. Tätä asiaa olen oikeasti pyöritellyt päässäni viikkokaupalla eikä se ole ollut erityisen miellyttävää. Aihe on toisaalta henkilökohtainen, muttei kuitenkaan mitenkään erityisen kipeä.

Koetin kirjoittaa asiasta suoraan, tehdä ranskalaisilla viivoilla muistilistoja kappaleittain ja hautasin luonnoksen taas turhautuneena johonkin Å-mappiin, sinne Åkersonin ja Ålandin viereen. Keskiviikkoiltana hölisin ajatuksia ulos kännykän nauhurille, lapsen nukkuessa ja kissojen seuratessa yksinpuheluani hämmentyneen oloisena päitään ja korviaan käännellen.

Tuo monologi taisi kuitenkin avata jotain lukkoja, ainakin se auttoi hahmottamaan sen, etten voi mitenkään käsitellä tämän laajuista asiaa jokaisesta haluamastani tulokulmasta, sillä pelkkä yhden ajautksen käsittävä nauhoitus kesti seitsemän minuuttia. Joten tässä yksi näkökulma, ehkä se kantavin omalta kohdaltani, lisää aiheeseen.

Emmin tontilla pohdittiin sitä, miten suomalaiset käyttäytyvät humalassa ja miten juopuneena riehumista tai kanssaihmisten solvaamista pidetään jopa hyväksyttävänä tai ainakin ymmärrettävänä. Ja sitä, ettei uhkaavaa ja loukkaava käytöstä tulisi sietää. Heta pohti puolestaan Viinillä-blogissaan alkoholimainontaan liittyviä tiukennuksia ja niiden vaikutusta bloggaamiseen.

Suomalaisten alkoholinkäytössä ja alkoholikulttuurissa on eittämättä jotain mätää, siinä määrin että housuihinsa laskeneen ja vanhalle viinalle haisevan suomalaisen haju on kantautunut myös naapurimaihin ja kaikkialle, missä suomalaisia lomailee yhtään sankemmin joukoin. Olen pari kertaa erinäisillä lomareissuilla ihmetellyt katukuvaan sopimattomalla tavalla juopuneena riehuvaa ilmestystä ja sitten ohittaessani tajunnut tämän olevan suomalainen. Hitusen otti päähän, joka kerta. (Tosin osataan muissakin maissa, ihan tilastollisestikin. Ja kokemuksellisesti, sillä muun muassa brittien railakkaiden juhlien jäljiltä loma-asuntojemme jaetussa uima-altaassa kellui sohva ja yöt nukuimme tulpat päässä.)

En usko siihen, että Koffin oluttölkin maalaaminen kolatölkiksi vähentäisi keravalaisten alkoholinkäyttöä, vaikka paatuneena kola-addiktina minusta olisikin suhteellisen hienoa päästä sanomaan, että Keravalle löytää, kun poistuu siitä eeppisen kokoisen kolatölkin kohdalta moottoritieltä. Eivätkä Kampin metroasemalla olevat koukerofonteilla ja perhosilla koristetut kuohuviinimainoksetkaan varmaan syökse ketään lopulliseen tuhoonsa.

Voisin ilman laajan otoksen empiiristä tutkimustakin veikata, että niistä, jotka punnitsevat, kannattaisiko sijoittaa kymmenen tai kaksikymmentä euroa viinipulloon ja etsivät blogeista juhlia varten kauniita kuvia herkullisista drinkeistä, aniharva päätyy lähimarketin taakse, puisto-osaston istuttamien ei-kotoperäisten havupuiden katveeseen hortoilemaan, karkoittamaan paikallisia ja odottamaan mieli kuumeisina, milloin Alko jälleen aukeaa.

Koska olen pohjimmiltani ratkaisukeskeinen tyyppi, haluaisin tuoda keskusteluun myös näkökulman siitä, mitä asialla mielestäni voisi tehdä.

Erottelisin kokemusteni perusteella alkoholin ongelmakäyttäjät pariin eri porukkaan. Ainakin niihin, jotka ongelmakäyttävät alkoholia niin, että siitä kärsivät joko terveys, ihmissuhteet, raha-asiat, työ tai psyyke. Pahimmassa tapauksessa nuo kaikki, mutta silti tämä porukka ei myönnä käyttävänsä alkoholia liikaa tai väärissä tilanteissa, vaan selittelee käyttämistään sillä, että on sattunut monta juhlistamisen aihetta peräkkäin tai on niin stressaavaa ja lasillinen viiniä rentouttaa kivasti. Iltapäivällä ja illalla sekä viikonloppuna -vähän joka välissä.

Sitten on se porukka, joka on käynyt pohjalla. Tai huomaa olevansa kovaa vauhtia menossa sinne. Lapsi sairastuu ja pitäisi lähteä lääkäriin viikonloppuiltana, mutta vanhempi on tukevassa humalassa. Hilpeä sielu sammuu jonnekin kaupungille ja herää kohmeessa, ilman lompakkoa, puhelinta ja avaimia, tuskin enää niin hilpeänä. Vuoden lapsen tittelin haltija nukkuu krapulassa vanhemman 60-vuotisjuhlien yli. Pikkupomo oksentaa työpaikan pikkujuhlissa pitkin seiniä ja työkaverit raahaavat taksiin. Perheenisä tissuttelee jatkuvasti piilopullosta autotallista ja huomaa ärsyvänsä, kun kesken kahvittelun ei keksikään sopivaa syytä poistua takavasemmalle. Nainen ryyppää itseltään työpaikan ja asunnon alta, asuu vanhempiensa nurkissa ja pesee pyykit kaverilla. Ja sitten on se kaveri, joka rikkoo parisuhteensa, välinsä lapsiinsa tai käyttäytyy uhkaavasti ja väkivaltaiseksi.

Nämä ihmiset tajuavat jossain kohtaa, ennemmin tai myöhemmin, että ei helvetti, tästä ei mennä kuin huonompaan suuntaan. Tai että omalta elämältään ei ole halunnut ainakaan tätä. Ja juominen loppuu. Osalla jonkin tukiryhmän, vieroitusklinikan tai läheisten avulla, jotkut käyvät kamppailunsa ihan yksin.

Ehkä oma lukunsa ovat varhaisherännäiset; Osa tajuaa oman rajallisuutensa alkoholin suhteen ihan ensimmäisistä merkeistä, siitä että silloin kun alkoholia juo, himo jää herkästi päälle ja käyttö lisääntyy vaivihkaa. Siitä miten alkoholi alkaa vaikuttaa varteenotettavalta ratkaisulta ongelmiin. Miten muuttuu humalassa siksi pelkäämäkseen ja halveksumakseen läheiseksi, jolla juominen lähti lapasesta. Nämä ihmiset saattavat päättää, että he eivät halua juoda ollenkaan.

Alkoholiongelmat ovat lähes yksimielisen tieteellisen näkemyksen valossa sekä sosiaalisessa ympäristössä rakentuneita että geneettisiä. Esimerkiksi jos lapsuudenkodin ongelmien havaitaan olevan yhteydessä aikuisiän alkoholismiin, täytyy samalla kuitenkin muistaa, että geneettisillä tekijöillä on suuri vaikutus alkoholismialttiuteen. Ei voidakaan välttämättä esittää, että kodin ristiriidat aiheuttaisivat alkoholismia aikuisiässä tai ainakaan yksinkertaistaa ilmiötä niin rajusti. Taustalla saattaa olla puhtaasti se, että alkoholistiperheissä on enemmän ristiriitoja ja lapset perivät vanhemmiltaan geneettisen alttiuden alkoholismiin. (Sos.lääket. akl. 2006: 45)

Alkoholismiin johtavia perintötekijöitä tutkitaan edelleen ja on todettu niitä olevan useita ja niiden olevan erilaisia eri väestöryhmissä, kuten kahden eri sukupuolen edustajilla tai alueittain. Alkoholismigeenien osalta lienee tärkeää huomata miten geeninpoikkeaman omaavat ihmiset kokevat päihteen verrattuna niin sanotusti normaaligeeneillä varustettuihin. Yksi eristetyistä geenimutaatioista esimerkiksi altistaa tunneperäiselle ”koukkuun” jäämiselle ja toinen geenipoikkeama puolestaan aiheuttaa normaalia paremman alkoholin sietokyvyn.

Geenit sinänsä eivät sairastuta tai ohjaa ihmisen kohtaloa vaan toimivat ikään kuin ”resepteinä” keskushermoston rakentumisessa. Ihminen ei siis synny alkoholistina vaan alkoholistiksi tullaan juomalla. Mielestäni on merkittävää, että kroonisista päihderiippuvaisista noin 70% on kokenut voimakasta mielihyvää jo ensimmäisistä juomiskerroista lähtien. Hermosto on valmiiksi herkempi päihteiden vaikutuksille. Kun hermosto alkaa ”tarvita” etanolia, on monen päihderiippuvaisen kohdalla todettava, ettei henkilöllä ole paluuta niin sanotusti sosiaaliseen, kontrollissa pysyvään juomiseen.

Vaikka alkoholismin geneettinen periytyvyys on voimakkaampaa kuin skitsofrenian tai diabeteksen, sairaus nähdään usein henkilökohtaisen kontrollin puutteena, henkisenä heikkoutena ja selkärangattomuutena. On arvioitu, että noin joka kymmenes suomalainen sairastuu päihteiden käytön alettua ja toiset kymmenen prosenttia kuuluvat riskiryhmään. Yli miljoona suomalaista kuuluisi siis joko alkoholin ongelmakäyttäjiin tai riskiryhmään.

Mutta onko näiden henkilöiden, joista osa tiedostaa oman ongelmansa ja haluaisi vähentää juomistaan tai lopettaa varmuuden vuoksi alkoholinkäyttönsä kokonaan, helppoa tai edes mahdollista tehdä niin tietyissä sosiaalisissa ympäristöissä? Ja nyt, pitkän alustuksen päätteeksi päästään siihen, mikä voisi mielestäni osaltaan, vaikka edes vähän helpottaa maassamme laajamittaisesti esiintyvää alkoholiongelmaa. Nimittäin aidon valinnanvapauden antaminen alkoholin käyttämiseen ja erityisesti käyttämättä jättämiseen.

Alaikäisten alkoholinkäyttöä en tietenkään, sen korostuneiden negatiivisten terveyshaittojen vuoksi vaan tarkoitan sitä, että alkoholin vähäisen käyttämisen tai sen juomatta jättämisen pitäisi olla sosiaalisesti hyväksyttävää. Alkoholin käyttämiseen liittyviin paineisiin törmää usein jo yläasteella: Tietyistä menoista ja jopa kaveripiireistä joutuu jättäytymään pois, jos ei halua viettää loma-aikoja ja viikonloppuja lipittämällä siideriä tai salakuljettamalla limuviinoja repussaan pitkin kaupunkia. Aikuisena pitäisi lähteä työporukalla yksille, kallistaa maljoja juhlissa, fiilistellä drinkkejä tai vetää perseet polttariporukan kanssa mökillä.

Ainut yhteys, jossa minulle niin sanotusti aikuisten menoissa on erikseen sanottu, että niissä ei tarvitse juoda, on taannoisen opiskelualani opiskelijariennoissa, silloin kun vielä pyörin yliopistolla. Ja se oli mielestäni sinällään todella positiivinen sivuhuomautus, että nekin, jotka eivät alkoholia liiemmin käyttäneet, eivät jääneet suotta kotiin.

Jossain on mielestäni vika, jos raskauden alkuvaiheessa kaverilleen jo sovitusta tyttöjen illasta puhuessaan saa kuulla, miten yhteisestä, odotetusta illasta häviää hohto ja hauskuus nyt kun yksi seurueesta ei voikaan juoda. Tai kun täysin raitistunut mies miettii tosissaan, lähteäkö sukujuhliin, käy mielessään läpi kaikkia juhlien aikana vastaantulevia tilanteita, joissa joutuu selittelemään, miksi kieltäytyy kuohuviinistä, jo valmiiksi auki napsautetusta oluttölkistä tai konjakkihömpsystä. Ja mielestäni vika ei tuolloin ole alkoholista kieltäytyvistä ihmisissä vaan siinä olettamuksessa, että juomatta jättämiselle tarvitsee jonkin erityisen syyn: sairauden, lääkityksen, raskauden tai uskonnollisen vakaumuksen.

Mielestäni jokaisen olisikin hyvä pysähtyä pohtimaan omaa asennettaan alkoholinkäyttöön: Tarjotaanko omissa juhlissa luontevasti alkoholittomia vaihtoehtoja alkohollisten rinnalla, onko yhdessä oleminen yhtä arvokasta pienessä sievässä tai vesiselvänä ja millaista mallia juhlissa tai illanistujaisissa mahdollisesti oleville lapsille annetaan? Jätetäänkö lapset ravintolaillallisten, juhlien tai kyläilyjen ajaksi hoitoon siksi että aikuiset saisivat juoda itsensä humalaan? Ja onko omassa alkoholinkäytössä oikeasti tarkastelun varaa, jos siihen olotilaan pääseminen on kovinkin tärkeää?

Omien rajojen tunnistaminen on tärkeää. Olen itse oppinut siihen, että alkoholin käyttäminen saa useamman annoksen jälkeen oloni ärtyisäksi, surulliseksi ja vihaiseksi. En ole miellyttävää seuraa. Alan kaivella vanhoja ja todella humalassa oloni on jopa aggressiivinen. En välitä juomisesta siksikään, että suvussani on myös ongelmakäyttämisen historiaa. (Ihan rehellisesti, joka suvussa varmasti on! Toisissa vain enemmän kuin toisissa.)

Siksi juomiseen liittyy tietynlainen syyllisyys ja realistinen pelko siitä, että juominen jää päälle. Näistä syistä johtuen juon hyvin vähän, saattaapa välissä olla useita kuukausia tai jopa vuosia, jolloin en juo lainkaan alkoholia. Olisin itse kaivannut tukea valinnalleni sekä yläasteella että aikuisiässä enkä kommentteja siitä, miten kanssani ei voi viettää viikonloppuja, koska en aio osallistua ryyppäämiseen tai epäilyjä siitä, onko häissämme mukavaa, kun emme aio tarjoilla lainkaan teräviä.

Väittäisinkin että Suomen kosteassa kulttuurissa, jossa juominen kuuluu juhlaan kuin juhlaan, jokainen tietoisen alkoholin väittelemisen valinnut on pohtinut valintaansa ja siihen on hyvät syyt. On oma lukunsa, jaksaako niitä selitellä uudestaan ja uudestaan, varsinkin kun taustalla voi olla kipeitäkin kokemuksia, omaan terveyteen liittyviä asioita, aiemmin tehtyjä virheitä tai raskasta perhehistoriaa. Toivoisinkin että alkoholin kanssa läträämiselle, ajavietteenä ja juhlien tarjottavana olisi aina saatavilla vaihtoehtoja ja alkoholia välttelevien ratkaisulle annettaisiin rauha, vailla spekulaatioita syistä, sillä ne voivat olla hyvin moninaiset.