Sadepäivän iloksi: Lasten sunnuntai Sinkassa

Sinkan lasten sunnuntaina (klik) paikallisen taidemuseon valtaavat lapset ja (iso)vanhemmat sekä lapsenmieliset aikuiset. Päivän aikana tutustuaan Sateenkaaren alla -näyttelyyn ja puuhaillaan värien parissa. Me kävimme viettämässä uhmatyypin ja isovanhempien kanssa yhteistä aikaa ja tekin ehditte vielä!

Taidenautintojen lisäksi museolta löytyi värikäs työpaja, jossa askarreltiin ”kuulamaalauksia” ja silkkipaperitaidetta. Museon tiloissa sai ratkoa värillisiä arvoituksia eri aisteilla ja yläkerrasta löytyi satuopastus Tivolimäen Kalle -näyttelyyn. Ensimmäinen satuopastus alkoi yhdeltätoista, mutta kolmelta kerkiää vielä uudelle kierrokselle.

Keravalle sijoittuvan ja tivoliperheen elämästä kertovan Tivolimäen Kalle-kirjan kuvitus on esillä Sinkan Helmipaikalla. Kuvitusten siimeksessä kerrotuissa saduissa seikkailivat tivolin eläimet ja lapset (tai miksei aikuisetkin) pääsivät hyppäämään tulirenkaan läpi sekä kuulemaan eräästä hurjasta pakomatkasta.

P.S. Vinkkiviitonen: Sinkassa järjestetään opastuksia ja työpajoja sopimuksesta myös paikallisille päiväkodeille ja muille toimijoille!

 

Sinkan lasten sunnuntai on lapsille maksuton. Aikuiset mukaan Sinkan pääsylipulla 5/3€. Huom! Alle 16-vuotiaat ilmaiseksi.

 

On aika vaikeaa olla muuta kuin onnellinen

Kun pikkuveljesi, jota olet hoitanut tämän vauva- ja pikkulapsiaikana ihan kotitarpeiksi häärää aikanaan oman lapsesi kanssa kirppistelypäivän ajan: piipahtaa kahvilla, käyttää vessassa, vahtii liukumäessä, tutkii ja tuumailee.

Ja isäsi ja toinen veljesi ajelevat mukisematta hurjat romukasat kirppispaikalle, pystyttävät pressut ja rekit sekä ajelevat pikapikaa sovitun asuntonäytön alta tauluja pois varastoihin.

Kun joka kolosta ja nurkasta nousevat kesän merkit päivä toisensa perään hienompina. Pääskystenkakat satavat katonrajan räystäistä, versot ja ruoho kipuavat kohti korkeuksia, aurinko porottaa ja siitepöly irtoaa holtittomien ja eeppiset mittasuhteet saavuttavien aivastukohtausten myötä nenäonteloista.

Kaikkialla on läsnä raivoisa, väri-ilotulituksen täyteinen ja kirkkaan riemukas, kesäksi kääntyvä kevät.


Kun rakkaudella hankitut ja enimmäkseen hyvinä pysyneet lastenvaatteet löytävät monia uusia koteja, sekä lähi- että etämyynnin kautta ja loput tiensä keltaiseen keräysastiaan. Ja haikeuden kouraus on paljon vaimeampi kuin ilo siitä, että vauva-aikanaan äitiään kymmenellä vuodella vanhentaneen lapsen kanssa on selvitty tähän pisteeseen.

 

Kun puolisosi jutut ovat samoissa määrin luokattomia ja tämän kanssa voi analysoida asiaa kuin asiaa liiallisuuksiin ja subjektiivisiin prosenttilauselmiin asti. (Kuten Emmi sanoi, olemme varmaan aika hyvä pari.)

Kun taloyhtiön vanhemmat rouvashenkilöt istuttavat etupihalle rönsyävän ja jokaisella ohikulkukerralla ilahduttavan kukkameren.

Kun käy ilmi, että maailmassa on olemassa mokkakankaisia tennareita, joissa on sekä piilokorko että hapsuja. Ja mietit, että miksei kukaan ole kertonut tätä aikaisemmin.


Kun päiväkodin kevätjuhla koostuu urheiluradasta, jolle voivat osallistua kaikki kynnelle kykenevät jäsenet: niissä pääsee heittämään saapasta, hyppimään hyppypallolla erilaisten esteiden välistä, kilpailemaan hurjasti muksunkannossa ja haastamaan ”ukin” tarkkuusheitossa. Pappa syöksyy maaliviivan ali hurjalla kirillä ja Fammu keilaa omavaltaisesti hieman lähemmältä viivalta. Ja kun lapsi yllättää päiväkodin aikuisen aidosti osaamalla numerot, vaikka tämä on olettanut, ettei kolmivuotias vielä tunnistaisi niitä.

Kun perheen rahatilannetta ja arkea uusiksi pistänyt pakkokomennus päättyy ja se tietää vieläpä kotiburgereita.

Valtakunnassa tai ainakin Norppalassa kaikki hyvin.

 

 

Oman elämänsä fatnessbloggaaja

Istuimme eilen ystäväni kanssa alas ja juttelimme teekupposten ja kolapullon ääressä pari tuntia niitä näitä. Siitä, mitä haluamme elämältä, läheisten kuulumisista, työpaikoista – vähän kaikesta. 

Kenties pisimmän pätkä kuitenkin siitä, miten keho on ihmisestä vain yksi kerros. Ja siitäkin voidaan erottaa perimän, kasvuympäristön sekä elämäntapojen tuomat kerrokset. Et ehkä ole aina mitä syöt, mutta jossain määrin sitä, miten elät; Huippu-urheilijalla on oman lajinsa kannalta tarkoituksenmukainen keho ja nautiskelijalla ”lajiin” sopiva vartalo. Vaikka eihän se niin yksinkertaista ole. Syömistä ja juomista rakastava tyyppi, joka liikkuu toisinaan, voi olla niistä muista kehonsa kerroksista (kuten perimästä, aineenvaihdunnasta ja kehon sekä mielen terveydestä) riippuen hyvinkin eri kokoinen ja näköinen.

Mietimme myös sitä, milloin ihmisiä aletaan määritellä kehonsa kautta. Meneekö raja poikkeavassa ulkonäössä tai päälle päin näkyvässä harrastuksessa vaiko kertojan korvien välissä? Kun kerrotaan uudesta tuttavuudesta tai kollegasta kavereille tai puolitutuille, viitataanko heihin vaikkapa kovaäänisinä, nauravaisina, rautaisina asiakaspalvelun ammattilaisina, empaattisina ystävinä vaiko potkunyrkkeilijöinä, viinintissuttelijoina, räjähtäneen kotiäidin näköisinä tai tiukkoina fitnessmimmeinä.

Ja haluammeko sen ensimmäisen määremme liittyvän kehoomme, vaikka harrastuksemme liittyisikin urheiluun tai oman fysiikkamme kehittämiseen? Hypoteettisella tasolla sanoisin että hurjassa tikissäkään en haluaisi sen olevan määräävin ominaisuuteni ulospäin. Minuuteni kapealle trapetsille virittävä ohjenuora, jonka mukaan minuun liitettäisiin esimerkiksi pinnallisuuden, kurinalaisuuden tai itseään muiden yläpuolelle korottavan tyypin mielikuvia.

Pohdintaketju jatkui luontevasti siihen suuntaan, miten minut sitten nykyisellä habituksellani ja vallitsevalla hetkellä määriteltäisiin ulkonäköni kautta. Näin julkisena minänä, jonka näette kuvien ja videoiden kautta. Siitä se ajatus sitten lähti… 

Olen tietenkin ja itseoikeutetusti oman elämänsä fatnessbloggaaja.

 

P.S. Tämä fatnessbloggaaja suuntaa #teammomfien kanssa laivalle viikonloppuna. Nähtäväksi jää, millaisissa tiloissa palaamme maihin. Ou nou.

 

 

 

Aliasraivoa, skumppaa, vyötiäishortseja ja naurua eli #teammomfie Keravalla

Huh huh mikä päivä! Hyvällä, sekopäisellä ja alavatsakramppaavalla tavalla. 

Raissi raivosi joutuessaan Alias-väijytyksen uhriksi, Emmi tunsi itsensä heti muotibloggaajaksi saatuaan villalierihatun päähänsä ja Iksu löysi hyvänmakuisen alkoholittoman kuohuviinin. Eräs urheiluverkkaribloggaaja hukkasi korteistaan numerot useampaankin kertaan, jaoimme Prismamuistojamme (?!) ja suunnittelimme tulevia sähellysreissuja.

Paikallisen lastenvaateverkkokaupan Coolkidsin omistaja kävi esittelemässä iltapäivällä kaikille siihen mennessä paikalle ehtineille Papun kevätmallistoa. Sinapinkeltaista, ananaksia, kolmioita, vahvaa turkoosia, taskuja, puolikuita, salamuurahaisia ja baggyhousuja, äääh, olisin voinut napata koko mallistokorillisen vaatteita itselleni. Noh, se siitä. Totesimme myös, että aikuisille pitäisi ehdottomasti olla saatavilla vyötiäiskuosisia, collegekankaisia kesäshortseja.

Pidimme tiimalasipuheenvuorojen rytmittämän esittelykierroksen, puhuimme lasten tekemällä tekemisestä ja huonoista tequilakokemuksistamme. Vertailimme housukaavoja, pohdimme kolajuomien hampaita syövyttävää vaikutusta ja lätisimme työ- sekä opiskelusuunnitelmistamme. Puheenaiheet vaihtelivat enemmän tai enimmäkseen vähemmän johdonmukaisesti kaikesta maan ja taivaan välillä, päättyen usein tavalla tai toisella monia meistä yhdistävään teemaan – bloggaamiseen.

Keskiyön paremmalla puolella intouduimme lähtemään paikalliseen baariin ja räpiköimme metsän sekä lähes aution keskustan läpi kohti tanssipaikkaa. Matkan varrella sattui pieni viinivahinko ja totesimme vedenkin olevan Keravalla kalliimpaa. En rehellisesti sanottuna muista, milloin olen jaksanut lähteä juhlien jälkeen vielä uloskin, joten oli ihan virkistävää selvitä ulos kotiovesta.

Silkkitassu ja louna olivat varanneet meiltä vierashuonepaikat jo hyvissä ajoin ja ”pahin Nanna” päätyi lopulta punkkaamaan olohuoneeseemme viritetyllä vieraspatjalla. Aamulla söimme jämiä, paikkasimme nestevajausta kivennäisvedellä ja tuoremehulla sekä pelasimme erän Catania. Puolenpäivän aikoihin tupa oli tyhjä, ellei mittavaa tyhjien pullojen pinoa eteisessä sekä keittiössä vaanivaa tiskivuorta lasketa…

Otetaanhan hei pian uusiksi?

 

 

 

Keittiössä kuultua ja monta syytä kilistää huomenna

– Saanko iskä syödä tota juustokakkua?
– Ei se valmistu tänään, sen pitää hyytyä yön yli.
– No huomenna sitten?
– Ei kun sinä menet ukille ja mummille kylään.
– Kuka sen kakun sitten syö?
– Tänne tulee sellainen kauhean iso lauma tosi nälkäisiä naisia ja ne pistelee kaiken kakun suihinsa…
– Oi voi. Harmi.

 

Miesten ja lasten suusta sen totuuden kuulee?

 

***

Huomenna kilistellään kuohuvalla. Ai miksi? Paristakin eri syystä.

Yhteisbloggaamiseen kuuluu tapaamisten ja reissujen järjestäminen, eikös?

#Momfien porukkaa on nähty erilaisilla kokoonpanoilla niin kotimaassa kuin naapurimaissakin, osaan tiimistä olen törmännyt viimeksi StreamTeamin illanvietossa ja isompaan osaan mekkoiltamissa alkukeväästä.

Näitä huipputyyppejä ei kuitenkaan voi nähdä liian usein ja tällä kertaa taas muutama uusi naama uskaltautuu Norppalaan tutustumaan kanssabloggaajiinsa. Vieraanvaraisuuden opittu tai peritty piirre nostaa päätään eikä meillä lasketa, ollaanko ennestään tuttuja – tänne vaan kaikki!

Toinen syy on se, että kaikkensa antaminen taisi viimeaikaisten käänteiden perusteella kannattaa. Ajattelin nostaa sillekin epävirallisen lasillisen huomenna. Vaikka sitten ihan itsekseni ja tyytyväisenä myhäillen.

Olen melkeinpä typerän innoissani aikuisten kesken vietettävästä illasta hyvän ruoan, juoman ja sekavien juttujen parissa. Mutta miksipä ei saisi olla; Luulisi itse kullekin lapsiperhearjen, töiden ja opiskelujen välissä palloilevan pystyvän perustelemaan itselleen pienen paussin toisinaan?

Iih, huomenna!

 

 

Näitä päiviä tulee ikävä

Käyn hiljalleen läpi luopumisen prosessia, vaikka mietinkin myös tulevaa; Opiskeluarjesta, joustavammista aikatauluista ja itsenäisestä työskentelystä irroittautumista. Lapsen tai puolison kanssa touhuamiselle varastetuista hetkistä, aamuista, illoista tai jopa kokonaisista, ylimääräisistä vapaapäivistä irti päästämistä.

Usein lapsen kanssa tehdyt seikkailut museoihin, lähiympäristöön tai erilaisiin tilaisuuksiin ovat olleet ainakin omasta mielestäni lapsen kanssa yhdessä vietettävän ajan parhaimmistoa. Ja uskon siihen, että jos aikuisella on aidosti kivaa, myös lapsella on mukavampaa reissata ja kokea tämän kanssa uusia asioita. Satunnaisen ja erityiseen arvoon nousseen perhe-laatuajan lisäksi joustavampi aikataulutus on mahdollistanut myös sellaisissa tilaisuuksissa piipahtamisen ja uusiin paikkoihin tutustumisen, joita säännöllisempi tai pikemminkin perinteisempi työaika ei kaikilta osin mahdollista. 

Viime viikkoina olen esimerkiksi maistellut suuren makuhämmennyksen vallassa Doclaireja Fazerilla, päässyt sekoittamaan Valion Pitäjänmäen tehtaalla juuri sellaista tuoremehua, jollaisesta kuvittelisin itse pitäväni ja todennut, että ruoat tai juomat eivät aina maistukaan siltä, miltä olettaisi; Uusien makuyhdistelmien kehittämiseen, testaamiseen, jatkokehittämiseen ja tuotteistamiseen käytetään paljon aikaa, vaivaa ja prosessiin liittyy paljon yrityksiä, erehdytyksiä, luovuutta ja lahjakkuutta. On hienoa ajatella, että monessa kohtaa Suomestakin löytyy ruokien kehittelyn ja jopa ruokataiteeksi laskettavilta aloilta maailman ehdottomia huippuja. Näitäkään ajatuksia en olisi pyöritellyt tai kokenut uusia asioita, jos olisin olisin elänyt kahdeksasta neljään-työarkea.

Arkisempina asioina olen voinut käydä lapsen kanssa neuvolassa, ostoksilla ja hoitamassa muita juoksevia hankintoja pyytelemättä vapaapäiviä tai suunnittelematta kunkin viikon hommia hurjan tarkasti – opiskeluhommia kun voi tehdä monesti myös iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Omatoimiaikataulutettujen päivien, viikkojen ja kuukausien kiitäessä tasaista tahtia kohti loppuaan huomaan pysähtyväni enenevässä määrin spontaanien arkipäiväkahvittelujen, kotikaupungista uusien nurkkien löytämisen tai lapsen kanssa pitkän aikaa taidemuseon maisemaikkunasta maisemien ihmettelyn äärelle.

Näin on ja on ollut hyvä. Ja uskon että tulen katsomaan opiskeluaikaani myöhemmin haikeana taaksepäin, miettien miten paikallaan oli saada joustovaraa, mahdollisuuksia hidastaa tai kiihdyttää kunkin perheenjäsenen tarpeiden mukaan helposti. Lapsen päiväkodin aloitus, tämän (harvalukuiset) sairastelut, erilaiset reissut, omat menoni ja harrastukseni – kaikki on ollut sujuvampaa järjestää, kun kumpikaan meistä aikuisista ei ole ollut sidottu erityisenkiinteisiin aikatauluihin.

Että jos joku siellä ruudun takana harkitsee lapsia opiskelun kanssa samanaikaisesti, voin omalta osaltani sanoa, että ainakin meidän perheessämme järjestely on toiminut kokonaisuutena paremmin kuin hyvin. Näitä päiviä tulee varmasti ikävä.

P.S. Viimeinen kuva on keravalaisesta uudesta kahvilasta, Hilpeästä Kahvikissasta, josta taisi tulla kertaheitolla uusi suosikkimme. Koska söpöys ja kohtuuhintaiset herkut sekä läheinen sijainti. Parhautta!

 

Ensimmäinen kuva: Fazerin kuva-arkisto

 

3 V eli veturien vallankumous

Väsynyt mutta onnellinen.

Se lienee aika yleinen fiilis onnistuneesti sujuneiden lastenkutsujen jälkimainingeissa. Nyt hääräämisen aiheuttamaan väsähdykseen yhdistyy vielä flussa sekä sekoileva Lily, minkä takia tätä postausta naputtaa aika leipiintynyt bloggaaja, joka joutui aloittamaan postauksen kasaamisen aivan nollasta asti uudestaan.

Koristelut saatiin hoidettua kunnialla, mitä nyt saatoin käydä pikkutarkkuudessani hetkittäin perheenjäsenteni hermoille – toisaalta heilläkin on omat sekoilunaiheensa, joten en jaksa vaatia itseltäni täysipäisyytä ihan joka hetkenä. Teemakoristelut keskittyivät pääasiallisina juhlatiloina toimineisiin keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen, jonne ripottelin värikkäitä ilmapalloja, Tuomas Veturi-aiheisen synttärinauhan sekä pinjatan ja koetin saada myös pöytäliinan, paperiastiat ja servetit sopimaan puna-sini-keltaisiin sävyihin.

Ruokalistalla oli neljää piirakkaa: savulohi-sipuli-, feta-aurinkokuivattu tomaatti-, pesto-kana- ja parsasekoitus-piirakat ja niin ikään neljä kakkua: banaani-mansikka-täytekakku, maidoton persikka-juustokakku, vadelmainen mutakakku sekä mariannerouhe-metsämarja-juustokakku. Lisäksi tarjolla oli sipsejä, karkkeja, mehuja*, limuja ja ceasar-salaattia (ilman anjovista). Ja tietysti kahvia ja teetä – skumppaakin olisi ollut, mutta se unohtui kellariin. Hups.

Ohjelmaa oli aika vähän, mutta mielestäni ihan riittävästi; Lapsille oli järjestetty teemaan sopivasti junarataleikkipiste olohuoneeseen. Veturin muotoisen pinjatan naruista kiskominen sekä sen sisuksista sataneiden karkkien kerääminen sekä mutustaminen kiehtoivat pieniä juhlijoita. Teimme pihalla myös jättiäissaippuakuplia ja hurjan kiinnostava vinttihuone veti lapsia puoleensa kuin magneetti. Aikuisille riitti puuhaksi syöminen ja seurustelu – tai jos joku kaipasi spontaaneja sisätansseja tahi eeppistä tikkakisaa kylmässä kevätsäässä, kukaan ei ainakaan sellaista toivonut.

Juhlien oletettu keskipiste meni tosin hieman sekaisin saatuaan niin mieluisia lahjoja ja tämä täytyi kiskoa useampaan otteeseen eroon huikaisevan hienojen uusien veturiensa parista sanomaan kiitoksia, heippoja ja seurustelemaan vieraiden kanssa. Tämä höpöttää omiaan ja ajelee edelleen omassa huoneessaan upouusilla vetureillaan, silmät onnesta loistaen. Voi toista. Ehkä näitä synttärisankarina toimimisen käytäntöjä ehtii harjoitella vielä tulevinakin vuosina.

Vaikka juhlissa rikottiinkin lähes kaikkia Emmin listaamia ”juhlien perisyntejä”: oli teemaa ja siihen sopivia koristeita sekä astioita ja jopa pienet matkapussukat lapsille, ei hauskuus ollut niistä kiinni. Kyseisillä mausteilla tai ilman, olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä siitä, että juhlat ovat parasta mitä on.

* Kävin viime viikolla Valion tehtaalla piipahtamassa ja sain uusia Hörppy-mehuja testiin. Ne päätyivätkin luontevasti juhlajuomiksi. En muuten pääse yli noiden tölkkien hedelmien pikkujalkojen söpöydestä. Awww.

 

 

Kiitos päiväkoti, isovanhemmat ja mies

Talviulkoilu ei ole minun juttuni. Saatan kyllä suostua lähtemään talviretkelle, auttelemaan kaminateltan pystytyksessä, paistella vaahtokarkkeja ja keittää kaakaota nuotiolla sekä topata itseni kestämään kylmyyttä parin vuorokauden ajaksi. Talvivaellukselle en kuitenkaan lähtisi enkä myöskään hiihdä, luistele tai lautaile suinkaan vuosittain. Pulkkamäessä käymisestä tosin pidän, hyvässä seurassa ja sopivalla säällä.

Useimmiten ulkoiluni muodostuvat kuitenkin pakollisista siirtymistä, joita hoidan enimmäkseen jalkapatikassa tai pyörällä, autoa kun ei pihasta löydy eikä sen puoleen ajotaitoakaan. Pyöräilen tai kävelen salille, juna-asemalle, kauppaan, postiin, taidemuseoon, kirjastoon ja partiokololle, ellen satu saamaan sopivasti samaan aikaan liikkeellä olevilta tutuilta kyytiä. Toisinaan mukana kulkee myös lapsi, joka saa siinä sivussa liikuntaa ja raitista ilmaa. Ja tietysti mäyräkoiran pitää päästä lenkeilleen, satoi taivaalta sitten räntää tai rakeita.

Ulos lähteminen ulkoilun itsensä vuoksi, pihalla nököttäminen raitista ilmaa saadakseen – se ei meinaa luonnistua, ei sitten millään. Tai onnistuuhan se, kesäisin, keväisin ja syksyisin; Silloin uin, otan aurinkoa, käyn kävelyllä, potkin palloa, ongin ja siirrän tietokonehommatkin mahdollisuuksien mukaan pihalle. Ongelmana ei ole siitepöly tai ötökät, vaikka olenkin parin kasvin siitepölylle ja hyttysenpistoille jopa naurettavan allerginen. Kestän tulehtuvat pauhamat, turpoavan naaman ja vuotavat silmät. Vesisateen ja tuulenkin kanssa tulen toimeen.

Mutta kylmyys ja maan peittävä märkä moska, niiden vuoksi asemoidun sisätiloihin hieman alle kolmasosaksi vuotta ihan suosiolla. Se toppautumisen määrä, mitä pihamaalla seisoskelun sietäminen vaatisi, vie toistuvana rituaalina järjen, hengen ja terveyden. (Samasta syystä en muuttaisi nykyistä pohjoisempaan mistään hinnasta.)

Pysyn lämpimänä kohtuullisen vähällä, jos saan liikkua omaan tahtiini. Käyn juoksulenkeillä trikoissa, pitkähihaisessa ja pipossa käytännössä ympäri vuoden. Kolmivuotiaan pikkukaverin vauhdilla ei kuitenkaan kiskaista kymppiä tuntiin sitten millään. Toppapuvulla, välikerroksilla, kolmilla sukilla, huopapohjaisilla saappailla, avaruushuovalla ja kuumavesipullolla ehkä selviäisi lapsentahtisesta ulkoleikistä, mutta ei se ole mielestäni enää ihan tervettä touhua.

Eikö lapsiparkamme sitten pääse ulkoilemaan? Vajaat kolme kuukautta kestäneen talvikauden aikana tämä on ollut sisällä kokonaisen päivän maksimissaan kahdella kädellä laskettavan määrän päiviä ja tuolloin joko lapsi tai molemmat vanhemmat ovat olleet oikeasti kipeinä tai valtaosa hereilläoloajasta on kulunut esimerkiksi satojen kilometrien sukulointimatkan taittamiseen. Tästä lienee kiittäminen sitä, että talvikaudella ulkoiluttajina toimivat aika lailla kaikki muut läheiset kuin äiti.

Arkisin päiväkodissa ulkoillaan pääsääntöisesti kerran tai kahdesti päivässä ja erityisesti viikonloppuisin ulkotouhuista vastaa mies, joka viihtyy lapsen kanssa merkittävästi paremmin koiraa ulkoiluttaen, asioita hoitaen tai pihalla leikkien kuin lastenlauluja loilottaen, kirjoja lukien tai vahaliiduilla tuhertaen. Kumpikin hoitaa vanhemmuutta tyylillään eikä tapoihimme kuulu syyllistää toista siitä – ainakaan kovin usein.

Sangen usein soi myös puhelin. Kuuttia kysellään milloin kelkkamäkeen, milloin harjoittelemaan hiihtoa, luistelua tai muutoin vain pihapuuhiin. Kotikaupungin reippailumaastot ja erilaiset ulkoilutapahtumat on koluttu tarkkaan. On loistavaa ja sangen kätevää, niin lapsen kuin erään talviulkoilua karttavan äidinkin kannalta, että isovanhemmat haluavat touhuta lapsen kanssa pihalla säällä kuin säällä.

Ja ollaanpa ihan rehellisiä; Jos saisitte jättää hyvällä omatunnolma hoitamatta sen asian vanhemmuudessa, joka on teille kaikista raskainta, vaikeinta ja vastenmielisintä, oli kyseessä sitten imettäminen, matematiikan läksyissä auttaminen, loputtoman likapyykkivuoren setviminen, lapseen liittyvien paperiasioiden hoitaminen tai nukutustaisteluista vastaaminen… Pitäisittekö kynsin ja hampain kiinni siitä nihkeilystä?

Mikäli varhaiskasvattaja, lapsen toinen vanhempi, isovanhempi tai joku muu lapselle tärkeä aikuinen hoitaisi homman paremmin, sujuvammin ja iloisemmalla mielellä kuin sinä itse – antaisitko tämän ottaa kopin ja keskittyisit itsellesi luontevampiin vanhemmuuden osa-alueisiin, pitämään ne vähemmän ikävät, mutta silti ei-niin-mukavat-osa-alueet hanskassa ja pääsi kasassa. Sekä luoja paratkoon, hetkittäin jopa nauttimaan vanhemmuudesta, lapsen kasvun seuraamisesta ja yhteisistä oppimisen ja ilon hetkistä?

Lasten kanssa ulkoiluun liittyvä keskustelu on usein todella vinksahtanutta jankkaamista. Julistetaan taivahan totena, että jokaisen lapsen tulisi päästä pihalle mielellään kahdesti joka ikisenä elämänsä päivänä, myös mahataudissa ja keuhkokuumeessa, koska raitis ilma on vaan niin hemmetin terveellistä. Ihmetellään kädet levällään ja suu mutrussa, että mikseivät kaikki rakasta loskaisessa leikkipuistossa istumista yhtä paljon kuin minä ja naapurin Teija.

En minäkään ulise kaikille kavereille ja tutuille, että miksi he lakkasivat imettämästä, kun sehän on niin pahuksen terveellistä tai miten on mahdollista, ettei heillä syödä lähes yksinomaan kasvisruokaa, kun meidän perheessä se ainakin sujuu yhtä hyvin kesät talvet. Varsinkin kun vaikkapa edellämainittuihin ratkaisuihin on yhtä monia syitä kuin on ratkaisijoita. Ja ulkoiluakin on monensorttista; Lastenrattaiden sisään saa tupruttaa ämpärikaupalla häkää vaunulenkillä ja penskat jättää puistoon hakkaamaan kavereita lapiolla, samalla itse instagramia selaillen. Kyllä Siperia opettaa ja katu kasvattaa. Ovathan nuppuset sentään pihalla, toisin kuin joidenkin paskamutsien jälkikasvu. 

Minä ainakin otan tästä ”vapaudu vankilasta-kortista” kaiken riemun irti, satunnaisista soraäänistä huolimatta. So long talviulkoilu! Kiitos päiväkoti, isovanhemmat ja mies!

 

Erittäin epäkorrektien juttujen puolustuspuhe

”Siis miettikää nyt, jos kaksi vitivalkoista vanhempaa saisi ihan tumman lapsen…Niinhän voi käydä, jos suvussa on sattunut olemaan joku tummempi tapaus. Ei siinä sinällään mitään, mutta olisihan se vähän hämmentävää.”

”Yhden tutun, siis tiedättehän te nyt sen ’Sannin’, sukuun oli osunut useampikin hieman odottamattoman värinen lapsi ja se hieman pelkäsi, että miten tilanteen omalle kohdalle osuessaan kumppanille selittäisi, että on tämä sinun lapsesi. Ja pitäisikö asia lopulta testata, jos lapsen väri olisi hieman yllätyksellinen.”

”Joo ja jos alkaisi syyttely siitä, kumman suvusta on tullut perittyä niin aina voisi tehdä rumputestin.”

”Siis minkä?”

”No paukuttaa isoa rumpua ja katsoa, kumpaa alkaa pakonomaisesti tanssittaa.”

”Meillä se olisin saletisti minä, lähtis vaan lantio vatkaamaan ja kädet heilumaan että tarampparamppauuuh, tynts tyns.”

*hysteeristä naurua*

En muista enää yhtään, mistä kyseinen keskustelu sai alkunsa; Kun istutaan iltaa, puheenaiheilla on tapana vaihtua sikäli vauhdikkaasti, että keskustelua olisi mahdotonta seurata edes vessareissun yli, saati muistaa kaikkia käänteitä parin päivän päästä.

Voisi kuitenkin kuvitella, että neljän, enemmän tai vähemmän aikuiseksi luettavan iän ylittäneen ja kohtuullisen koulutustason saavuttaneen ihmisen iltapalakeskustelu sivuaisi jotain rakentavia teemoja kuten päivänpolitiikkaa tai ajankohtaisia puheenaiheita. Mutta ei, seksistä jauhamiseen ja toinen toistaan levottomampiin juttuihin sitä yleensä päädytään.

Jos ihmisiä sakotettaisiin eri uskontokuntia pilkkaavista, rotustereotypioilla ratsastavista, kuolemaa leikiksi lyövistä tai muuten vain mauttomista jutuista, olisimme mieheni kanssa aidosti rutiköyhiä. Kentis epäkorrekteissa vitsessä ja ajoittain luokattoman huonoissa jutuissa piilee myös joidenkin vuosikausia kestäneiden ystävyyksien salaisuus?

Mutta minulla on kyllä tarjolla puolustuspuhe! Vetoan nimittäin yllä olevaan 70’s show:n pätkään, jossa todetaan, että jos kohtelee kaikkia huonosti – tai tässä tapauksessa pilkkaa kaikkia poliittisia puolueita, aatteita, uskontoja, sukupuolia, aika lailla kaikkea yhtä innokkaasti, on oikeastaan suorastaan tasapuolinen. Vai mitä? 

Ystävyydestä

Viime viikon flunssa, tentit ja talouden pyörittäminen väliaikaisesti yhden aikuisen voimin eivät tuntuneet missään edellisen viikonlopun ihanien mekkoiltamien ja ystävän luona yökyläilyn jälkeen. Hyvin ladatut akut siis!

Itse asiassa virkistävä vaikutus voi näkyä jo etukäteisinnostuksena; Parhaimmillaan yhdessäolon odotuskin tuo energiaa, jolla jaksaa ajoittain puuduttavaa arkea paremmin. Tuollaiset kohtaamiset ja rinnakkain hääräämiset, tuntikausien juttelut ja jaetut ajatukset muistuttavat vahvasti siitä, miten monesta asiasta elämässään saakin olla kiitollinen.

Vaikka olo on ollut virallisen talviflunssan ja pakollisten hommien listan lyhentämisen kanssa tasapainoillessa enemmän vetämätön kuin virkeä, saivat eilen kanssani tanssitunnille uskaltautuneet ja sittemmin illaksi salaattia ja jäätelöä syömään piipahtaneet ystäväni hymyn huulille ja aikaan pari hysteeristä naurukohtausta. Hyvin harva asia saa mielen kirkastumaan, stressin laukeamaan ja pienet, kasaantuneet harmituksen aiheet unohtumaan samalla tavoin kuin luottoystävien seura. 

Osaa ystävistäni näen useammin ja toisia harvemmin. Jotkut piipahtavat lähinnä syntymäpäivä- tai uudenvuodenjuhlissa, joidenkin kanssa törmäillään useimmiten isommalla porukalla ja tietyt tapaukset löytää varmimmin partiotouhuista. Toisten kanssa yhteyttä pidetään tiiviimmin viestein ja puheluin, mutta osan kanssa kuulumisia päivitetään vain tavatessa.

Niin tai näin, ystävät ovat ehdottomasti voimavara ja ilon aihe, oli kyseessä sitten epävarmasta teini-iästä tai ala-asteelta saakka tuttu tyyppi tai uusien elämänvaiheiden myötä solmittu, orastava ystävyys… Eikä vähäpätöisemmäksi jää myöskään enimmäkseen virtuaaliseen vuorovaikutukseen perustuva ystävyyssuhde. 

Juodaan siis tänään teekupillinen tai skumppalasillinen ystävyydelle, nykyiselle tai tulevalle, elämänmittaiselle tai hetken kestävälle polkujen risteämiselle. Kiitos kaikille ystävilleni siellä ruudun toisella puolella, olette rakkaita. Pus!