EI VÄKISIN !
Itsepäisyys ja halu tehdä asioita oman sisäisen motivaation eikä ulkopuolisten toiveiden ajamana. Kaksi varsin määrittävää tekijää lapsuudessani ja nuoruudessani. Ehkä toisinaan vielä aikuisiälläkin.
Otin kotona sisustuskuvia ja löysin Lyhyen saksan kieliopin nököttämässä mielenosoituksellisesti pääkallo-kynttilälyhdyn vierestä. Tämän asetelman taustalla lienee viidenneltä yhdeksännelle luokalle käyty jatkuva taistelu valinnaisen saksan kielen opiskelemisesta – itse en olisi halunnut ja kotijoukoista se oli hyvä idea. Lukematta ja harjoittelematta koulunumerolla seitsemän sen kahlasin läpi, mutta tein kaikkeni pärjätäkseni mahdollisimman huonosti. Olisikohan yhden lisäkielen osaamisesta kuitenkaan ollut haittaa, josko ei välttämättä hyötyäkään?
Minkään soittimen haltuun ottamiseen minua ei saatu monesta yrityksestä huolimatta usutettua, sillä vastustin sitä kynsin ja hampain ihan vain siksi, että tiesin sen olevan ainakin toisen vanhemmistani toiveissa. Nykyään mietin, että edes auttava säestystaito olisi varsin kätevä olla olemassa, ihan työn ja harrastustenkin kannalta. Mutta tehty mikä tehty.
Mikä ihme siinä on, että uusien asioiden opettelussa vahvan, ulkoisen paineen alaisena ensimmäinen, (joskin useimmiten tukahdutettu) vastine mielestäni ja jopa kehostani on: Antakaa tilaa ottaa homma haltuun omaa tahtia, miettiä mitä tässä ollaan tekemässä – ja älkää tuuppiko!
Eikä koskaan niin sanotusti väkisin.
Viikon parhaat eli katso ainakin nämä
Aloitetaan ilmeisimmästä eli alkuviikosta elokuvateattereihin rantautuneesta Avengers Age of Ultronista; Elokuva oli viihdyttävä, eikä väkisin liian pitkäksi ja toiminnalla tukkoiseksi venytetty. Se oli myös ennalta tuttuja hahmojen tarinoita entisestään laajentava sekä katsojan hahmoihin aikaisemmin perehtymisen oletuksella vitsien ja herjojen osalta ratsastava.
Heikkoutena ehkä se, ettei yhdenkään hahmon tarina edennyt valtavia harppauksia eikä kenenkään psykologiselle maaperälle pysähdytty turhan pitkäksi aikaa. Toisaalta muutamat sivurooliin aikaisemmin jääneet hahmot saivat lisää kontaktipintaa ja ruutuaikaa.
Mutta jos suinkin siedät supersankarielokuvia ylipäätään, tämä kannattaa katsoa. Ja tietysti rakastaa Purppuranoi… okei, ei se vain toimi suomeksi, Scarlet Witchiä.
Haluaisin jakaa näin Partioviikon kunniaksi yhden hauskimmista viime aikoina löytämistäni blogeista eli Pahempi Lippukunta-blogin, jossa kuvataan (lähes) aikuisen partioharrastajan arkea gif-tekstipäivitysten kautta.
Jaettavat tehtävät eli ”nakit”, lippukunnan pyörittämiseen liittyvä paperisota, kohtaamiset nuorempien partiolaisten kanssa ja metsäerotiikka tulevat blogin kautta tutuiksi myös ei-partiolaiselle. Jos siis haluat kurkistaa aikuisen aktiivin sielunelämään, klikkaa itsesi tänne.
Ja sitten on tietysti Dorian Pavus; Sarkastinen, loistavalla tyylitajulla varustettu, sulava, viiksekäs, lojaali ja auttamattoman hyvällä huumorintajullaan ilahduttava hahmo. Jota muuten sopii syyttää siitä, että tein häviävän lyhyen pelihistoriani ensimmäisen miespuolisen hahmon. Tirsk.
(Kannattaa hypätä videossa kohtaan 0:45)
Mitkä asiat pääsisivät teidän Viikon parhaat-listallenne, mitä viihteeseen tulee?
Tv-sarjat, elokuvat, kappaleet, levyt, pelit, yhtyeet tai sarjakuvat… Saa ja pitää vinkata!
Partioviikon kuvapäiväkirja ja pari sanaa kuvaamisesta
Välillä tekee mieli kirjoittaa pitkästi ja toisinaan taas herää halu tallentaa sekä jakaa arkeaan ja ajatuksiaan kuvin. En ole hääppöinen kuvaaja ja kadehdin jatkuvasti itseäni taitavampien kuvaajien otoksia. Mutta ei niitä itselle tärkeitä hetkiä tulee kukaan muukaan ikuistamaan – tai ainakan kovin usein.
Kevätkoivujen liloja latvoja, lapsen ihmetystä, viistoa valoa ja kukkia keittiön pöydällä, koiran onnea kesäisessä varvikossa, rasvatyyntä meren pintaa tai miehen aamutukkaa. Isovanhempien kasvoissa syveneviä uurteita, lapsuudesta tuttua kukkaketoa, jonne minulla ei kenties ole enää kauan mitään asiaa, vohvelien päälle sulavaa kermavaahtoa tai ymmärtävää katsetta sydänystävän kasvoilla.
Kuvissa on kuitenkin pohjimmiltaan ja parhaimmillaan enemmän kuin valkotasapaino, aukkokoko, pikselien määrä, tarkennuspisteet tai asettelu. Kuvat ja kuvasarjat kertovat kameran takaa katsojasta: tämän kiinnostuksenkohteista, kauneudentajusta, tavasta nähdä ympäristöä tietoisesti…
Ala-asteikäisenä filmikamerani rullalta löytyi leirikoulun jäljiltä niin monta kuvaa eräästä pojasta hyppäämässä volttimonttuun, lyömässä pesäpalloa, rakentamassa hiekkalinnaa ja jopa syömässä pinaattikeittoa, että hävetti kehityttää kuvia vanhempieni laskuun ja siten myös heidän valvovien silmiensä alla. He eivät kuitenkaan maininneet asiasta mitään ja hyvä niin.
Kun päiväkotilapsille annettiin kullekin kamera päiväksi käyttöön, vahvasti sosiaalisten suhteiden kautta iloa saava ja niihin satsaava lapsi kuvasi lukemattomia otoksia kavereistaan. Tarkka, maailmaa hiljaisemmin havainnoiva ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävä lapsi puolestaan oli kuvannut elinympäristöään uusista kuvakulmista: patterin termostaatin mitta-asteikkoa, ystävän kimallelangoista punottuja kengännauhoja, pöydän alapintaan piirrettyä pientä hahmoa ja lastentarhanopettajan naurunryppyjä.
Aika usein kuulee sanottavan, etteivät järkkäriräpsyt bloggaajaa tee ja että teksti voittaa aina kuvat. Ettei kuvien kautta pääse samalla tavoin ihmisen iholle kuin sanojen vältityksellä. Luen myös sellaisia blogeja, joissa kuvat ovat pääosassa ja teksti sivuroolissa. Siitä huolimatta olen näiden blogien pitäjiä tavatessani ajatellut heidän olevan jollain tavalla tuttuja. Koska tiedän, millaisia onnen pilkahduksia, elinympäristön kauneutta, kohtaamisen hetkiä ja haalenevan syvyn sävyjä he ovat tahtoneet tallentaa ja antaa itsestään.
Joten silloin kun tahdon kuvata: pöhköä, kipeällä tavalla rakasta, ohikiitävää, kuplivaa tai yllättävää rauhaa tuovaa, mitä vain, jaan sen kanssanne pyytelemättä anteeksi.
Norppaemon ikuisti M. Rantala
Arkikauneutta eli tänään kotona
Kun oma naama on mallia perjantaijumitus ja päivän asuna toimivat löysä t-paita sekä shortsit…
Kun tietokoneella on auki kolme lähdemateriaalina toimivaa PDF-tiedostoa, sängyllä retkottaa levällään pari alan lehteä ja Wordissä komeilee melkein valmis, vihoviimeinen koulutyö, alkaa kodin kuvaaminen vaikuttaa lounastauolla hyvältä idealta.
Näiden kotikuvien myötä toivotan itse kullekin rentouttavaa, tasoittavaa tai vaihtoehtoisesti energisoivaa ja railakasta viikonloppua, jokaiselle oman makunsa mukaan. Itse pääsen viettämään viikonloppua ei-niin-rentouttavissa merkeissä eli partiotaitokisoissa taitojaan mittelevän seikkailijajoukkueen saattajana. Onneksi tänään on luvassa sitäkin lötkömpi ilta ystävän ja lettukasan seurassa sekä saunavuoron merkeissä. Tasapaino ennen kaikkea!
Kun kuitenkin odotatte kesää: Kivoimmat uimapuvut ja bikinit
Neurootikkominä, hänet hukkasin mä
Oi niitä lapsen saamista edeltäviä aikoja, jolloin ehdin punnita, suunnitella ja ylianalysoida jokaista asiaa. Jaksoin olla neuroottisempi tai en ainakaan pitänyt sitä yhtä pöhkönä kuin nykyään. Jollain tasolla kaipaan itsekriittisempää ja perfetionistisempaa minääni, vaikka muistankin itkeneeni säännöllisin väliaijoin iskeneiden alemmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kourissa sängyn pohjalla.
Missä tämä vanhenemisen tai vanhemmuuden myötä tapahtunut rentoutuminen ja jokaisen elämän osa-alueen lähes pakonomaisen hallinnantarpeen väheneminen sitten ilmeni? Kävin oppilaitoksellani valmistumiskeskustelussa ja tyhjensin kaappini. Ihailin vajaat neljä vuotta sitten koulunsa aloittaneen naisen ennakointikykyä, sillä kaapista paljastui melkoinen aikakapseli erinäistä tavaraa, millä selviäisi lähes joka sortin arkikatastrofista.
Sateenvarjo koulupäivän aikana alkaneen kaatosateen varalta, matalat kengät korkkarikuoleman selättäjiksi tai hajonneiden kenkien tilalle ja kangaskassi yllättäville lisäkantamuksille, kuten koulun kirjastosta lainatulle tenttikirjapinolle. Joskus pakolliseksi määrittelemäni varustus piti sisällään ilmeisesti myös deodorantin loppukevään hellepäiviä tai liikunnallisempia luentoaktiviteetteja ajatellen (kyllä, osa opettajistamme piti satunnaisesti taukojumppaa), hiusharjan (silloin pitkähiuksiselle), vaihtosukkahousut mahdollisesti hajoavien tilalle sekä kolme kiloa kopiopaperia (kuvassa vain murto-osa).
Lisäksi kaapista löytyi kissataloudessa elävän pelastus eli tarraharja, hiuspinnejä, teräviä lyijykyniä, kumi, muutama kolikko hätätilanteita silmälläpitäen sekä purkkapaketti kauhunhajuisen hengityksen varalta – se tosin päätyi roskiin neljän vuoden seisotuksen päätteeksi. Voidaanko todeta, että arjen odotettavissa olevien ja odottamattomampien tilanteiden riskinhallintani on ollut tuolloin kohtuullisen hyvissä kantimissa?
Saatan olla edelleen satunnaista keskivertosählääjää järjestelmällisempi, mutta mietin toisinaan kaiholla niitä lapsettomia päiviä, joita en suinkaan käyttänyt himourheilemiseen, baareissa notkumiseen tai muihin huolettoman opiskelijan aktiviteetteihin – oli vaikea esittää huoletonta, kun ei sitä ole koskaan osannut olla.
Sen sijaan järjestin kotiin ruokajuhlia, opiskelin, paiskoin duunia ja siivosin. Ihan luvattoman usein ja luvattoman paljon. Joka viikko pestiin lattiat, tomutettiin petivaatteet parvekkeella ja jynssättiin kaikenmaailman lampunpäälliset. Ikään kuin kotoa hiljattain muuttaneen nuoren itselleen rakentama huusholli olisi kaatunut niskaan kuin korttitalo, jos yksikin roska olisi leijaillut sen ylle.
Olen tänään, piirun vajaan valmiina opiskelijana, työelämän suuntaan kuikuilevana, vanhempana, ystävänä ja ihmisenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Mutta silti osa minusta on sitä mieltä, että vaikka sitten hieman onnettomampana, olisin parempi ihminen, saisin nykyistäkin enemmän aikaan, kotini kimmeltäisi ja hoitaisin kolmen tyypin hommat – jos vain saisin napsautettua hermoja tasoittavia itkukohtauksia saavan neurootikkominäni takaisin päälle.
Vettä on kuitenkin virrannut Keravanjoessa sen verran paljon, että taidan kuitenkin tyytyä hoitamaan kaikki pakolliset ja asialliset hommat sekä kasan vapaaehtoista lisäpuuhaa niiden päälle ja olla välillä tyytyväisesti läsnä, elää hetkessä, luottaa siihen, ettei ennalta suunnittelematon maailma romahda, jos lakkaa hetkeksi häsläämästä.
VAALI-ENCORE sekä raamatullinen kaneetti
Kaverini totesi Facebookin vaalivalvojaisisissa, että tänään saattaisi olla hyvä päivä ottaa Ei näin-merkki uusintakierrokselle. (Muistattehan Ei näin-merkin?) Naureskelin ajatukselle ensin, mutta vakavoiduin sitten yön pimeinä tunteina miettimään montaakin asiaa.
Ensinnäkin sitä, onko demokratian puolestapuhujalla oikeasti varaa valittaa vaalituloksesta? Voiko todeta kansan päättäneen, mutta tihkuen samalla ylenkatseista ironiaa? Onko kellään oikeutta sanoa, että väärin äänestivät? Eivät osanneet ajatella oikein, prioriteetit vinksallaan ja niin edelleen. Omasta kuplastaan käsin on aina hyvä huudella, mutta toisaalta kulloinenkin vaalitulos herättää aina pohtimaan sitä, miten yksi- tai moniarvoisessa yhteiskunnassa elämme.
En voi olettaa, että kaikkia äänestäjiä kiinnostaisivat äärimmäisen uhanalaisten saimaannorppien suojelu, transalain uudistus, kestävämpien energiamuotojen kehittäminen ja tuottaminen, hoito- ja koulutuspalveluiden laadun turvaaminen, julkisen liikenteen verkoston vahvistaminen tai sosiaali- ja terveyspalveluiden ”yhden luukun periaatteen” soveltaminen enenevissä määrin kuntien ja muiden palvelualueiden käyttöön.
Kaikki eivät avaudu miehelleen shampookasa päälaellaan keikkuen siitä, miten valtio saisi pitää veronpalautukset, jos ne laitettaisiin veronmaksajan valitsemaan käyttökohteeseen, vaikkapa mielenterveyspalveluihin. Osa saattaa hyvinkin olla sitä mieltä, että enempi omaan taskuun jäävä raha parempi raha. Eikä minulla ole oikeutta sanoa että EI noin tai näin.
Mutta mitä sitten voin sanoa? Voin sanoa, että uskon peruspalveluihin kaadettujen veroeurojen olevan varmempi ja parempi sijoitus lapseni tulevaisuuteen kuin yksikään etelänmatka, jääkiekkomaila tai merkkitennari tulisi olemaan.
Jos ympäröivä yhteiskunta epätasa-arvoistuu entisestään, se lisää turvattomuutta, vastakkainasettelua, väliinputoajuutta ja moninaisia sosiaalisia ongelmia. Vuosien tai vuosikymmenien ajan häthätää pahimmista rei’istään tilkitty paatti uppoaa varmemmin kuin kerralla huolella kunnostettu vene. Sama pätee muuten yhteiskunnan lisäksi esimerkiksi koulurakennuksiin ja varuskuntiin.
Toivotankin tehtäviinsä valituille kansanedustajille yhteistyökykyä yli rajojen, avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, ammattitaitoa, pitkää pinnaa, asiantuntevia virkamiesneuvonantajia ja taitavia avustajia, epäitsekkyyttä, kauaskatseisuutta, tasa-arvoista perustaa päätöksille ja inhimillisyyden lähi- ja kaukonäköä parantavia silmälaseja.
Koska Raamatulla päähän lyömistä on esiintynyt kotimaisessa politiikassa aina ja iänkaikkisesti sekä koti-uskonto-isänmaa-henkiset puolueet keränneet opetuslapsia näissä vaaleissa, siirryn lukemaan kyseistä opusta kuin piru itse ja siteeraan 2. Korinttilaiskirjettä:
”Minä annan vain neuvon tässä asiassa; sillä se on hyödyksi teille, jotka jo viime vuonna olitte ensimmäiset, ette ainoastaan tekemässä, vaan myös tahtomassa. Täyttäkää nyt siis tekonne, niin että, yhtä alttiisti kuin olitte sen päättäneet, sen myös täyttäisitte, varojenne mukaan. Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole.
Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, niinkuin kirjoitettu on:
´Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut.´”
Norppalan äänestysmatka ja -muistutus
Koetin käydä yhteiskuntakasvatuskeskustelua kolmevuotiaan kanssa kävelymatkalla äänestyspaikalle.
”Täällä Suomessa asuu kauhean paljon ihmisiä ja jonkun pitää päättää niiden asioista…”
”Mutta mä en halua nähdä niitä.”
”Mitä?”
”Kun mua ujostuttaa ne ihmiset.”
”Ööh, no siis ne ihmiset on ihan omissa kodeissaan täällä lähellä taloissa ja siellä Helsingissä sekä isoukin ja -mummin kaupungissa ja kaikkialla muuallakin. Mutta ne ei voi kaikki päättää aina yhdessä asioista, kun niitä on niin paljon…”
”Joo mutta en mä silti halua että ne tulee tuonne koululle ja mun pitää nähdä niitä.”
”Ei ne tule sinne, käydään vaan äänestämässä ja mennään kotiin.”
”Okei, hyvä.”
Luovutin ja totesin, että ehkä tätä demokratiaesittelyä voi jatkaa hieman vanhemman lapsen kanssa?
Kävelimme koululle, selitin lapselle, miten äänestys toimii noin niinkuin jumppasalitasolla: Todista henkilöllisyytesi, ota lappu, kirjoita ehdokasnumero, ota leima vastaan, pudota lipuke laatikkoon. Lapsi sai muuten yllätyksekseni hoitaa pudotusvaiheen.
Koska olin ainoa äänestäjä koko salissa, uskaltauduin kuluttamaan aikaa lapselle juttelemiseen ja parin kuvan räpsäisemiseen. Jos porukkaa olisi ollut jonossa, olisin painellut puolijuoksua prosessin läpi ja pois alta. Nyt on äänestetty ja illalla jännitetään tuloksia!
Ja sitten vielä se tärkein: Muistakaa äänestää, vielä ehtii hyvin!
P.S. Muistakaa tykätä blogin Facebook-sivusta sillä ensi viikon aikana siellä puolella on jaossa kaapin pohjalle kasaantunutta ”korruptiotavaraa” oikein urakalla. Pus.
Suhteestani musiikkiin
En ole koskaan pitänyt itseäni musikaalisena. Kun jossain sosiaalisessa tilanteessa päädytään laulamaan, oli kyse sitten hilpeästä Sing Star-tyyppisestä laulutilanteesta tai virsien veisaamisesta, ärsyynnyn siitä, jos täysin laulutaitoiset ihmiset kikattelevat mukamas noloina ja selittävät, etteivät ole kummoisiakaan laulajia. Ja kun he kuulevat oman lauluyritykseni, koko seurueelle käy täysin selväksi, kuka on oikeasti ronskin rehellisen laulutaidoton ja keistä on vain tyttömäisen söpöä vähätellä kaikkea tekemistään.
Koska vähäiset yritykseni laulun ja soiton saralla ovat tuottaneet yksinomaan turhautumista ja harmia, en ole koskaan mainostanut musiikkia harrastuksenani. Sillä on ollut roolinsa erityisesti teini-iän angstivaiheissa, mutta silloinkin olen poiminut vaikutelmia ja uusia bändejä kuunneltavaksi sukulaisiltani, ihastuksiltani, kavereiltani – kaikilta niiltä, joilla on ollut aikaa, halua ja paloa etsiä uutta kuunneltavaa ja uppoutua musiikin pariin.
Minulle musiikissa tärkeintä ovat lyriikat, tarinat ja tunne. Kaikki ne kolme yhdessä, nivoutuneina elämäni tapahtumiin, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen ja pelien tarinoihin, joihin tietyt kappaleet sanoituksineen sopivat kuin paljon käytetty puukko tuppeensa – vaivatta ja tarkoituksenmukaisesti. Ehkä siksi kuuntelen todella moninaista musiikkia, poislukien ne kappaleet, joissa ei ole sanoja, sillä ne ovat minulle kovin tyhjiä, puolinaisia ja vajaita.
Jos oikeasti ymmärtäisin jotain musiikin päälle, viihtyisin sanattoman, kone- tai instrumentaalimusiikin parissa kenties paremmin. Mutta nykyiselläänkin musiikki on ottanut omat, tärkeät kolonsa elämästäni: koulu- ja kotitöiden siivittäjänä, lapsen kanssa tanssimisen taustana ja erityisesti juoksulenkkien kirittäjänä sekä kannustajana.
Enemmän kuin pitkään aikaan olen antanut musiikin koskettaa, kannatella, innostaa ja irtauttaa arjesta uusille urille. Päästänyt irti siitä ajatuksesta, että musiikin teoriaa, sen palasia pitäisi ymmärtää tai musiikkia pitäisi itse kyetä tuottamaan laulun tai soiton muodossa voidakseen antaa sille aikaa ja ajatusta.
Kysyin mieheltäni tovi sitten jotain musiikista ja tämä vastasi, ettei harrasta musiikkia, mikä oli mielestäni täysin älytöntä – soittaahan tämä useampaa soitinta kelvollisesti ja yhtä erinomaisesti. Tämä vastasi minun viettävän silti keskivertoviikosta enemmän tunteja musiikkia kuunnellen, sitä etsien, kahlaten lyriikoita läpi ja täyttäen arkeani musiikilla.
En edelleenkään osaa laskea tätä harhailuani musiikin harrastamiseksi, mutta jokin on muuttunut. Itse tekemisen ja syvällisemmän ymmärryksen vaade on väistynyt ja tilalla on ilo.
_____
Tällä viikolla erityisen puhuttava kappale on ollut Nerina Pallotin Rousseau. Miksi?
Koska kaikki muuttuu, työ, lapsen kanssa eläminen ja omat kiinnostuksenkohteet. Herään haluun haastaa itseäni, kehittyä sekä luoda jotain uutta. Juoksen ylämäkeen ja Spotifysta soiva kappale tuo mieleen jotain hyvin todelta tuntuvaa:
”We are born twice – once to exist and again to live”
Jean-Jacques Rousseau