Todettakoon jo aluksi, että pidän lapsista. Kun tehdään suuria päätöksiä, on hyvä muistaa myös (ja etenkin) asioiden ikävämmät puolet. Eikä niitä voi olla ajattelematta, sillä nykyään kuulee usein sen kysymyksen:
”Milloin teille tulee toinen?”
Seuraava epäonninen, joka kysyy tuota päin naamaa, saattaa saada jäätävään sävyyn annetun,
mahdollisimman lyhytsanaisen vastauksen lisäksi kaupan päälle joitain painokelvottomia ilmauksia
ja reaktion, jossa kävelen pois paikalta, enkä ota oma-aloitteisesti kyseiseen henkilöön vähään aikaan yhteyttä.
Milloin siitä, miten ja milloin käytän emätintäni ja kohtuani on tullut julkista omaisuutta? Kuinka moni tuttavistani kehtaisi tulla kysymään, että ”Kuinkas vaginasi jaksaa, onhan sitä pidetty ovulaatioaikaan hyvänä?” tai ”Joko kohdussasi on uusi asukki?”. En minäkään moisia kysymyksiä esitä, joten en myöskään koe, että olisi korrektia kysellä toisten lapsien hankkimisesta tai hankkimattomuudesta mitään.
Kertonevat, jos haluavat asiaa jakaa.
Liityinkö vahingossa veroja maksaessani tai naimisiin mennessäni jonkin lomakkeen alareunan pikkupykälällä pelottavaan, ihmisten yksityiselämää kontrolloivaan uskonlahkoon? Apua! Kyllähän aina varoitetaan, että pienet präntit pitäisi lukea huolella. Jonain kauniina keväisenä päivä vieras mies koputtaa ovelle ja kertoo seuranneensa toimintaamme. Hän esittäytyy, ei korttelipoliisiksi vaan kohtupoliisiksi, jonka työnkuvaa on valvoa lisääntymisiässä olevia pariskuntia. Hän haluaa muistuttaa, että nyt kun varmaankin lopettelen imetystä, esikoisen täyttäessä vuoden, tulee muistaa, ettei ehkäisyä saa käyttää tai lapsi ei saa sisarusta mahdollisimman pienellä ikäerolla.
Jokainen toimii miten parhaaksi näkee. Myös siinä, hankkiiko (tai saako) lapsia lainkaan, onko lapsia lopulta edelleen yksi vai kertyykö lapsia lisää pikavauhtia vai pikkuhiljaa, yksi lapsi yhdellä vuosikymmenellä-taktiikalla. Osan mielestä mahdollisimman samanikäinen sisarus on ehdottoman positiivinen asia. Kuten edellisestä lauseesta voi päätellä, en itse kuulu kyseiseen koulukuntaan.
Olen hoitanut kymmeniä (lähemmäs sataa kuin viittäkymmentä) eri ikäisiä lapsia, sekä yhden että useamman lapsen perheissä. On ollut tyttöjä, poikia, perheitä joissa on monta lasta ja vielä enemmän eläimiä, tiukkoja aikataulu-, työlista- ja rytmivanhempia, hyvinkin boheemeja vapaan kasvatuksen vanhemmistoa, pientä ja isoa kotia, himoulkoilijoita ja (r)nauhoittavalla digiboksilla lapsia hoitavia.
Olen tehnyt omatoimista tutkimusta. Tutkimusotokseni on keskittynyt seuraavasti: Vaikka lapsien ikä ja kasvualusta ovat vaihdelleet, yhteistä on ollut se, että perheissä on ollut useampi kuin yksi alle esikouluikäinen lapsi. Olen todennut, että:
1) Sisarukset osaavat olla ihan saakelin rasittavia.
Sisaruksen kanssa tapellaan joko puolet hereilläoloajasta tai ainakin usein. Toinen ärsytetään henkihieverin partaalle rikkomalla leikit, repimällä kirjat, syömällä eväät, kiskomalla hiuksista, puremalla ja tekemällä koko perheen automatkasta helvetuskallista tyhjänpäiväisillä takapenkin reviirikiistoilla. Taapero- tai leikki-ikäisellä isommalla sisaruksella ei riitä vielä kypsyyttä ja ymmärrystä olla ”viisaampi ja vanhempi” ja hän turhautuu, kun häneltä vaaditaan jatkuvasti sellaista käytöstä, minkä vaatimusta hän ei ymmärrä. Jos sisarus on viisi tai kuusi vuotta vanhempi, hän osaa suhtautua nuorempaan sisarukseen jo paljon suuremmalla ymmärryksellä.
2) Vanhempien ja lapsien uni ja lepo jää vähiin.
Myös vanhemmat väsyvät. Silloin kun vauva ei itke koliikkia, hampaiden puhkeamista, harjoittele konttaamista unissaan tai kitise kivistävää vatsaa öisin, kaksi tai kolmivuotias sisarus saa vatsataudin, korvatulehduksen tai kaikista hirvein uhmavaihe alkaa. Nukkumaan ei haluta mennä, hammasharja vedetään pöntöstä alas, juostaan pitkin asuntoa ja revitään verhot alas. Oksennus-, kipuhuuto- tai uhmarumbaa kestää vaihtelevasti muutamasta päivästä muutamaan vuoteen. Voi vain kuvitella, että vanhempi tai vanhemmat eivät saa käytännössä koskaan nukkua kunnollisia tai edes siedettäviä yöunia. Sisarukset myös herättävät helposti toisensa niin päivä kuin yöuniltakin – vahingossa tai joskus ihan tahallaan.
”Mutkun se lelusoitinlaatikko putosi ihan vahingossa sieltä kaapin päältä, minne piti kiivetä keittiötikkailla, pudottaa laatikko sählymailalla ja alkaa huutamaan lopuksi.” Justiinsa.
3) Ruokailut ovat kaaosta.
Sotkua, kitinää, lisää sotkua, ruoka ei kelpaa, lautanen on vääränlainen, kaikkien pitäisi saada istua sylissä yhtäaikaa, toisilla on enemmän perunaa tai maitoa. Ja lopuksi vielä sotkujen siivoaminen ja sen lapsen huutoa, joka ilmoitti puoli tuntia sitten syöneensä tarpeeksi ja vaatiikin yllättäen ruokaansa takaisin koiran vatsasta tai biojäteastiasta. Lisää kuvioon mielikuvissasi laivan aamiaisbuffetti, jossa tarjolla on muun muassa makeisia tai vaikkapa täpötäysi ravintola. Lähinnä siis ne kanssaruokailijat, jotka katsovat asiakseen mulkoilla, yskiä tai tuhahdella merkitsevästi, lahjoa toisten lapsia hiljaiseksi herkuilla tai paheksua kovaan ääneen seuralaiselleen, miten: ”Lapset haisevat, kuulostavat ja näyttävät nykyään paljon kauheammille kuin ennen.”
(Vai oliko se kommentoijanrumilus itse?)
4) Ulos lähteminen ja liikkuminen useamman lapsen kanssa.
Vaippa, sukat, housut, body, kauluri, villasukat, villatumput, villahaalari, haalari, pipo (jos huonosti käy, lisää kuravaatteet): Kerro huudon, vääntelehtimisen, vanhemman ja vieressä odottavan lapsen hikoilun, kitinän ja raivolankuttamisen määrä lapsien määrällä. Välissä joku pitää riisua, koska varotoimenpiteistä huolimatta pitää lähteä vessaan. Tai viimeistään, kun ollaan juuri päästy ovesta ulos. Jos ei olla maan tasossa, sinnekin pitää selvitä. Ja jossain välissä pukea itsensä, ehkä käydä suihkussa ja meikkaaminen kannattanee unohtaa.
Tavaraa pitää pakata mukaan ihan sairaasti. Vaihtovaipat ja -vaatteet, jotain syötävää ja juotavaa, hiekkaleluja, nenäliinoja… Seuraavaksi on vuorossa lasten köyttäminen auton takapenkille tai vaihtoehtoisesti sen arvuuttelu, pääseekö julkisiin kulkuvälineisiin kyytiin, onko seuraavassa bussissa tilaa vaunuille (em. ongelmat ratkeavat muuten kantoliinalla), saako isomman lapsen johonkin (lähettyville) istumaan vai kaatuileeko joko vanhempi tai lapsi pitkin käytäviä bussin jarruttaessa. Pidemmälle matkustaessa isomman lapsilauman kanssa liikkuminen tulee myös kalliiksi – eikä vain terapiakuluina.
5) Vanhempien aika lapsille, itselleen ja toisilleen.
Lasten harrastukset, aikuisten harrastukset, työt, uni, pukeminen, syöminen, kotityöt ja kaikki muu arkeen kuuluvan suorittaminen lohkaisee suurimman osan vuorokaudesta. Jossain välissä pitäisi kysyä mahdolliselta puolisolta: ”Mitä sinulle kuuluu?”. Ihmetellä lasten uusia taitoja, piirrustuksia, hiekkalinnoja. Lyhyesti sanottuna: Vähemmän pieniä lapsia, enemmän aikaa jo olemassa olevalle lapselle tai lapsille, itselle ja puolisolle.
Kyllä ennenkin tehtiin paljon lapsia!
Lyhyesti kommenttini tähän hienoon kylläennenkinkuoltiinripuliin-(ja kehitysmaissa vieläkin)-argumenttiin.
Maaseudulla äidillä oli viisi lasta. Kaksi nuorinta vietiin lämpimillä säillä päiväunille latoon, kylmillä vintille, isossa pärekorissa puoliltapäivin ja mentiin kahdelta katsomaan, ovatko nämä heränneet. Isoin oli koulussa ja teki palattuaan tilan töitä ja vahti pienempiä. Kaksi keskimmäistä juoksivat pitkin pihoja ja touhusivat omiaan tai auttoivat äitiään askareissa. Ruoka-aikoihin lauma huudettiin kasaan ja tarkistettiin, ettei kukaan ole pudonnut kaivoon, jonka kansi piti korjata jo vuosia sitten, tullut sen äkäisen lehmän potkaisemaksi tai pudonnut aitan ylisiltä. Lapsikuolleisuus niin tauteihin kuin tapaturmiin oli eri luokkaa. Siksi niitä mukuloita tehtiin, että joku elättäisi vanhuuden päivinä, vaikkei kovin vanhoiksi elettykään. Missään muualla kuin kirkossa ei käyty eikä mitään harrastettu. Isovanhemmat asuivat saman katon alla tai naapurissa ja hoitivat lapsia.
Siitä päästäänkin sujuvasti kohtaan sosiaaliturva, terveydenhuolto, koulutus, kaupungistuminen, ehkäisy, perhesuunnittelu, ura, talouden taantuma, työelämän vaatimukset, yksilöllisyyden korostaminen, oma-aika-ajattelu, pidentynyt eliniän odote, ulkonäkö- ja terveyspaineet, tukiverkkojen puute…
Voisimmeko siis unohtaa kyllä-ennenkin-huutelut ja keskittyä nykypäivän ja -maailman realiteetteihin?
En halua toista lasta ennen kuin M on esikoulussa. Enkä sano täysin varmaksi että silloinkaan.
Kierukan laitatin osaksi siitä syystä, että voin sanoa, ettei ainakaan niin moneen vuoteen kuin tuo kierukka toimii (tällä hetkellä noin viiteen vuoteen). Jos se antaisi paremmin ymmärtää, että päätös on pysyvä enkä voi tuosta vain päättää että spändärit nurkkaan, nyt lisäännytään!
Ja sitäpaitsi ei sovi olettaa, että lapsia noin vain tulisi. Mitä jos en voisi enää saada lapsia? Jos vaikka kohtuni olisi jouduttu poistamaan synnytyksessä? Kertoisinko siitä kaikille? Yksi lapsi ei muutenkaan tarkoita että toinen tulisi helposti. Miksi oletetaan, että yhden lapsen saaminen johtaa vääjäämättä pian toiseen?
Synnytys oli kokemuksena niin ikimuistoinen, etten halua uusia sitä lähivuosina – tai koskaan. Ja luulisi typerämmänkin ymmärtävän, ettei heti (kiireellisen) sektion jälkeen edes suositella seuraavan lapsen hankkimista vaan haavalle olisi hyvä antaa aikaa parantua ja kohdulle vahvistua.
Elämä on hyvää juuri näin.
Välillä aika väsyttävääkin, kuten viime yönä, kun nukuin kokonaiset kaksi ja puoli tuntia, kiitos vauvan vatsakipujen. En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hankkia toinen lapsi lähivuosina. Haluan valmistua, ehtiä harrastamaan edes vähän, nukkua joskus, päästä taas raskauden ja synnytyksen jälkeen parempaan kuntoon ja ennen kaikkea ehtiä olemaan läsnä M:n elämässä.
Miten suhtaudutte lapsiuteluihin, oli lapsia tai ei?
Kuuluuko perheen lapsiluku muille (kuin Kelalle)?
Miksi teidän perheenne on päätynyt nykyiseen ratkaisuun lapsien hankkimisen (ja määrän sekä ikäeron) tai hankkimatta jättämisen suhteen?
