Kuukausiarkisto: elokuu 2013

Pikavinkki muille siivousintoilijoille

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu koti, Sisustus Kommentoi

Selailin Ikean sivuja ja huomasin kylpyhuonetarvikkeiden puolella erilaisia läpinäkyviä säilytyslokerikkojen settejä. Tavaroiden lokeroihin järjestelyn ja tarkasti omille paikolleen lajittelun ystävänä keksin lokerikoille lukuisia käyttökohteita.

Kosmetiikan ja kylpyhuoneen muiden tavaroiden lisäksi lokeroissa voisi säilyttää erimerkiksi koruja, ompelutarvikkeita, leluja, paperitarvikkeita, hiuslenkkejä ja -pinnejä… Moniin muihin vastaaviin lokeroihin verrattuna hintakaan ei päätä huimaa; Kaikki setit maksavat alle viisitoista euroa.

Kylpyhuoneen sisusteisiin pääset tästä.

Lähdemme käymään mökillä, mutta otamme sitä ennen vähän asukuvia mielestäni aika hienossa ympäristössä. Koetan valita ja jäkikäsitellä kuvat julkaisukuntoon vielä tälle illalle.

Kesäistä ja lämmintä viikonloppua kuitenkin jo niille, jotka eivät enää illalla vietä aikaansa blogien parissa!

 

Seitsemän hyvää syytä ryhtyä käsityöihmiseksi

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu koti, Oma elämä 8 kommenttia

Sisustussormia syyhyttäisi taas eikä vähiten kaikkien ihanien kankaiden vuoksi. Harmillista kyllä minulla ei ole tietoa ja taitoa kankaiden hyödyntämiseen; Olin peruskoulussa kuusi vuotta puukäsitöissä ja huikeat puoli vuotta tekstiilikäsityön tunneilla. Osaan juuri ja juuri parsia pieniä reikiä umpeen ja ommella napit paikalleen.

Sen sijaan hiominen, sahaaminen, höylääminen, vasaroiminen ja erilaiset pintakäsittelyt kyllä sujuvat. Sirkkeliä ja vannesahaakin osaisin varmaan edelleen käyttää… Kerrostalokolmiossa suurisuuntaisille nikkarointiprojekteille ei vain ole kauhean usein tarvetta.

Joudun jo nyt kuormittamaan äitiäni erinäisillä korjausprojekteilla joten en kehtaa edes kysyä tältä uudiskohteiden valmistamista, olivat kankaat kuinka ihania hyvänsä. Mutta varsinkin tuo Ikean lintukangas on höpsöine tipuineen niin valloittava, että sitä on ehkä pakko ostaa metri tai kaksi varastoon ja toivoa että siitä tulisi tehtyä joskus jotain helppoa. Vaikkapa pöytäliina? Eihän se nyt voi olla niin vaikeaa.

Hintatiedot ja/tai isommat kuvat löytyvät linkkien takaa:
Ensimmäinen kuva: Vallila Jaffa & Lentoon  / Marimekko Siniverinen & Vatruska
Toinen kuva kankaat: Ikea Evalotta, Evalena ja Tåstrup

 

Syksyn sateita ja päiväkotitarvikkeita

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Lapset ja lasten tyyli, Muu työ & raha 4 kommenttia

Yhteistyössä Tohvelisankari

Kävelimme aamulla päiväkodin pihalle kuoripukuun ja -haalariin, kumisaappaisiin ja sadehattuun sonnustautuneina huomataksemme, että pienten ryhmän henkilökunta oli ottanut rajujen sateiden varoituksesta vaarin ja jäänyt lasten kanssa sisäpuuhiin.

Kurkistimme varovasti sisään ovensuusta ja saimme luvan tulla sisätiloihin muun ryhmän seuraksi. Vietimme aamupäivän, lounasaikaan asti, tutkien leluja ja tutustuen pikkuhiljaa lapsen päiväkotikavereihin.

Molempiin suuntiin kävellessämme lapsi oli silminnähden innostunut tajuttuaan viimein, että kuorihaalari päällä ja kumisaappaat jalassa voi juosta vauhdilla, vedet roiskuen syvempiinkin lätäköihin.

Sadevaatteiden lisäksi tositoimiin pääsi myös Tohvelisankarilta saatu Skip Hopin kerhoreppu. Valitsimme miehen kanssa yhteiset suosikkimme monien eläinreppujen joukosta ja sain tehdä lopullisen päätöksen.

Kerhotossut valitsin sen sijaan täysin mielivaltaisesti. Muahahahaa. Koetin valita kerhotossut, jotka sopisivat sekä tytöllä että pojalle ja olisivat väreiltään yhteensopivat mahdollisimman monien Kuutin vaatteiden kanssa.

Täytin repun lähtiessämme muutamalla vaihtovaatekerralla, vaipoilla ja vesipullolla kokeillakseni, kuinka paljon tavaraa siihen mahtuu ja kuinka täytenä lapsi jaksaisi sen kantaa.

Lyhyen retken tavarat vaikuttaisivat mahtuvan reppuun mukavasti – tosin eväille varattua lämpöeristettyä taskua emme ole vielä tarvinneet, mutta kyllä sinne pienet eväät saisi sujautettua. Täytyy sanoa että mielestäni harvassa laukussa on tarpeeksi tilaa, mutta itsehän suosin aivan järkyttävän kokoisia kapsäkkejä. Lapsen oman kerhorepun on tuskin tarkoituksenmukaista syödä sisäänsä 65 litran rinkan sisältöä…

Onnistuin kotimatkalla osumaan repulla parkkipaikalla olevaan autoon ja sain siihen aikaiseksi autorasvatahran. Ehdin jo harmistua uutuuttaan kiiltävän repun sotkeutumista, mutta onneksi repussa on muovimainen pinta ja sain rasvan jynssättyä pois repusta märällä rätillä ja suihkauksella tahranpoistoainetta.

Kun kaivoin laukun ulos postipaketista, repun purkaminen ja pakkaaminen herättivät heti suurta innostusta, mutta sen selässä pitämistä vierastetaan vielä vähän. Useamman treenikerran jälkeen reppua kannetaan jo melko tyytyväisenä eikä siirrellä vain toisesta olkahihnasta perässä raahaten.

Näin vanhemman näkökulmasta sanoisin repun positiivisina puolina erillisen taskun juomapullolle. Siitä pullo on helppo ottaa eikä se valu ainakaan repun sisuksiin, jos jonkin sortin vuoto sattuisi tapahtumaan. Lisäksi isot ja tukevat vetoketjujen vedinosat vaikuttavat sellaisilta, että niiden avulla pienempikin lapsi saa repun auki. Ainakin (puolitoistavuotias saa.) Ja onhan se söpöä, että pingviinirepussa vetimet ovat kalan muotoiset ja esimerkiksi apinarepussa banaanin muotoiset.

Topattujen olkahihnojen säätövara on iso. Repun saa aikuisen selkäänkin sopivaksi, jos ja kun lapsi väsähtää jollain reissulla repun kantamiseen. Toisaalta hihnat saa säädettyä tarpeeksi lyhyiksi meidän vaatekokoa 86 käyttävän rääpäleenkin käyttöön. (Neljännessä kuvassa näkyvät hihnat, toinen säädettynä kireimmilleen ja toinen pisimpään mahdolliseen asentoon.)

Samassa paketissa saapuneet kerhotossut ovat EU-kokoa 23-24;
Arvelin jo ne tilatessani tossujen olevan hieman reilut, käyttäähän Kuutti normaalisti koon 22-23 kenkiä. Halusin kuitenkin mieluummin tossut pienellä kasvunvaralla kuin valmiiksi liian pieninä.

Kyllä tossut jalassa pystyy jo touhuamaan, vaikka kärjessä olisikin vähän väljää. Ne muuten tuoksuvat ihanalle, uudelle, mutta pehmeälle nahalle. Tossujen pohja on mokkaa ja nilkan kohdalla on joustava kuminauhakohta, joka pitää tossun jalassa. Kuutti ei saanut kiskottua tossuja itse pois, mutta toisaalta tämän ikäisillä se voi olla hyväkin ominaisuus.

Täytyy sanoa että olen tosi tyytyväinen pojan uusiin päiväkotikamppeisiin. Kuten muutkin kauniit (ja uudet) asiat, nekin lohduttavat osaltaan vähän elämäntilanteen muutoksessa. Tohvelisankarin tossut ja kerhoreppu olivat olleet ostoslistalla jo keväästä asti, joten asia hoitui mitä parhaimmin.

Jos joku muukin on hankkimassa tossuja syksyn touhuihin, kaikki sisätossut ovat elokuun ajan tarjouksessa Tohvelisankarissa. Keräsin ylle joitain omia tohvelisuosikkejani, joista mäyräkoira- ja robottitossut kävivät kovaa kisaa mehiläistossujen kanssa.

Sukellus Norpan kerroksiin / Elokuu 1999

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Kirjat, Liikunta & ravinto 2 kommenttia

Kristaliina haastoi kanssabloggaajat muistelemaan menneitä. Pitkällisen hautomisen jälkeen sain itsekin naputeltua muisteloiden ensimmäisen osan valmiiksi. Ensimmäinen annettu ajankohta, jota pitäisi muistella, on elokuu 1999.

Vuoden 1999 elokuussa olin yhdeksän vuotta vanha, täyttäisin pian, syyskuussa, 10 vuotta. Perheeseeni kuului isä, äiti sekä neljä vuotta aiemmin syntynyt pikkuveli. Seuraavan vuoden huhtikuussa syntyvä pikkuveli numero kaksi oli joko äidin mahassa katkarapuna tai vasta tekeillä. Olimme asuneet jo muutaman vuoden samassa vanhempieni rakentamassa talossa, jossa he asuvat edelleen.

Olin juuri aloittanut Keskuskoulussa uudella luokalla, sillä lähikoulussamme Ahjossa ei ollut kuin yksi kappale kolmansia, neljänsiä, viidensiä ja kuudensia luokkia. Ensimmäisiä ja toisia luokkia oli sen sijaan kaksi – joten toisen luokan jälkeen yhden luokallisen oppilaat joutuivat suuntaamaan muihin kouluihin. Osa tosin lähti joka tapauksessa muualle, päästyään esimerkiksi musiikkiluokalle.

Sittemmin Ahjon koulua kyllä laajennettiin reippaasti, sillä läheisille alueille Sorsakorpeen, Etelä-Kaskelaan ja Päivölään rakennettiin uusia omakoti-, kerros- ja rivitaloja hurjaa vauhtia. Veljeni saivat jo käydä koko ala-asteensa samassa koulussa.

Koulun vaihtaminen jännitti. Vanhalta luokaltani ei tullut ketään tuttua uudelle luokalle. Sain sovittua yhden samalla suunnalla asuvan tytön kanssa, että kulkisimme samaa matkaa. Heillä oli hieno Playmobilkokoelma, ulkokuistilla vieraita huudollaan säikyttelevä, vartioiva siamilainen, kalalammikko ja köysirata. Siistiä!

Koulun alettua kävi ilmi että melkein vanhempieni naapurissa asui toinenkin luokkakaverini, jonka kanssa hoidimmekin koiraa, kokeilimme uusia harrastuksia, pelasimme Simsiä ja kävimme kesäleireillä.

Matkaa kertyi kotoamme keskustaan eli koululle 3,5 kilometriä suuntaansa. Ajelin kouluun pyörällä kesät, talvet ja muistona poljetuista jääkeleistä polviani korostavat edelleen muutamat vanhat, tikkausta vaatineiden vekkien arvet.

Koska kuvataidekoulu ja liikuntasali, jossa koripallotreenit pidettiin, sijaitsivat lähempänä koulua kuin kotiamme eikä kotiin polkeminen tunnin tai kahden vuoksi ei innostanut, jäin usein harrastuspäivinä kirjastolle lukemaan ja tekemään läksyjä ja menin sieltä kuvataidekouluun tai koripalloharjoituksiin. Kotona kirjoittelin kirjeenvaihtokavereilleni ja luin paljon.

Olin innokas lukija ja kolmannen luokan loppuun mennessä jouduin pyytämään erillistä lupaa saadakseni lainata aikuisten puolen kirjoja; Olin lukenut Keravan pienehkön kirjaston kaikki lasten ja nuorten kirjat Nummelan Ponitalleista Lätkäjengi-kirjasarjaan asti. Välillä luin kirjoja välitunneillakin.

Ahmin hyvään kirjaan koukuttuneena kirjan ajoittain loppuun taskulampun valossa, peiton alla, saatuani jo tunteja sitten käskyn mennä nukkumaan. Kiitos geenien ja kyseenalaisten lukutottumuksieni sain jo kolmannella luokalla satunnisesti päänsärkyjä ja toivoin paikkaa etummaisista riveistä luokassa nähdäkseni taululle siristelemättä silmiäni. Ala-asteen lopulla sain viimein lasit ja silmäni laserleikattiin vuosia myöhemmin.

Uudella luokallamme noin puolet oppilaista oli ollut yhdessä ensimmäiseltä luokalta, osa jopa päiväkodista asti, joten ensimmäistä vuotta leimasi asetelma, jossa ”vanhat” viettivät aikaa keskenään ja eri puolilta Keravaa tulleet ”uudet” muodostivat kaveriporukoitaan. Vuosien varrella alkuasetelma ehti sittemmin sekoittua moneen otteeseen.

Olin kömpelö enkä erityisen nopea. Voimaa, pitkän matkan juoksukestävyyttä ja pallonkäsittelytaitoja vaativissa lajeissa pärjäsin kuitenkin hyvin muita tyttöjä vastaan. Vaikken erityisen urheilullinen ollutkaan, minut valittiin silti palloilulajeissa ensimmäisten joukossa liikuntatuntien joukkueisiin.

En osannut hyppiä hyppynarua, mutta pidin hippaleikeistä, poliisista ja rosvosta sekä kirkonrotasta. Pukkitappelussa olin lähes voittamaton. Leikimme kavereiden kanssa myös erilaisia roolileikkejä, kuten dramaattisia kissaleikkejä, joissa jonkun meistä esittämälle kissahahmolle meinasi käydä huonosti ja toiset pelastivat tämän.

Olin itsepäinen ja hermostuin herkästi, jos en osannut jotain uutta asiaa. Olisin halunnut olla jatkuvasti äänessä ja selittää omia juttujani. Tunneilla piti puhua kyseisen oppiaineen asioista ja mikäs niistä puhuessa kun ei muustakaan saanut lätistä. Tästä syystä olen ollut kautta linjan varsin aktiivisesti mukana oppitunneilla ja siksi suosittu tiettyjen opettajien keskuudessa.

Iskin ensimmäisten kouluviikkojen aikana silmäni erääseen poikaan, johon olin ala-asteikäisten keskimääräisen sinnikkyyden huomioon ottaen ihastunut ikuisuuden eli kaikki neljä vuotta, jotka olimme samalla luokalla. Myöhemmin minulle selvisi että puolet luokkamme tytöistä sekä puolet musiikkiluokasta, (jolla oli vain yksi poika), oli ollut ihastuneita samaan poikaan.

Kyseisen pojan vuoksi tulin lukeneeksi yhden lempikirjoistani ja löysin muutaman hyvän yhtyeen tuotannon sekä kivan liikuntaharrastuksen. Ei tyhmempi ihastumiskuvio siis!

Kolmannella luokalla muistan varsinkin lukuvuoden alussa olleeni vielä melko onnellinen myös koulussa, mutta jossain vaiheessa ennen neljättä luokkaa tilanne muuttui. Tietyt luokkalaisemme alkoivat kommentoida muun muassa painoani, vaatteitani ja kehonhallintaani.

Jossain vaiheessa oltiin siinä pisteessä että tavaroitani varastettiin, minulle valehdeltiin ja omaisuuttani piilotettiin ja rikottiin. Käsirysyynkin jouduin muutaman kerran. En ollut suinkaan ainut, joka joutui kärsimään henkistä ja fyysistä väkivaltaa; Muun muassa erään tytön käytetyt pikkuhousut oli kerran kannettu liikuntatunnin aikana pukuhuoneesta luokkaamme ja laitettu magneetilla taululle roikkumaan. Täysin yksin en kuitenkaan jäänyt, sillä kaveriporukkani säilyi mukana.

Kun katson kuvia, huomaan kiusaamisen aiheuttaman pahan olon heijastuneen syömiseeni, vaikken ole sitä tajunnut silloin. Kolmasluokkalaisesta, avoimen näköisestä, raskasrakenteisesta, mutta ihan normaalin kokoisesta lapsesta oli viidenteen luokkaan mennessä tullut selvästi sulkeutuneemman näköinen, pyöreäposkisempi ja isoreisisempi tyttö. Myös perhetilannettamme kuormittanut sairastuminen saattoi vaikuttaa mielialaani.

Vaikkei tämä enää vuoteen 1999 liitykään, täytyy todeta, että kuudennella luokalla olo helpottui hieman luokkamme enemmistön kypsyttyä tiettyjen yksilöiden käytökseen. Lähes jokaisen luokkamme oppilaan kiusaaminen tavalla tai toisella kääntyi kiusaajia itseään vastaan.

Ensimmäinen ja viimeinen kunnollinen pituuskasvupyrähdykseni tasoitti myös painon ja pituuden suhdetta ja seuraavan kerran olin pyöreämpi vasta vuosia myöhemmin, yliopisto-opinnot aloittaessani.

Seuraavat ajankohdat ja muisteluiden osat ovat huhtikuu 2003, maaliskuu ja syyskuu 2009 sekä heinäkuu 2010.

Seksistä ja seksuaalisuudesta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Lapset ja lasten tyyli, Liikunta & ravinto 10 kommenttia

Useimmissa kodeissa sitä harrastetaan ainakin silloin tällöin – yksin tai yhdessä. Mutta puhutaanko siitä hiekkalaatikon reunalla, ”tyttöjen illoissa”, omille vanhemmille, sisaruksien kesken tai edes omalle (seksi)kumppanille?

Televisio-ohjelmat pursuavat seksuaalisia kohtaamisia vampyyrisessioista yhden illan myötähäpeää herättäviin teinisekoiluihin. Harmillisen harvoin näkee tv-sarjoissa tai elokuvissa kuitenkaan oivaltavaa ja todentuntuista seksuaalisuuden kasvukuvausta tai edes seksikohtauksia ja seksin erilaisia ilmentymiä pitkässä parisuhtessa.

Kun seksiin liittyviä teemoja nostetaan esille mediassa, koetetaan aina kaivaa esille jokin ongelma. Sillä eihän seksiin liittyviä asioita voi käsitellä kuin tuomalla kansan syvien rivien tietoisuuteen joku yhteiskuntaamme uhkaava vitsaus. Muutoinhan seksiä ei olisi perusteltavaa mainita. Ja aina joku laasaslainen syyttää muuten seuraavaksi ongelmista yksinomaan naisia. (Ja unohdetaan iltapäivälehtien lööpit salasuhteista ja kuumista lemmenlomista, sillä vastustan niiden kutsumista uutisoinniksi.)

Jos uskoo otsikoita, suomalainen seksi on urautunutta, liian vähäistä ja liiallista seksin haluamista – ainakaan halut eivät ikinä kohtaa, hellyyden puutetta, salaisia haluja, kumppaneiden muutuneita kehoja, tunne-elämän ratkaisemattomia asioita, sairauksia ja uskottomuutta. Ja mikä pahinta, harrastetun seksin määrä vähenee koko ajan. Sukupuutto! Skandaali! Ahdistukaamme ja syyllistykäämme!

Voisiko seksistä ja seksuaalisuudesta sitten keskustella vapaammin – ehkä jopa positiivisemmin? Ja tällä en tarkoita mukamas vapautunutta seksikumppanin vehkeen koon rempseää ja kovaäänistä siunailua, trendikkäässä ydinkeskustan kahvilassa, Sinkkuelämää-tyyliin vaan aitoja kohtaamisia, keskustelukumppanin ja asianosaisten kunnioittamista sekä asioista puhumista niiden oikeilla nimillä.

Jos seksistä puhuminen tuntuu aikuisestakin joskus vaikealta, sopinee kysyä, kuinka monella on ollut (esi)teini-iässä joku aikuinen, jonka kanssa olisi oikeasti tiennyt voivansa keskustella seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Minä kadehdin heitä joiden lähipiirissä on ollut sellainen aikuinen. En siksi, ettenkö olisi varmaan voinut puhua omien vanhempieni kanssa. Uskon että he olisivat selvinneet tilanteesta, muttei keskustelun avaaminen tuntunut oikein luontevalta.

Mutta onhan kouluissa seksuaali- ja sukupuolikasvatusta. Mmm, mitähän itselleni jäi mieleen? Ala-asteella järjestetty kummallinen opetustilanne, jossa pojat ja tytöt eristettiin toisistaan ja terveydenhoitaja kertoi tytöille kuukautisista ja murrosiän kehoon tuomista muutoksista. En tiedä, mistä pojille kerrottiin, mutta tytöille ei ainakaan puhuttu mitään omaan seksuaalisuuteen tutustumisesta tai seksuaalisesta kanssakäymisestä.

Parhaiten jäi mieleen se, miten pihalle pelaamaan ajetut pojat vilkuilivat puolen kerroksen korkeudella olevan luokan ikkunasta sisään toistensa olkapäillä istuen ja seisten. He koettivat kurkata tunnille aina silloin kun terveydenhoitaja katsoi muualle ja meitä nauratti kamalasti. Terveydenhoitaja taisi luulla aluksi tunnin aiheiden vaivaannuttavan meitä kikatuskohtauksiin asti.

Yläasteen terveystiedon opettajamme kertoi luokallemme jotain mihin reagoin jo silloin vaistonvaraisesti hyvin kriittisesti ja ajatusta vastustaen. Hänen totuudenomaisesti esittämänsä väite oli että naiset eivät nauti seksistä vaan suostuvat seksuaaliseen kanssakäymiseen vaihtokaupan omaisesti; He saavat hellyyttä ja mies saa seksiä.

Opetus oli muutenkin syyllistävää, sukupuolitaudeilla ja raskauksilla pelottelevaa, vaivaannuttavaa, iänikuisten, piiroshahmoja vilisevien opetusvideoiden katsomista ja mölkkykeilojen päälle kondomien laittamista – mikä johti vain kondomien hajoamiseen yksi toisensa jälkeen. Sen vaikutelman tunneista sai että aineen opettamisesta kiinnostumaton liikunnanopettaja oli vain pistetty paremman puutteessa asialle.

Tietoa sai siis omasta aktiivisuudesta riippuen romaaneista, köh, laatujulkaisu Cosmopolitanista ja kavereilta. Internettiä aloin käyttää aktiivisemmin vasta yläasteella, joten (asiallista tai vähemmän järkevää) tietoa ei saanut verkkokalvoilleen hakukoneiden avulla yhtä helposti kuin nykyään.

Kiinnostuin oman seksuaalisuuteni pohdinnasta ehkä hieman keskivertoa myöhemmin. Uhrasin asialle ajatusta kunnolla ensimmäisiä kertoja yläasteella, vaikka olinkin kypsynyt fyysisesti melko varhain. En esitä millään muotoa että niin sanottu pitkä lapsuus olisi ollut huono asia. Ensimmäistä suhdettani ja seksikokeiluja silmällä pitäen olisi kenties ollut kuitenkin hyvä tietää, mistä pidän ja miten ihmeessä saisin sen paljon puhutun orgasmin.

Iän ja harjoittelun myötä monet asiat ovat auenneet, mutta olisin kaivannut teini-iässä rohkaisua ja jopa suuntaa-antavia ohjeita seksuaalisuuteni tutkiskeluun. Kenties kymmenessä vuodessa ollaan menty sen verran asioissa eteenpäin ettei aina puhuta vain poikien itsetyydytyksestä sekä märistä unista ja anneta ymmärtää tyttöjen olevan jotenkin vähemmän seksuaalisia olentoja? Ainakin näin toivoisin olevan.

Hitaasta ja takkuisesta alusta huolimatta luokittelisin itseni tällä hetkellä hyvinkin seksuaalisesti aktiiviseksi. Jos mietin, millaiseksi luonnehtisin tässä elämäntilantessa hyvän parisuhteen, listaisin kumppanuuden, yhdessä viihtymisen, hauskanpidon, tasa-arvon ja vastuun jakamisen lisäksi kärkisijoille myös toimivan seksielämän. Sillä minulle se on tärkeä asia.

Jos kiireen, sairastelun tai jonkin muun syyn takia parisuhteen kyseinen osa-alue jää vähemmälle huomiolle, se tuntuu nopeasti sekä kehossa että päässä. Tuntuisi mahdottomalta elää suhteessa, jossa seksiä ei ole syystä tai toisesta viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin. Toki mieli voi muuttua iän ja eletyn elämän myötä -tässäkin asiassa.

Seksi ja seksuaalisuus ovat siis mielestäni pääpiirteissään iloisia ja elävöittäviä asioita, kunhan ja tätä painotan vahvasti, noudatetaan perustavanlaatuista seksin käyttöohjetta eli oman itsen ja toisen kunnioittamista.

Oman seksuaalisuuden tuntemisen, siitä puhumisen ja ajattelunsa laajentamisen lisäksi pidänkin tärkeänä avointa keskusteluyhteyttä kumppaneiden välillä. Kuinka usein seksiä haluttaisiin harrastettavan? Mistä kumppani nauttii ja miten tämän saa innostumaan?

Varsinkaan alkuhuuman laannuttua mikä tahansa säätäminen jaksaa kiinnostaa harvaa. Seksiltä haetaan säännöllisyyden lisäksi myös tietynlaista laatua ja molemminpuoleista tyydyttävyyttä. Kuulemani kokemuksien perusteella, harvassa suhteessa palikat osuvat siinä määrin kohdilleen itsestään, etteikö seksistä tarvitsisi keskustella ja molemminpuolisen mielihyvän eteen tehdä töitä.

Kumppanin toiveiden ja tarpeiden kuuntelemisen, hyväksymisen ja niiden huomioimisen lisäksi sanoisin kokemusteni perusteella olevan tärkeää arvostaa myös itseään. Kaikkeen ei tarvitse suostua kumppaninkaan vuoksi ja omia sekä tietenkin toisen rajoja täytyy kunnioittaa, mutta erityisesti tarkoitan nyt oman kehon hyväksymistä ja sen rakastamista.

Koen saavani parisuhteestani enemmän irti, jokaisella osa-alueella, kun käytän yläaste- ja lukioaikoihin verrattuna hurjasti vähemmän aikaa kehoni ”ongelmakohtien” vatvomiseen. Paksut reidet, lyhyet jalat, tummat silmänaluset, raskausarvet, värittömät, lyhyet silmäripset, keltainen hammasluu, selluliitti, finnit hiusrajassa, isot kädet, yleinen pyöreys, iso leuka…

Listaa voisi jatkaa mielin määrin, mutta mitä järkeä siinä olisi? Ei jokainen universumin naiseläjä varmasti pidä puolisoani puoleensavetävänä, mutta minä pidän ja se riittää. Eikö ajattelumallin pitäisi siis toimia kaksisuuntaisesti?

Ja oikeasti, jos kehittelee päässään mallin, jossa seksistä tulee ihanaa ja nautinnollista, spontaania ja tajunnanräjäyttävää sitten kun on tarpeeksi huikean näköinen, tuleeko siitä ikinä mielekästä? Onko seksi oikeasti parempaa kaalikeittokuurin, abdominoplastian, tekoripsien, nenäleikkauksen tai silikonien jälkeen? Lakkaavatko oman kehon kelvottomuuden ympärillä kiertävät ajatukset, jos rinnat eivät enää roiku ja mahamakkaroiden ilmaantumista ei tarvitse miettiä asentoa valitessa. Enpä usko.

Toki kehoaan saa muokata mieleisekseen ja voivathan esimerkiksi uudet rinnat olla puolin ja toisin ilahduttava lisä seksiin. Huolestuttavaa ei ole mielestäni halu muuttua tai kehittyä vaan ajatus siitä että yksi tai useampi ”virhe” kehossa veisi ihmisen haluttavuuden, arvon tai kyvyn nauttia kehostaan yksin tai tois(t)en kanssa. Mutta eihän ole mikään ihme, että näin ajatellaan. Osataahan mediassa kertoa, miten riippurintaisten naisten ei kannata harrastaa seksiä kuin kontallaan ja että tatuoinnit alentavat naisten markkina-arvoa.

Jos minulta kysytään, seksi on parempaa, kun sitä ei tarvitse harrastaa itsetuntoaan paikkaillakseen tai omaa kehoaan häpeillen. Se tyyppi, jonka kanssa olet puuhissa tuskin tuijottaa sitä raskausarpea vasemman käsivartesi sisäpinnassa. Voin melko varmasti luvata sen. Itsevarmuus on kaunista.

Että sellainen avautuminen tänään.

P.S. Sana seksi esiintyi tässä postauksessa vaatimattomat 31 kertaa. Piti täten tehdä sille oma kategoriansa sivupalkkiin.

P.P.S. Olisi mielenkiintoista lukea tämän aihepiirin postauksia muidenkin näkökulmasta, joten haastan muutkin bloggaajat avaamaan sanaisen arkkunsa aiheen tiimoilta.

 

Sisäpiirin syömingit ja lyhyesti perinteistä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Höpsöä, Lapset ja lasten tyyli Kommentoi

Päätin heittäytyä hurjaksi huomattuani Lidlissä alennushintaisia leipäjuustoja. Ostin niitä peräti kaksi ja sulatin pakastimesta varamummoni lahjoittamat hillat.

Juustot piti syödä vasta illalla, mutta otin varaslähdön ja katoin leipäjuustonhimoissani minulle ja pojalle ihan omat annokset herkkuja. Mies kun istui pelaamassa rentoutumassa olohuoneessa, enkä viitsinyt häiritä tätä turhaan.

Ai miten suomuurain suli vuosikkaan suussa? Ensimmäisen kuvan ilme toistui muutaman kerran, kun pieni kieli kohtasi ennenmaistamattoman hillan maun. Sen jälkeen suu alkoikin jauhaa hieman survottuja ja pienellä sokerilisällä taitettuja marjoja hurjaa vauhtia.

Kyllä maistui, yksistään Kuutille ihan kolmeneljäsosan kokoisen juustokiekon ja reilun hillakasan verran. Miehelle jätimme neljäsosajuuston ja hieman hillasurvosta. …Kerrankos sitä herkutellaan!

Niin ja ne perinteet. Jokaisessa perheessä lienee joitain perinteitä, jotka on aloitettu ennen lasten saamista ja joita halutaan jatkaa, oli lapsia sitten yksi tai viisitoista. Jotkut pariskunnat käyvät hääpäivänä kahdestaan samassa ravintolassa kuin aina ennenkin ja toiset suuntaavat joka vuosi jonain heinäkuisena päivänä melomaan.

Meidän yhtenä perinteenämme on ollut jo useiden vuosien ajan aikuisporukan elokuinen reissu Serenaan. Hyppäämmekin tänään iltapäivällä autoon kera kummitäti J:n ja kummisetä J:n.

Ohjelmassa on useampi tunti vesiliukumäissä kiitämistä ja rengasliu’uissa törmäilyä sekä porealtaissa ja saunoissa huilimista. En aio ottaa kameraa mukaan, joten yleisön toivomia, kummisedän paidattomia kuvia ei ole valitettavasti tulossa lisää.

Reissun jälkeen palaamme Keravalle syömään ja haemme lapsen isovanhemmiltaan kotiin nukkumaan. Myös kummitäti H liittyy seuraamme. Illan päätteeksi tarjoamme koko kummikolmikolle kotitekoisia hampurilaisia – kuten perinne vaatii.

Mitä vakavasti otettavia tai täysin pöhlöjä perinteitä teillä pidetään yllä?

Ja joko olette nauttineet tämän kesän hillasadon antimista?

P.S. Huomautan että Keravan oltua viime aikoina iltapäivälehdistössä esillä muun muassa metsissä lojuvien piikkikasojen tiimoilta, jätin sanan lakka pois postauksesta, etten saa poliiseja kannoilleni.

Huumeuutisoinnin lisäksi Kerava, tässä tapauksessa maauimala, on saanut kyseenalaista julkisuutta toimittuaan Vesipuisto Surina-hupailuvideon kuvauspaikkana. Näin aasinsillan kautta piti tuoda tämäkin laatuteos esille.

Heh. Saan varmaan vuoden lopussa kutsun kaupungin itsenäisyyspäivän vastaanotolle kiitoksena positiivisten mielikuvien luomisesta blogitekstieni välityksellä…

 

Hamsteri mikä hamsteri

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Lapset ja lasten tyyli, Mieli & hyvä elämä 4 kommenttia

Asunnossamme on ollut aamupäivän ohjelmanumerona taas suuri tekstiilishow.

Kaikki alkoi siitä, että huomasin koon 80 vaatteiden käyvän pikkuhiljaa vääjäämättä pieniksi pojalle. Vaate toisensa jälkeen kävi niukaksi hihoista, pituudesta tai lahkeista sekä vaipan kohdalta.

Kaivoin siis koon 86 vaatteet esiin ja kuten aikaisemmasta postauksestani ehkä muistatte, niitä riittää.

(Tuolloinhan kuvasin koko keon läpi – sekä ylä– että alaosat)

Järjestelin samalla koon 92 vaatteet siistimmin lastenhuoneen kaapin yläkoreihin ja raahasin koon 98/104 vaatteet kellarista odottamaan kaikista ylimpiin koreihin.

Siellä ne saavatkin nyt pölyttyä muutaman vuoden…

Tällä toimenpiteellä pyrin lähinnä siihen että muistaisin, ettei kahta seuraavaakaan vaatekokoa varten tarvitsisi enää tehdä suuremmin hankintoja.

Alennusmyyntien ja kirpputorien ahkera kiertäminen on selvästi tehnyt tehtävänsä. Enin osa vaatteista onkin joko saatu tai hankittu käytettyinä. Uusista vaatteista valtaosa on ostettu reilusti alennettuun hintaan.

Rahaa ei siis ole palanut ihan hurjasti, lähinnä etsimiseen on mennyt aikaa. Mutta mieluisaa tekemistähän vaatteiden metsästäminen edullisemmalla hinnalla minulle on.

Löytyykö linjoilta muita vaatehamstereita, joiden täytyy muistuttaa itselleen, ettei tavaraa tarvitsisi ostaa enää edes varmuuden vuoksi? (Kun varmuusvarastojakin on jo.)

Kuvissa on siis koon 92 ja 98/104 paita- ja housupinoja sekä neljä koria, joissa niitä säilytetään lastenhuoneen säilytysnurkassa. Meinasin ensin kirjottaa, että neljä laatikollistahan niitä vaan oli, mutta totesin että olisi oikeasti huolestuttavaa, jos neljä koriakaan ei riittäisi niille…

 

Päiväkodin aloitus lähenee

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Lapset ja lasten tyyli, Mieli & hyvä elämä 9 kommenttia

Kävimme keskiviikkona juttelemassa päiväkodin johtajan kanssa päivähoidon käytännön asioista. Meiltä kyseltiin muun muassa hoitoaikoja, varahakijoiden nimiä ja yhteystietoja ja lupaa kuvata lasta päiväkodissa (esitteitä tai ryhmän omaa käyttöä varten). Kertasimme pääpiirteissään myös, millaisia velvoitteita laki asettaa päivähoidolle.

Kuutti on ilmoitettu päivähoitoon kokopäiväisenä, mutta pyrimme siihen, ettei tämän päiväkotipäivistä tulisi täyden työpäivän pituisia ainakaan näin alussa. Miehen joustava työaika ja kotitoimistossa työskenteleminen sekä vaihtelevat opiskeluaikatauluni mahdollistanevat joko lapsen viemisen myöhemmin hoitoon tai sieltä pois hakemisen aiemmin- jopa kokonaiset vapaapäivät silloin tällöin.

Päiväkotiin totuttelu ja uuden arjen harjoittelukin pitäisi aloittaa; Sovimme käyvämme ensi viikolla tutustumassa hoitajiin ja kavereihin päiväkodin pihalla muiden ulkoillessa ja kahden viimeisen viikon aikana uskaltautuvamme sisätouhuihinkin. Pikkuhiljaa osallistumme ruokailuihin ja päiväuniin ja viimeisen viikon aikana totutellaan olemaan ryhmässä myös ilman vanhempaa.

Kuutin päiväkodin ryhmien nimien selvittyä ne tuntuivat minusta hauskalta sattumalta. Lindgrenin eräästä sadusta löytyvän nimen haltiana lapsi sopinee hyvin päiväkotiin, josta löytyvät muun muassa Kissankulma, Vaahteramäki, Melukylä ja Huvikumpu.

Pienimpien ryhmässä on tällä hetkellä kymmenen lasta sekä kolme hoitajaa – paikkoja on kaiken kaikkiaankin vain kaksitoista. Elokuussa lapsia on paikalla jopa vähemmän kuin kymmenen, joten tutustumisjaksomme tulee olemaan melko rauhallinen. Kaikki lapset ovat alle kolmevuotiaita, joten voisi toivoa, etteivät leikit ja kohtaamiset yltyisi kovin rajuiksi. Isompien lasten jalkoihinkaan ei jää samalla lailla, kun nämä touhuavat eri ryhmissä ja erillisellä piha-alueellaan.

Kävimme kurkistamassa ryhmätilan palveluskeskustelun yhteydessä ja tapasimme myös ryhmässä työskentelevät aikuiset. Huomasin ryhmässä ainakin kaksi harrastuksien ja kerhojen kautta ennestään tuttua lasta. Pojalle oli jo oma nimikoitu lokeropaikkansakin valmiina.

Tänään kävimme leikkimässä tovin pihalla. Pienen ujostelun jälkeen kärryjen työntäminen, hiekkaleikit ja keinuminen alkoivat kiinnostaa. Hetken päästä pieneen liukumäkeen kiivettiin ja sieltä laskettiin alas niin että hiekka vain ropisi joka suuntaan. Muiden aikuisten kuin minun ottaessa kontaktia ujous otti vielä vallan eikä heille vastattu mitään.

Leikkiessä selvisi jo päiväkotielämän realiteettejakin. Muutamat isommat tytöt ilmoittivat Kuutille tomerina, ettei tämä pääsisi laivan kyytiin koska ”poikia ei oteta mukaan”. Hienoa, tästä se lasten keskinäinen ”sukupuolikasvatus” eli aikuisilta opittujen urponormien siirtäminen seuraavalle sukupolvelle sitten alkaa. Lisää vapaavalintainen ruma sana tähän.

Nyt on aloituskeskusteluaika sovittu myös omahoitajan kanssa ja kaikki lappuset täytetty sekä kysymyksiä pohdittu etukäteen miehen kanssa. Yleisesti ottaen suhtautuminen päivähoidon alkuun on melko levollinen ja positiivinen, vaikka tuntuukin hiukan kurjalta, että oma lapsi on jo alle kuukauden päästä yksi monista, jotka joutuvat odottamaan milloin joku ehtii nostaa pois keinusta, kuunnella asioita, keskustella niitä näitä, lukea tai puuttua riitatilanteisiin.

P.S. Lievitin päiväkodin aloituskuohuntaani hieman tilaamalla kerhotossut ja -repun Tohvelisankarilta. Niiden pitäisi saapua joskus ensi viikon puolella.

 

Luovuttaisinko munasoluja?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu hyvinvointi, Terveys, Uutiset & yhteiskunta 6 kommenttia

Olen luovuttanut verta jo useamman vuoden, lähes niin usein kuin saan sitä luovuttaa. Vain raskausaikana luovuttamiseen tuli tauko. Verenluovutus on aina tuntunut luonnolliselta; Jos voin niin vähällä vaivalla auttaa takaamaan riittävät verivarastot sairaille ja onnettomuuksiin joutuneille, miksen sitä tekisi. Munasolujen luovuttaminen olisi jossain määrin looginen jatkumo, mutta siihen liittyy paljon enemmän kysymyksiä.

Oman lapsen saamisen myötä halu auttaa niitä, joita tahaton lapsettomuus koskettaa, on vain kasvanut. Vuonna 2011 luovutettujen munasolujen avulla alkunsa saaneita lapsia syntyi 181. Ja oletettavasti yhtä monen perheen pitkäaikainen unelma lapsesta toteutui.

Useammassakin perheessä lasta toivottaisiin, mutta klinikoiden kroonisen ”munasolupulan” vuoksi hoitojen aloittamista voi joutua odottamaan yli vuoden. Elämän isojen asioiden kohdalla vuoden odotus on mielestäni tarpeettoman pitkä.

Enhän voi tietää, tulisiko prosessissa jotain ongelmia. Olisinko terveydentilani puolesta sopiva luovuttajaksi. Saataisiinko hormoneilla toivottu kierto aikaiseksi ja munasoluja kerättyä?

Jos kuitenkin soveltuisin luovuttajksi, edessä olisi useita käyntejä klinikalla. Laboratoriokokeita, lääkärin tapaaminen, ultraäänitutkimuksia ja tietenkin varsinainen poiminta. Saisinko käynnit sovitettua opiskelujeni ja harrastusteni aikatauluihin? Huomioon kun täytyy ottaa myös lääkäreiden aikataulut sekä vastaanottajan tilanne, sillä luovuttajan ja vastaanottajan kuukautiset täytyy sovittaa yhteen. Uskon että saisin, jos tarpeeksi haluaisin.

Kotonakin joutuisin hommiin, sillä hormoneja täytyy pistää kehoon kolmea erilaista: munasarjojen toimintaa kiihdyttävää, jarruttavaa ja munasolua irrottavaa. Mitään piikkikammoa minulla ei ole enkä ole erityisen kipuherkkäkään. Lähinnä huolettaa, muistaisinko hoitaa lääkityksen riittävän säntillisesti.

Luovutusprosessi vaikuttaa myös luovuttajan kehoon. Jos hormonit toimivat toivotusti, yhden munasolun sijaan munasoluja kypsyy useita, jopa kymmeniä ja olo voi olla sen mukainen. Mieliala voi heittelehtiä ja fyysiset oireet vastata hedelmöityshoitoihin osallistuvan oireita. Paino voi nousta väliaikaisesti, päätä särkeä, vatsassa olla paineen tunnetta ja vaihdevuosille ominaiset oireet kuten kuumat aallot ja emättimen kuivuminenkin ovat mahdollisia.

Väliaikaisia ja harmittoman kuuloisia sivuvaikutuksia, mutta onko luovuttamisessa vakavampiakin riskejä? Punktiossa riskinä ovat verenvuoto ja tulehdukset. Eikä hormonihoitojen pitkäaikaisvaikutuksia edes tunneta.

Vakavin riski on kuitenkin hyperstimulaatio, jossa munasarjat täyttyvät punktion jälkeen uudelleen nesteellä ja aiheuttavat pahoinvointia, turvotusta ja joskus hengitysvaikeuksia. Suomessa klinikoiden antamien tietojen perusteella vakava hyperstimulaatio uhkaa noin prosenttia luovuttajista – puoli prosenttia hormonihoidoissa käyneistä joutuu sairaalahoitoon. Äärimmäisen harvoissa tapauksissa luovuttaja saattaa menettää munasarjansa ja pahimmillaan hyperstimulaatioon voi kuolla.

Helsingin Sanomien haastattelema, THL:n seksuaali- ja lisääntymisterveysyksikön päällikkö  Reija Klematti toteaakin: ”Itse en nuorena synnyttämättömänä naisena lähtisi luovuttamaan munasoluja”.

Entä hoitojen jälkeen? Moni kaipaa ainakin päivän, pari sairaslomaa ja toipuminen hormonimylläkästä voi kestää jonkin aikaa. Eniten pohdin kuitenkin sitä, mitä soluille tapahtuisi niiden poistuttua kehoni vaikutuspiiristä. Ja ne ajatukset ovat kaikista helpoimpia ja mieluisimpia.

Osa naisista luovuttaa munasoluja useasti ja saman luovuttajan munasoluja saattaakin olla kerättyinä kymmeniä. Alkioita voi olla pakastettuna lukuisia, raskauksia alkaa useampia ja lapsiakin syntyä monia.

Hedelmöityshoitoki muuttui vuonna 2007 siten että sukusolusta alkunsa saanut lapsi voi täysi-ikäiseksi tultuaan saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyyden. Suomalaisten tutkimusten mukaan 30–50 prosenttia vanhemmista aikoo kertoa lapsilleen heidän saaneen alkunsa lahjasolu(i)lla. Itseäni ei haittaa ajatus siitä, että minun geneettisiä jälkeläisiäni kirmailisi pitkin puistikoita enemmänkin. Tunnesidettä, vanhemmuutta saati juridisia oikeuksia tai velvollisuutta lapsiin ei kuitenkaan olisi.

Rahallisesti luovuttamisesta ei pääse hyötymään. Jossain maissa munasolujen luovuttamisesta saa tuntuvatkin korvaukset ja ennen nykyistä hedelmöityshoitolakia munasoluista sai maksaa Suomessakin vapaammin. Nykyisellään laki sallii pienen vaivanpalkan, matkakulujen ja kulukorvauksien maksamisen. En siis usko että noin kolmestasadasta vuosittain munasolujaan luovuttuvasta naisesta monikaan olisi lähtenyt prosessiin mukaan rahan toivossa.

Näitä minä pohdin ja olisi mukava kuulla myös muiden kokemuksia:

Onko kellään omakohtaista tai lähipiirin kokemusta munasolujen luovuttamisesta?

Oliko prosessin läpikäyminen kaiken vaivan arvoista?

Onko jonkun lapsi saanut alkunsa lahjasolujen avulla?

P.S. Helsingin Sanomissa oli hiljattain erinomainen ja tuoreisiin tietoihin perustuva artikkeli ”Munasolu on luovuttuajalle kallis lahja”, jossa käsitellään munasolun luovuttamista sekä erään luovuttajan tarinan kautta että punniten sitä, kuka luovutustoiminnasta hyötyy meillä ja muualla.

 

Mökkihetkiä ja pari sanaa kuvista blogissa

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu tyyli, Ystävät & perhe 10 kommenttia

Pohdimme Seurasaaressa bloggajakollegoita tavatessamme, pitäisikö blogin kuvien olla aina huikeita taideotoksia vai riittääkö se, että niissä on ikuistettuna hauska tilanne, ohikiitävä hetki, kuvassa esiintyvälle henkilölle tyypillinen ilme tai tämän pohjimmainen olemus.

Useimmat olivat sitä mieltä, ettei kuvien tarvitse olla ihan justiinsa. Itse karsin yleensä kuvia rankallakin kädellä ennen julkaisua. Otan ja otatan suuren määrän kuvia, joista vain harvat päätyvät blogiin asti. Olisi hienoa jos kuvat olisivat kuin pieniä taideteoksia, mutta siihen on vielä pitkä matka.

Eilisessä asuntomessupostauksessa oli tavallista enemmän kuvia, yli kolmekymmentä kappaletta, mutta oli niitä muistikortillakin melkein kolmesataa. Iso osa kuvista päätyi jo ensimmäisellä karsintakierroksella roskakoriin ja loppujakin poisteltiin, rajailtiin ja muokattiin vielä.

Näistä mökkikuvistakin olisin julkaissut tiukimpana seulomispäivänä vain muutaman. On epätarkkuuksia ja ylivalottumista, epävalokuvauksellista tavaraa taustalla ja koiralla jämäkulhojen puhdistamisesta takkuun menneet korvat.

On vinksahtaneita pumppuja, lettuisia puseroita ja mustikkaisia suita.

Takkuisia tukkia ja paidattomia kummisetiä. (No se tuskin on miinusmerkkinen asia!)

Mutta sellaistahan mökillä oli. Hieman rentuissa vaatteissa kuljeskelemista, pöpön karkoittelua, ”killaamista”, mustikoiden syömistä suoraan varvikosta ja ”liikon” ihmettelyä. Ja sitten oli lautapelistä tappelemista, saunomista, uimista, viileässä ja pimeässä nukkumisesta nauttimista, koiran kanssa touhuamista sekä lasilliset kuohuviiniä toteutumisvaiheessa olevan unelman kunniaksi.

Mitä mieltä olette?
Millaisia kuvia tykkäätte katsella blogeissa ja kuinka viimeisteltyjä toivotte kuvien olevan?