Päiväkotiahdistus eli miten se kehitetään ja selätetään

Päiväkotiarki alkaa toden teolla maanantaina. Ja eilen se viimein iski, etukäteen pelkäämäni päiväkotiahdistus. Suurin yksittäinen tekijä iltaiselle surumielisyydelle ja panikoinnille olivat varmasti pojan ensimmäiset hoitopaikassa nukutut päiväunet. Ne sentään nukuttiin, mutta nukkumaanmenosta meinasi ensin tulla yhden yliväsyneen lapsen järjestämä farssi ja lopulta poistuin itse päiväunitilasta todettuani lapsen vain villiintyvän läsnäolostani.

Lastentarhanopettajan voimin taapero viimein nukahti, mutta voi sitä kauheaa huutoa. Tuntui, että sen huudon kuunteleminen sattui melkein fyysisestikin. Aiemmin olen ajatellut, että kaikki menee alun totuttelujakson jälkeen varmasti pääpiirteissään hyvin, mutta sen eilisen huutoraivokohtauksen aikana ehdin kyseenalaistaa ratkaisuni moneen otteeseen.

Lohduttauduin sillä, ettei minulle ole annettu oppilaitoksen ja lainsäädännön puolesta paljon valinnanvaraakaan. Ammattikorkeakoulusta saa olla opinnoista poissaolevana kaksi vuotta, käytti aikansa sitten reissaamiseen, välivuosien pitämiseen työnteon merkeissä tai lapsen hoitamiseen kotona. Sen sijaan yliopisto-opiskelijat saavat kahden vuoden poissaolo-oikeuden lisäksi hoitaa lasta kotona, reilu systeemi siis kaiken kaikkiaan.

En usko että pystyisin valmistumaan ainakaan tavallista tahtia nopeammin, kun iltaisin ja viikonloppuisin opiskelemista vaikeuttaa lapsi, joka kaipaa hoitopäivän jälkeen vanhempiensa huomiota. Minulla ei siis ole varaa käyttää tutkinnon suorittamiselle varattua aikaa lapsen kotihoitoon, jos mielin valmistua joskus ja ylipäätään pitää opiskelupaikkani.

Syyslukukauden olisin toki voinut olla vielä hoitovapaalla, mutta silloin tietyt, koko lukuvuoden kestävät, opintokokonaisuudet olisivat jääneet välistä, mikä olisi jälleen pidentänyt valmistumista. Lisäksi päivähoitopaikan saaminen omasta lähipäiväkodista olisi ollut huomattavasti hankalampaa alkuvuodesta. Mikään järkeily ei kuitenkaan poistanut sitä että eilen illalla itketti. Itkin lapsen vuoksi ja osaltaan myös päättyvää elämänvaihetta.

Kuten Vanha rouva lupailee eräässä Babarin jaksossa, seuraavana päivänä eli tänään kaikki näytti valoisammalta. Lapsi lähti hyvillä mielin päiväkotiin isänsä kanssa ja minä sain nauttia pitkästä aikaa hieman hitaammasta aamusta. Ruokailut olivat sujuneet hyvin, päiväunille oli nukahdettu itkuitta ja muutamat ikävä- tai harmi-itkut oli tirautettu ulkoilun ja ruokailun alkaessa, mutta niistä oli selvitty nopeasti ja suunnattu jatkamaan puuhia.

Hakiessani lasta päiväkodilta minua odotti hyväntuulinen lapsi, joka kävi tervehtimässä, kökötti hetken sylissä ja koetti sitten esitellä minulle jos jonkinlaisia leluja sekä touhujaan. Mikään kiire tällä ei vaikuttanut olevan kotiin.

Paremmin sujuneen päivän lisäksi minua ovat lohduttaneet henkilökunnan jäsenet, jotka ovat kyselleen tuntemuksia, jaksaneet kuunnella höpötyksiäni ja jaksaneet muistuttaa lapsien olevan kestäviä ja sopeutuvaisia tapauksia.

Pienten ryhmässä on ihanan vähän lapsia tällä hetkellä, henkilökunnan pitäisi pysyä pitkälti samana eikä ryhmäkoosta pitäisi tullakaan kovin isoa. Tänä syksyna aloittavilla lapsilla on siis ollut ja tulee olemaan aikaa tutustua toisiinsa ja aikuisiin portaittain ja pienemmissä erissä, mikä on ryhmän arkirutiinien sujumisenkin kannalta varmasti hyväksi. Työntekijät ehtivät tutustua lapsiin ajan kanssa, kun uusia lapsia ei aloita kerralla isompaa määrää.

Kuutti on alkanut selvästi kotiutua ryhmäänsä, pitkähkön, yli kolme viikkoa kestäneen, tutustumisjaksomme aikana. Nyt lapsen oma persoona alkaa päästä esille, parhaine ja vähemmän viehättävine puolineen. Tiloja ja ihmisiä ei tarvitse enää arastella ja ujostella ihan niin paljon ja leikeistä uskalletaan innostua jo ihan eri tavalla kuin alussa. Lapsen sopeutumisaika voi kuulemma olla parikin kuukautta, joten tilanne elää vielä varmasti – toivottavasti yhä parempaan suuntaan.

Voi olla että tuleva, elämämme isot palaset (eli miehen työt, omat opiskeluni, yhdessäolon ja lapsen hoidon sekä kaikkien harrastukset) yhdistävä arki sopii perheellemme loistavasti ja kaikki ovat enimmäkseen tyytyväisiä oloonsa… Mutta vaikka uusi elämänjärjestys osoittautuisi mitä mainioimmaksi tavaksi luovia rooliemme väleissä, tulen varmasti kaipaamaan tätä aikaa, jonka olen saanut viettää lapseni kanssa.

Kotona vietettyyn ajanjaksoon on mahtunut liuta huonoja, väsyneitä ja turhautuneita hetkiä sekä päiviä. Välillä olen ollut todella kireä ja ärtynyt. Ilon, onnen, läheisyyden ja ihmetyksen hetkiä on ollut vähintään yhtä paljon, voin melko varmasti sanoa että reilusti enemmän. Toivon että olen omaan lapseeni tutustumisen lisäksi onnistunut tänä aikana antamaan lapselle sellaisen perustavanlaatuisen turvallisuuden ja tärkeyden tunteen, että se kantaa tulevissa päivissä.

Haikeaa on, sitä en kiellä. Monet itkut tulen varmasti vielä tirauttamaan asian tiimoilta. Olkoon vain kokonaisratkaisuna tälle perheelle paras, mutta kyllä muutos on silti aina vaikeaa.

 

6 kommenttia artikkeliin “Päiväkotiahdistus eli miten se kehitetään ja selätetään

  1. Voi ymmärrän! Itsekin jo kauhulla ajattelen tuota vaihetta, kun kotiäitiys päättyy lopullisesti.

    Esikko aloitti tänä syksynä eskarin ja sekin jo tuntuu isolta repäisyltä, vaikka jatkankin vielä vuoden kotona. Keskimmäinen kerhoilee ja pienin on äitin kotityttönä. Mutta silti. Puristaa ja ahdistaa ajatus tietynlaisesta luopumisesta ja vaiheesta toiseen siirtymisestä. Mihin kaikki vuodet menivät? Kotiäitivuosiin mahtuu hurjasti onnea, iloa, turhaumaa, ärsytystä, monen monta perustelua, jankkaamista, rakkautta, haleja ja suukkoja – niin paljon tunteita. On etuoikeus nähdä oman lapsensa kasvavan, mutta ei pidä unohtaa itseäänkään, sanoi eräs ystäväni. Se kai pitänee paikkansa.

    Kaikkea hyvää teidän uudelle arjellenne, hyvin se menee! <3

    • Kyllä tämä tunteiden kirjo on lapsen kanssa eläessä aika huikea. Toisaalta pysyypähän ”elämässä kiinni”, kun erilaiset tunnetilat pysäyttävät.

      Kiitos! <3
      Ei malttaisi mennä nukkumaan, kun jännittää!

  2. Voisin kuvitella ajattelevani ihan samoin. Ja kuten päikystä on sanottu, kyllä ne lapset sopeutuu! tsempit <3

    • Kiitos tsempeistä!
      Pitää muistaa laittaa ilta-aikoina itsensä erityiselle syli-zen-läsnäolo-tilaan nyt kun lapsi varmasti haluaa tankata vanhempien seuraa päiväkotipäivien jälkeen. Luulen että se auttaa sopeutumaan puolin ja toisin. 🙂

  3. Meidän päiväkodin esittelykansiosta löytyi aikoinaan hyvä mietelause hoidon aloittamiseen: ”Tänään on se päivä, jota eilen murehdit ja katso, kaikki on hyvin.” Minua se ainakin auttoi edes hiukan viime syksynä, kun pikkuinen jäi hoitoon ensimmäistä kertaa. Meilläkin eniten itki varmasti äiti! Unille laitossa meillä ei vanhemmat muuten saaneet edes olla tutustumassa, sillä siitä ei kuulemma ole ollut muuta kuin huonoja kokemuksia. Itsekin jännitin nukuttamista kaikista eniten, mutta sekin oli äidin lähdettyä sujunut hyvin :).

    • Olipas lohdullinen lause poimittukin esittelykansioon!

      Luulen että oli tosiaan virhe mennä sinne ”nukkariin” pöllöilemään, näin äitinä, kun sillon oli mennyt unille meno ihan hyvin, kun en ollut paikalla.

      Mies totesi, ettei tässä itku auta, mutta minkäs teet, kun sattuu olemaan vetistelijätyyppiä. 🙂

Vastaa käyttäjälle Laura (Ei varmistettu) Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *