KOLMETOISTA

Joku tarkkanäköinen tai hyvämuistinen kenties huomasikin että yhteiskuvaviikon kuvat ovat päivän myöhässä; Olkoonkin että näitä viivästyksiä on tullut muutamia, olen edelleen aika yllättynyt siitä että olemme oikeasti saaneet otettua yhteiskuvia jokaiselta viikolta. Ja jo tähän mennessä otettujen kuvien selaamisesta tuli kiva fiilis.

Oloni oli kuvia otettaessa todella raikas ja reipas, sillä olin käynyt kiskomassa sekä saliohjelmani että aerobisen pikatreenin läpi. Luvassa on vielä partion hallituksen kokous, joka siirrettiin vuosia samana aikana pidettyjen torstaihallituksien jälkeen maanantai-iltaan. Eikö mikään ole enää pyhää? Yhyy.

Kesäaikaan siirtymisen lisäksi vireystilaani on parantanut lapsemme, joka päätti herätä puoli neljältä yöllä kiekumaan omiaan sekä kirjoitushommat, joita pakersin yhteen asti yöllä.  Mutta kyllä tästä hyvä vielä tulee ja nukkumaan ehtii viimeistään haudassa. Että paljon tätä hehkeämpiä kuvia ei minusta tällä hetkellä saakaan!

Blogipostausideoita on listattu ylös useita, muun muassa yhteenveto ekokosmetiikkaan siirtymisestä, gaala-asukriiseilyä, ajatuksia söpöistä nörttimiehistä ja pohdintaa ystävyyksien solmimisesta aikuisiällä. Ja osaa teistä ehkä kiinnostaa kuulla myös, miten läskiviha-asenteisten lääkäreiden tuulivoimaloita vastaan taistelemiseni edistyy?

Olipa taas melkoinen sillisalaatti, mutta olette ehkä jo tottuneet!

 

Hyvän mielen kampanja

Lapsen saaminen ja vanhemmaksi tuleminen on tehnyt minusta aikaisempaa herkemmän mitä tulee lasten kärsimykseen. Toki ajattelin nälänhädän, sotien tai luonnonmullistusten uhreja aiemminkin, mutta kuutit, pienet gorillat ja kääpiösiat saivat osakseen yhtäläistä huolta kuin ihmislapsetkin.

Ajatus lasten kärsimyksestä ja lapsensa menettäneen vanhemman surusta kirpaisee itseäni nykyään eri tavalla kuin ennen, varsinkin jos lapsia menehtyy sellaisten syiden vuoksi, jotka olisi mahdollista hoitaa kuntoon muutaman erikoiskahvin hinnalla. Joten kun minua pyydettiin vähän erilaiseen yhteistyöhön, kirjoittamaan Planin kampanjasta olin mielissäni.

Blogien roolista yhteiskunnallisten ongelmien esilletuojina käydään ajoittain vilkastakin keskustelua niin postauksissa kuin kommenttiosioissakin. On jokaisen bloggaajan linjanvetokysymys, miten kantaaottava ote blogissa on: Puhutaanko politiikka, sivutaanko uskontoa tai ihmisoikeuksia? Oma linjani on ollut se, että kirjoitan ensisijaisesti asioista, joista tiedän jotain. Tuotan kokemuksellista ja omakohtaista materiaalia enkä esitä olevani laaja-alainen asiantuntija sellaisissa asioissa, jotka eivät ole omaa alaani.

Blogeja verrataan usein perinteiseen painettuun mediaan ja sen vertailun perusteella blogini asettunee enemmän naisten- tai perhelehtien helppokulkuiseen maastoon kuin sanomalehtien informatiiviseen viidakkoon. Siinä missä aikakausilehdissäkin näkee myös syväluotaavia henkilöhaastatteluja tai yhteen ilmiöön laajemmin pureutuvia artikkeleita, niitä esiintyy myös blogissani.

Ensisijaisesti haluan blogini kuvaavan arkeamme, minua innostavia, positiivisia asioita, kokemuksiani ja tunteitani sekä esteettisesti miellyttäviä tai jokapäiväistä elämää helpottavia asioita. Toisinaan teen kuitenkin loikan myös maailman- tai maanlaajuisten sosiaalisten ongelmien hetteikölle. Ja siellä, hyvät ystävät, me nyt seisomme.

Mutta minunhan piti kirjoittaa kummilapsikampanjasta, eikä blogien mahdollisesta roolista maailman pahuuden äänitorvina. Joten kerron lyhyesti vastauksen kysymykseen:
Mikä kummilapsikampanja?

Lasten avun tarve kehitysmaissa on jatkuvaa ja siksi Plan on ottanut tavoitteeksi kerätä 1000 uutta kummia seuraavan kolmen kuukauden aikana. Aktiivinen kummitoiminta on äärimmäisen arvokasta, sillä kummien tuella heidän kummilapsensa saavat paremmat edellytykset turvalliseen elämään, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja puhtaaseen veteen.

Kummien antama tuki ei ohjaudu pelkästään kummilapselle vaan auttaa lapsen yhteisöä vastaamalla yhteisön kulloisiinkin tarpeisiin: Yhteisön jäsenten kanssa neuvotellaan siitä, mitkä seikat heidän elinoloissaan vaativat parantamista. Myös lapset saavat osallistua päätöksentekoon ja suunnitteluun, ovathan lapset asiantuntijoita omaan elämänsä asioissa.

Kummiksi ryhtymällä pääsee tutustumaan toisen kulttuurin arkielämään ja seuraamaan, millaisia muutoksia tuella saadaan aikaan yhteisössä ja lapsen elämässä. Kummi voi halutessaan kirjoittaa lapselle ja hän saa säännöllisiä raportteja kummilapsensa elämästä. Planilla on myös erilaisia sähköisiä palveluita kuten uutiskirjeitä ja Oma Plan-palvelu, jossa voi muun muassa tarkastella kummilapsensa tietoja.

Innostuin kummikampanjasta niin paljon että olen tehnyt kuumeisia laskelmia siitä, mistä säännöllisistä menoista voisin karsia niin että opintotuesta riittäisi pala kummina toimimiseen. Karsiako satunnaisista koulun kahvilasta ostetuista kolapulloista vaiko sisustuslehtitilauksesta. Kummastakin voisin periaatteessa luopua. Itselleni olisi nimittäin antoisaa kuulla siitä, minne antamani tuki menisi, vaikka tukea voi toki antaa myös muilla tavoilla.

Kaikilla ei yksinkertaisesti ole rahallisesti mahdollista ryhtyä kummeiksi, mutta haastan teidät osallistumaan kampanjaan tavalla tai toisella. Kummiksi ryhtymisen lisäksi voitte tukea levittämällä kampanjatietoisuutta: Tutustumalla kampanjaan ja jakamalla kampanjasivua Kampanjatietoisuutta voi levittää tutustumalla kampanjaan ja jakamalla sen esittelysivua (klik) tai tykkäämällä Plan-kummien Facebook-sivusta.

Rakennetaan yhdessä oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa yhä useammat lapset saisivat elää turvallisen ja onnellisen lapsuuden… Sillä siitä saa itselleenkin hyvän mielen!

Päivän minityyli: Väripläjäys

Kävimme eilen kurkistamassa, miltä tulevan (lippukunnan oman) pääsiäisleirin leiripaikka näyttää. Saatuamme leiripaikan rakennukset tarkastettua sekä tutkittuamme niiden välitöntä lähimaastoa, ehdin räpsiä lapsesta muutaman kuvan ja istahdimme evästauolle; Kuutille maistuivat yllättävän hyvin banaani, pillituoremehu ja ruisleipä sellaisenaan, kenties kiitos kuului ulkoilmassa rymyämiselle.

Valitsin Kuutille reissuun paljon käytössä olleen keväisemmän ulkoiluasun, joka koostuu villaisista välikerroshousuista, hieman paksummista tennareista ja kevytvuorellisesta sekä vettähylkivästä takista. Takin kaveriksi päätyvät usein ohutta trikoopipoa hieman paksumpi neulepipo sekä sateenkaarihanskat, joita koetan käyttää mahdollisimman paljon ennen kuin ne ovat auttamattomasti liian kuumat.

Mitäs sanotte tästä väripläjäyksestä? Liikaa vai liian vähän?

Takki: Lindex / Tennarit ja pipo: H&M / Ulkopitkikset: Fida Kerava / Hanskat: Pikku Piipero

 

Arjen hauskuuksia

Lapsi herää kuuden aikoihin aamulla ja nousen vastenhakoisesti tämän seuraksi aamutoimiin. Kesken aamupesujeni lapsi alkaa höpöttää jotain ja kurkistan, mitä hän puuhaa. Lapsi tepastelee vaippasillaan, tahallisen hitaasti edestakaisin eteiskäytävää, vessanpöntön pienennysrengas päänsä ympärillä.

Hän näyttää ”lierihattuineen” joltain öljynjalostuksen kulta-ajan Don Quijotelta ja hymyilee minut huomatessaan iloisena. Ilmeeni on kaiketi hämmentynyt ja lapsi ryhtyy vakuuttelemaan epäileväistä äitiään sanoen: ”Hieno mies. Hieno mies.”

Vieläkin naurattaa ja sen lisäksi on pakko miettiä että mistä ihmeestä lapset oikein repivät näitä juttuja?

 

Takaisin lenkkipolulle

Ulkona oli ihan mieletön sää ja ajatus kuntokeskukselle crossaamaan ja salille raahautumisesta tuntui jopa kaltaiselleni sisätiloissa viihtyvälle vesieliölle vieraalta. Päätinkin tarttua miehen ehdotukseen ja hoitaa päivän kiintiöliikunnan juoksulenkillä.

Ajoittain kenkkuilleita polviani varoen juoksimme kevään ensimmäisenä lenkkinä viiden kilometrin pyrähdyksen ja senkin pehmeällä alustalla eli läheisellä pururadalla. Hyvin kulki ja olisin jaksanut juosta pidemmänkin matkan, mutta ajattelin ottaa edellisestä polviepisodista opikseni ja aloittaa juoksu-urakan lyhyemmillä lenkeillä ja kevyemmillä paineilla. Tuomioni hyvin kulkeneen lenkin jälkeen olikin: Milloin mennään uudestaan? 

Onko teillä muilla aktiivista tai satunnaista juoksuharrastusta tai -taustaa?
Ja ovatko kuivat kevätkadut jo houkutelleet pyrähdyksille tai pitkille matkoille?

 

Minttua muttei villeä

Kaivoin eilen Elloksen paketista esiin pirteän söpöilykauluksisen minttupuseron. Ja hyvä niin, psyykkausvaatteelle oli ehdottomasti käyttöä, sillä lääkärireissun jälkeen olo oli aika voipunut.

Kun koettaa kertoa lääkärille turvotuksesta, jonka aikana tarvitsee kolme kokoa isommat kengät eivätkä mitkään sormikkaat sovi, iltaisin vaivaavasta väsymyksestä ja ihon sekä aineenvaihdunnan oireiluista ja saa vastaukseksi kehotuksen vähentää sokerimehujen juomista ja suklaapatukoiden syömistä, olo on rehellisesti sanoen lähinnä luokkaa voi vittu nyt. (Jos teitä kiinnostaa niin sokerimehua join viimeksi joskus viime vuoden puolella ja suklaapatukan söin laivalla.)

En yksinkertaisesti suostu hyväksymään sitä että lasketuilla ja vahdatuilla syömisillä sekä säännöllisellä liikunnalla höystetyssä arjessa olisi normaalia saada painoa jonain viikkona ylimääräiset kolmisen kiloa. Puhtia asian selvittelyyn ei oikein riitäisi, mutta eipä kukaan muukaan pidä puoliani tai huolehdi terveydestäni. Ja voin kertoa, että mukavan ja potilaastaan kiinostuneen oloinen lääkärikään ei saa lisäpisteitä siitä, jos hän ehdottaa kalkkiviivoilla makaavaa potilastaan muistamaan kiltisti lautasmallin.

 

Miniloma Långvikissa

Kuten mainitsinkin jo aiemmin, vietimme perjantaina Kideblogien syntymäpäiväjuhlaa Långvikissa, Kirkkonummella. Pitkän ja väsyttävän viikon päätteeksi matkustin lähijunissa istuskellen kohti Masalan asemaa, jolta sain autokyydin perille asti. Selviydyttyäni pehmeälle takapenkille asti, maalaismaisten maisemien vilistäessä ikkunan takana, sujahdin nopeasti rentoon viikonlopputunnelmaan.

Olin käynyt Långvikissa kerran aiemmin, joten osasin odottaa paikan tarjoavan yllätyksen sisään astuttaessa. (Edellisellä vierailullani tietoni perustuivat hotellin virtuaalikierrokseen, joka sekin on tosin varsin kattava.)

Långvikin rakennuksista, erityisesti ulkopuolesta on nähtävissä jossain määrin rakennusvuoden 1976 vaikutteet, mutta tiloja on sittemmin saneerattu laajasti, sekä majoitus-, kylpylä- ja yhteistilojen että ulkoalueiden osalta. Erityisesti hotellin aula- ja ravintolatilat ovat mielestäni onnistuneet; Niissä on sopivassa määrin pramea, muttei ollenkaan kylmä tunnelma.

Olen saanut Långvikin majoitusvaihtoehdoista kahden vierailuni aikana itse asiassa varsin kattavan kuvan, sillä majoituimme ensimmäisellä kerralla mieheni kanssa saunallisessa sviitissä ja tällä kerralla pääsin kurkistamaan kokoussviittiin sekä merinäköalalliseen huoneeseen. Kaikissa huoneissa on ollut tummansävyinen ja viihtyisä sisustus, rentoutumiseen ja oleiluun sopiva – ei mitenkään silmiinpistävä tai kikkaileva.
 
Edellisellä vierailullamme söimme aamiaisen hotellilla, mutta tutustuimme päivällisellä paikalliseen ravintolatarjontaan. Tällä kertaa pääsin maistelemaan hotellin oman ravintolan antimia kattavan maistelumenun muodossa. Yleensä olen ruoan suhteen aika varovainen: Otan ruoka-annoksia, joista tiedän niiden olevan varmasti hyviä ja täyttäviä.
 
Toisaalta silloin kun innostun kokeilemaan uusia asioita, haluaisin maistella kerralla monia erilaisia annoksia ja monen ruokalajin maistelumenu oli oikein hyvä kokemus juuri siinä mielessä. Ruoka oli erinomaista enkä joutunut kala-kasvissyöjänäkään tyytymään väkinäisiin korvausannoksiin, mitä valitettavasti tapahtuu aina silloin tällöin.
 
Aloitin vierailuni karistamalla kuluneen viikon kiireen porealtaassa rupatellen, höyrysaunassa makoillen ja ottamalla kirpakat löytyt perinteisessä saunassa. Erityisesti höyrysauna musiikkeineen ja vesisateineen oli rentouttava kokemus, sillä sain röhnöttää lauteella aivan ylhäisessä yksinäisyydessäni.
 

Hipsuttelin huoneeseen pukeutumaan, meikkaamaan ja nauttimaan siitä että sain kerrankin valmistautua illanviettoon ihan rauhassa.

Muhkeasti pedattu sänky kieltämättä piti melkoista seireeninlaulua taustalla ja olin useampaan otteeseen vähällä käpertyä unille sängyn pohjalle. Oli varmaankin hyvä, etten lähtenyt torkkulinjalle, sillä pariskuntareissullamme käytimme reilusti enimmän osan ajastamme nukkumalla univelkojamme pois.
 

Onneksi viehättävien bloggaajakollegoideni seura oli piristävää ja jaksoimme jutella, syödä sekä juoda puolille öin ennen kuin osa meistä suuntasi kohti kotia ja osa jäi viettämään yhteistä aikaa aamiaisen ja paikkaan tutustumisen merkeissä.

Juttua olisi riittänyt varmasti pidemmäksikin aikaa ja toivonkin että törmäilemme tulevan vuoden aikana, myös ennen seuraavia kekkereitä. Vaikka hajallaan pitkin Suomea kirjoittavat ihmiset voivat jakaa paljon arkeaan ja tunnelmiaan myös virtuaalisissa ”kahvihuoneissa” on kasvokkain turisemisessa oma tunnelmansa – semminkin jos siinä sivussa pääsee irroittautumaan arjesta hulppeissa puitteissa.

Olen viihtynyt Långvikissa hyvin sekä pariskunnan että naisporukkamme kesken ja menisin mielelläni myös uudelleen.Vilkaisinkin hintoja myöhempää kevättä silmällä pitäen ja huomasin, että yö kahdelle maksaa muun muassa helatorstain ja pääsiäisen tienoilla noin satasen, sisältäen aamiaiset ja kylpylän käytön. Kuten tapaan sanoa: Ei paha!

Kevättä ilmassa, rinnassa ja päässä

Oi kevät ja hormonit. Niillä sanoilla on hyvä aloittaa. Mutta kyllähän tämä lisääntynyt valo ja luonnon herääminen saavat tällaisen keinotekoisilla hormoneilla tehoehkäistyn naisihmisenkin heräämään. Enkä ilmeisesti ole ainut: Yksi ystäväni kertoi kodinsisustus- ja vauvakuumeen iskevän aina keväisin ja toinen sanoi tunteiden olevan erityisen pinnalla aina kevätauringon ollessa kirkkaimmillaan.

Jälkimmäisen väitteen voin ainakin allekirjoittaa, sillä kotimatkalla Kideblogien yksivuotisjuhlista, meinasin pillahtaa blogiasioita Iinan kanssa ruotiessani itkuun, samoin kuin eräässä opiskeluihin liittyvässä tilanteessa, jossa puhuimme vanhemmuudesta. Lisäksi kaikki televisio-ohjelmien romanssit saavat minut nyyhkimään vuolaasti ja kirsikkana kakun päällä, netissä törmäämäni sitaatti vauvakroganeiden adoptoimisesta sai minut hihittelemään. (Nyt menee todella huonosti, tiedän!)

Kuutti on ollut kevätflunssan jälkimainingeissa edelleen hieman kipeä. Mies haki hänet eilen aikaisemmin päiväkodista ja tänään olemme lähinnä levänneet kotosalla. Muutaman asian hoitaminen on vaatinut pikaista ulkopyrähdystä ja sujautin vain parin minuutin mittaisen siirtymisen kunniaksi lapselle päähän trikoopipon, ensimmäistä kertaa tänä keväänä.

Saimme kaksi suloista pandapipoa kevättervehdyksenä Viljamin puodista ja hauskana yhteensattumana himo-ompelijana tunnettu Siperian Ella oli tehnyt Kuutille syntymäpäivälahjaksi paidan keltaisesta pandatrikoosta, josta toinen pipo on ommeltu. (Kuosiyhteensopivaa asua siis pukkaa!)

Ella kehui Viljamin puodin kankaat ja palvelun maasta taivaaseen asiasta keskustellessamme ja pitäähän kankaita sekä ompelun oheistarvikkeita elämäntapanaan shoppailevaa kaveria uskoa: Jos siis trikoopipot tai käsistään kätevämpien osalta kankaat ja napit kiinnostavat, puodissa on euron postikulujen tarjous voimassa tämän kuun loppuun.

Aikahyppy

Minun piti kirjoittaa kattava kaksivuotiskatsaus lapsen kehityksestä ja kasvusta. (Saan senkin todennäköisesti kirjotettua jossain vaiheessa). Sain kuitenkin sen verran kauhean ikäkriisin kun tajusin lapseni olevan ihan hetken päästä virallisesti kaksivuotias, että kirjoittaminen tyssäsi siihen paikkaan.

Älkää käsittäkö väärin, lapseni on mielestäni koko ajan parempaa seuraa enkä vaihtaisi alati omatoimisempaa ja monipuolisemmin kommunikoivaa lastamme avuttomaan ja vatsakipuiseen vauvaan mistään hinnasta. (Jos jatketaan rehellisellä linjalla niin pelkkä vauvojen ajatteleminenkin saa aikaan akuutin hylkimisreaktion.)

Kai silti saan vähän pohtia (ja kriiseillä), että minne se pieni vauva oikein katosi ja ennen kaikkea, missä vaiheessa lapsesta muotoitui nykyisenlainen ilkikurisesti virnistelevä säheltäjä?

 

Syyllisyyden taakka

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, vanhemmuudessa yksi suurimpia yllätyksiä on ollut se kokonaisvaltainen, kehon joka sopukassa kolkuttava syyllisyys, joka iskee aina kun en ole omasta (tai muiden) mielestäni tarpeeksi ehtivä, jaksava tai pystyvä vanhempi.

Kuluneina viikkoina krooninen riittämättömyydentunteeni on johtunut kasvatuksellisten ratkaisujen tai raha-asioiden sijaan ajasta; Viittä vaille täysipitkät työpäivät harjoittelupaikalla eivät ole mahdollistaneet samanlaista joustoa elämään pikkulapsiarjessa kuin opiskelu; Esseitä voi kirjoitella öisin, jos pysyy hereillä, mutta lapsen kanssa touhuamiset ja päiväkotiharjoittelu eivät oikein sovellu yötöiksi.

Harjoittelu, kevään muut kurssit ja opinnäytetöprosessi ovat haukanneet isoja aukkoja viikkoihimme ja iltapäivän sekä illan tunteina, joina lapsi on ollut hereillä, on tuntunut kurjalta lähteä mihinkään – olkoonkin että lapsi jäisi tuolloin viettämään aikaa isänsä kanssa.

Yksi iso tekijä sille, miksi olen käynyt treenaamassa viimeisenä kahtena viikkona erityisen vähän, onkin ollut opiskeluhommiin liittyvä kiire, mutten voi pistää treenejä tauolle kesäkuun alkuun asti. Kehoni on nimittäin selvästikin tullut riippuvaiseksi liikunnasta, mikä on sinällään hyvä asia.

Ilman paria, kolmea treenikertaa viikossa hartiani ovat enemmän jumissa, mikä johtaa herkästi päänsärkykohtauksiin. Lisäksi kehon yleistuntuma on tukkoisempi eikä olo ole ainakaan vähemmän väsynyt. Nälkä on sentään onneksi harvemmin.

Tällä viikolla täytyy kaiketi vain tunkea kotityöt ja kouluhommat entistäkin enemmän yön pikkutunneille ja kunnostautua liikunnan saralla muutoinkin kuin polkemalla harjoittelumatkat.

Syyllisyyden karvaista ja syyläistä naamaa voi iskeä pihvinuijalla huudellen samalla kulunutta mantraa hyvinvoivasta äidistä, joka edesauttaa lapsen hyvinvointia. Mutta silti, voi miksi tasapainon löytäminen onkaan niin vaikeaa?