Päivän minityyli: Pääsiäispupu

Kävimme tosiaan päivänä eräänä Kuutin kanssa hamstraamassa pajunkissoja sekä taloyhtiön etupihaa että olohuonettamme koristamaan. Pajunkissat pääsivät mukaan myös minityylikuvaukseen, sillä mielestäni oli sympaattista, miten paljon pehmeät pajunkissat jaksoivatkin ihmetyttää lasta.

Asu koostui Lindexin Littlephant-leggingseistä, Fidalta löytyneistä villasukista sekä Polhemin kautta sovitukseen ja kuvauslainaan saamastani Metsolan Pupu Tupunan syntymäpäivä-paidasta.

Sovittaminen oli paikallaan, sillä en ollut varma, olisiko koko 92 sopiva Kuutille, tämän pituuden ollessa likipitäen 90 senttiä; Koot voivat vaidella varsin radikaalisti riippuen valmistajasta. Koko piti ilmeisesti kutinsa ja muistin taas, että lähes kaikki koon 86 vaatteet pitäisi pian raivata Kuutin kaapista jonnekin lainaan tai varastolaatikoihin. (Kristaliina, vieläkö kiinnostaa?)

Totesin myös, että taidan haluta tuon paidan meille ihan omaksikin, joten sellainen pitänee metsästää jostain. Mutta mitäs sanotte, nappaako Pupu Tupuna puserossa?

 

14/52 Yhteisvideona

Edellinen videohöpinäni sai osakseen positiivista palautetta, joten päätin toteuttaa viikon neljätoista yhteiskuvan videomuodossa. Kyselin videolla lapselta vähän lähipäivien puuhistamme kuten kaverin yökyläilyistä ja pääsiäiskoristeluista. Kissat veivät kuitenkin lopuksi huomion…

Kuutti yski ja itkeskeli koko viime yön, joten parantelemme tautia tämä päivä kotosalla, collegehousuissa ja tukka sekä naama sekaisin. Kipeän lapsen kanssa pätkissä ja huonoissa asennoissa nukuttu yö vei veronsa ja pääkopassani tykytti aamulla migreeni. Nyt oloni alkaa normalisoitua. Lapsi sen sijaan nukahti ennätysnopeasti ja helposti päiväunilleen, raasu.

Tällainen arkirealismipläjäys tähän väliin, kiitos ja anteeksi.  

Viikot veden lailla ne soljuu

Kun vietän päivistä ison osan harjoittelussa, viikot tuntuvat sujahtavan ohi varsin vauhdikkaasti. Välillä huomaan tiettyjen kotiaskareiden seisovan päiväkausia ennen kuin löydän sopivan hetken niihin tarttumiselle: Viime viikolla puhtaiden pyykkien kasa odotti lajittelijaansa tiistai-illasta lauantaiaamuun, mikä on huushollissamme kaikkien aikojen saamattomuusennätys mitä pyykkihuoltoon tulee.

Säännöllisempään ja strukturoidumpaan arkirytmiin sopeutuminen on oma lukunsa. Terveydellisten asioiden kanssa pähkäileminen, lääkärien kanssa tappeleminen ja pään hakkaaminen seinään on kuitenkin se seikka, joka on ärsyttänyt raskaasti sekä vienyt voimia: Iltaisin on tehnyt mieli vain ottaa rauhallisesti ja kieriskellä itsesäälissä.

Onneksi pääsin tänään käymään toisella lääkärillä, joka määräsi laajemmat kilpirauhasarvot testattavaksi. Ainakin asia etenee ja toivon saavani laboratoriotulokset mukaani siltä varalta, että joudun marssimaan niiden kanssa seuraavaksi yksityisen lääkärin pakeille.

Isommmat projektit etenevät joko hitaasti tai olen luopunut niistä kokonaan, kuten eräästä partiopestistä, johon jaksamista ei juuri nyt vain riittänyt. En kuitenkaan jaksa ottaa asioista kauheaa stressiä. Luotan siihen, että saan olennaisimmat hommat hoidettua ajallaan eivätkä ne vaatteetkaan menneet sen kummemmin pilalle senkin päällä odotellessaan. Ihminen ei vain voi saada aikaiseksi määräänsä enempää ja nykyisessä terveydentilassani väsymyksineen ja sekaisin olevine aineenvaihduntoineen määräni on pitkälti tässä.

Koetan pyörittää ensisijaisiksi kokemiani velvollisuuksiani eli lapsen hoitoa, opiskeluhommiani ja kotia riittävissä määrin sekä hoitaa sitovimmat harrastusmenot eli partion kokoukset. Ennen kuin kesä tuo hieman väljyyttä aikatauluihin, en aio ottaa mitään maailmanlopun ahdistusta siitä, ehdinkö liikkumaan kahdesti vai neljästi viikossa ja unohdanko kokonaan ripustaa osan pääsiäiskoristeistamme.

Iän myötä olen tullut muutenkin enenevissä määrin siihen tulokseen että elämäänsä voi joko suorittaa ja juosta läpi tai siitä voi nauttia. Järjellä ajateltuna olenkin sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi vetää itseään ihan piippuun eivätkä ne hommat lopu tekemällä koskaan. Mutta tunteen tasolla kaihertaa ahdistus vaillinaisesta vanhemmuudesta, tekemättömistä kotitöistä, tekijäänsä odottavista vapaaehtoishommista, saavuttamattomista tutkinnoista ja ties mistä muusta.

Ehkä joskus vielä löydän myös tunnetasolla rauhan olemisen ja tekemisen välimaastossa. Ainakin toivon niin. Mutta sitä odotellessa haluan vielä lopuksi siteerata Anja Laurilaa:

Lähdin lapsuuteni kodista selässäni reppu
ja repussani mitta.
Sillä mitalla mittasin itseäni ja aina oli tulos;
ei riitä, ei riitä!
Kauan uskoin mittaani.
Sitten löysin uuden. Se sanoi; riittää, riittää hyvinkin!
Silloin tajusin, että mittani oli virheellinen.
Sen ainoa lukema oli, ei riitä.
Vein sen takaisin ja äitini hämmästyi; Ei se virheellinen ole!
Se on perintömitta, kulkenut suvussa aina.

Nörttivaimon matkavinkki (IIK)

Olemme lähdössä kesäkuussa Tukholmaan (kyllä, taas) aikuisporukalla. Mies löysi kaupungissa vietettävälle ajalle shoppailun oheen ohjelmanumeroksi käyntikohteen, josta innostuin välittömästi. Hyvä veto mieheltä, sillä koko maissaolon viettäminen kauppoja koluten olisi tuskin ollut hänen ensisijainen toiveensa. (Kuten edellinen reissukin osoitti.)

Kuninkaallisessa varuskammarissa on alkanut maaliskuun 14. päivä Valtapelejä-näyttely, jossa esitellään tämän päivän populaarikulttuurin kuten tv-sarjojen ja elokuvien puvustuksen yhtymäkohtia menneisyyteen sekä tuodaan näytteille Game of Thrones-sarjan puvustoa. Games of Thronesin puvusto onkin luonteva osa näyttelykokonaisuutta, sillä tv-sarjan maailma on täynnä viittauksia eri aikakausiin, tyylisuuntiin ja historiallisiin tapahtumiin.

Esillä on myös 1500-luvulta säilyneitä vaatekappaleita sekä taidekorkeakoulun opiskelijoiden tekemiä uniikkiluomuksia, joiden kautta tutkiskellaan vaatteiden roolia vallan ja vaurauden kuvastajina. Näyttelyssä niin ikään esillä olevia Elizabeth-aiheisten elokuvien puvut laajentavat historialliseen henkilöön pohjautuvien elokuvien pukuloistoa.

Oikeiden historiallisten hahmojen puvustoa edustavat muun muassa Eerik neljännentoista asut. Hänen elokuvakäsikirjoitukselta kuulostava elämäntarinansa talonpoikaistaustaisine vaimoineen, hullun papereineen ja vihollisten murhaamisineen tuo esille sen, että totuus voi todellakin toisinaan olla tarua ihmeellisempää.

Näyttelyn viimeisessä huoneessa voi sovitella teatteripuvustoa ja -asusteita sekä ottaa itsestään historiallissävytteisen selfien. Koko näyttelyn kirkkaasti hauskimman kuuloinen homma, heh. Sinne siis!

Näyttely on avoinna 4. tammikuuta 2015 asti.
Pääsymaksu on aikuisilta kymmenen euron luokkaa ja alle 19-vuotiaat lapset pääsevät sisään ilmaiseksi.

 

Lukijatapaaminen ja Nosh-kotikutsut

Kiljuva Pikkunälkä blogin takana häärivän Demin kanssa järjestämämme Nosh-kutsut ja lukijatapaaminen sujuivat mielestäni aika mainosti. Oli tosin hieman hassua nähdä samaan aikaan ensisijaisesti siviilielämän kautta tuntemiani ihmisiä, blogimaailman kautta tutuksi tulleita tyyppejä sekä sellaisia lukijoita, joita en ollut vielä koskaan ennen tavannut.

Hassua, mutta mukavaa – pidempäänkin olisi voinut jutustella. Aikapula taitaa olla melko yleinen ongelma vähänkin isomman porukan kutsuilla, varsinkin jos mukana on lapsia ja puhumattakaan siitä, jos koettaa sivussa emännöidä; Jos kiipeilypuuhun kapuavat lapset tai avunhuutoja päästelevä kissa eivät keskeytä juttutuokiota, täytyy välissä vähintään hypätä viemään uusi rulla paperia vessaan tai leikkaamaan lisää patonkia.

Jotenkin haluaisin ehtiä istumaan jokaisen vieraan kanssa alas, kyselemään mitä kuuluu – vieraammilta tyypeiltä myös hieman, keitä he ovat ja jutustella vähän kaikesta. Mutta hieman pintaraapaisuksihan tapaaminen helposti tällaisessa ajassa jää.

Vaate-esittely sopi lukijatapaamisen ohjelmanumeroksi hyvin. Nosh-esittelijämme Eeva esitteli malliston jouhevasti heti alkuun ja sen jälkeen kukin vieras sai hypistellä ja sovitella vaatteita omaan tahtiinsa ja oman kiinnostuksensa mukaisesti. Kysellä sai eikä tilaamisen kanssa pidetty kiirettä, mikä oli mielestäni todella kiva tapa hoitaa esittely osana tilaisuutta!

Olen pitänyt elämäni aikana kynttiläkutsuja, lelukutsut ja nyt myös lastenvaatekutsut. Ja täytyy sanoa että kutsut ovat kyllä erinomainen tekosyy, nimittäin sekä hyvien tyyppien kutsumiselle kylään että shoppailemiselle. Kutsuille on helppo tulla silloinkin, jos ei tunne kutsuilta kauhean monia vieraita, sillä vaatteista (tai mitä kutsuilla ikinä onkin tarjolla), saa jutun juurta ja yhteisen nimittäjän paikallaololle.

Voin väittää näin, koska kävin hiljattain lastenvaatekutsuilla, joilla en tuntenut muita kuin kutsujen emännän sekä tiesin yhden vieraista sitä kautta että olin äänestänyt häntä vaaleissa. Otin kylläkin äitini mukaan, mutta se ei haitannut, sillä kutsujen konseptiin tuntuisi kuuluvan se, että suurempi vierasjoukko tarkoittaa hauskempia kemuja.

Mies oli tehnyt kutsuihin salaattia, kahta suolaista piirakkaa sekä kaksi erilaista juustokakkua. Tarjottavat hupenivat mukavasti ja Kuuttikin sai aamusta asti kaipaavasti tuijottelemaansa banaanijuustokakkua.

Jossain vaiheessa vieraat alkoivat hajaantua kuka minnekin: kauppaan, kyläilemään tai jatkamaan päivän askareita. Viimeisinä jäimme vielä hetkeksi touhuamaan Ellan kanssa ja miehen palatessa kotiin evakkomatkaltaan pääsinkin nukuttamaan yhden lapsen sijaan kahta pientä poikaa. Kuutti sai nimittäin yökyläkaverikseen Kainin.

Kivaa oli, täytyy järjestää jotain lukijatapahtumaa toistekin. Onko toiveita siitä, millainen tapahtuma voisi olla ja missä se kannattaisi pitää?

 

Juniorituolipohdintaa

Kuutin syöttötuoli alkaa olla käyttäjänsä kokoon ja tarpeisiin nähden epäkäytännöllinen: Lapsi kykenee kiipeämään tuoliin, muttei pääse sieltä kunnolla alas, sillä tuoli on sen verran kiikkerä ja korkea, että se saattaa kaatua. Juoniorituoli voisikin olla lähiaikoina tarpeellinen hankinta ja olen ryhtynyt pohtimaan, millainen tuoli olisi hyvä.

Huonekaluostosten hätähankintamekan Ikean valikoimista löytyy pari juniorituolia, mutta pohdin kummankin tuolin kohdalla kahta asiaa: Pystyykö lapsi kiipeämään itse tuoliin helposti ja turvallisesti pelkän etuosan kapean riman varassa ja pitäisikö tuolissa olla myös sivuille asti ulottuvaa tukea estämässä sivusuuntaiset keikahdukset?

Juniorituolien tarjonta on mielestäni kaiken kaikkiaan melko vaatimaton. Koetin kartoittaa juniorituolivalikomaa eri nettikauppojen kautta ja tuoleja tuntui olevan tarjolla lähinnä muutaman kympin hintaluokassa tai sitten reippaasti yli sadan euron hintaan. Eikä valmistajiakaan ollut monia.

Kalliimpaa hintaluokkaa edustaa klassikkoaseman saavuttanut Tripp Trapp, joka ei ole varsinaisesti pelkkä juniorituoli, vaikka sen voikin yksinomaan siihen käyttöön hankkia. Tuoliin saa nimittäin lapsen iästä riippuen lisättyä vauvakaukalon tai syöttötuoliosan.

Vaikka Tripp Trapp onkin monikäyttöinen, en hankkinut sitä aikanaan Kuutille siksi, etten ole oikein ikinä lämminnyt sille tarpeeksi maksaakseni tuolista sen melko reipasta hintaa. Tuoli on mielestäni ulkonäöltään vähän romuluinen ja sen puhdistaminen on kaikkine jalkaosineen, tasoineen ja säätökoloineen erittäin rasittavaa.

Päädyin siis ostamaan Kuutille syöttötuoliksi vain siihen käyttöön sopivan tuolin, sillä mieluisaa pidemmän käyttöiän monitoimituolia ei tuolloin löytynyt. Juoniorituolipohdinnan myötä tuoliasia on taas pinnalla ja kävin viime viikolla Stokke Stepsin tuotelanseeraustilaisuudessa: Täytyy sanoa, että nyt taisin löytää monitoimituolin, jolle lämpenin varovasti.

Tällä hetkellä emme tarvitsisi kuin tuolin rungon, joten Steps-tuolin hinta ei olisi kovin korkea siihen nähden, että lapsi voisi käyttää tuolia useita vuosia. Ja jos joskus tarvitsisimme vielä sitteriä ja vauva- tai syöttötuoliosia, ne voisi aina hankkia jälkikäteen.

Stepsin ulkonäkö miellyttää silmääni huomattavasti enemmän kuin Tripp Trappin. Tuolissa täyttyvät torstaina tekemäni tutkimuksen ja pikatestauksen perusteella myös käytännön vaatimukseni juniorituolille eli helppo puhdistettavuus, tukevuus, sivusuuntainen tuki ja rakenne, joka mahdollistaa lapsen kiipeämisen itsenäisesti tuoliin ilman jatkuvaa putoamisen tai tuolin kaatumisen vaaraa.

Osaatteko vinkata hyviä juniorituoleja?

Millaisia ominaisuuksia juniorituolilla pitää mielestänne tai kokemustenne perusteella olla?

 

Kutsuputkessa

Tämä kevät pitää sisällään juhlia juhlien päälle ja kutsuja kutsujen perään. Luvassa on muun muassa yhdet ylioppilasjuhlat, lukijailta-vaatekutsuni sekä blogigaala. Yhdet vuosikymmenjuhlat sekä lapsen syntymäpäiväjuhlat olemme ehtineet jo viettää. Enkä suinkaan valita, sillä toisin kuin aviomieheni, minä nautin varauksetta juhlien kuin juhlien tarjoamasta tilaisuudesta seurustella, rupatella ja kenties tutustua uusiin ihmisiin.

Viime viikonloppuna kutsuputki sinkosi meidät koko illan mittaiselle kyläilyreissulle Tessan ja Kainin luokse. Hypistelimme vaatteita, seurasimme lasten touhuja, söimme hyvin ja sopivassa määrin terveellisestikin. Lapsilla oli hauskaa ja aikuiset ehtivät päivittää kuulumisiaan, myös niiltä osin mitä blogosfäärissä oli jäänyt pimentoon.

Juhliin mahtui monia pieniä, hyvän mielen hetkiä, kuten vähän yli kaksivuotiaan tytön kipakasti kajauttama komentokäsky ”kaikki miehet telttaan”, väsyneiden äitien tasapuolinen sekavuustila sekä aiemmilta kutsuilta tuttuun vaate-esittelijään törmääminen.

Tessan luona on aina rento, boheemi, ja välitön tunnelma. Hieman kadehdinkin ajoittain sitä  lämpöä, jota sekä Tessa itse että tämän koti säteilevät. Mutta enimmäkseen paistattelen siinä ilolla. Kiitos sekä emännälle että mukaville vieraille – oli oikein rentouttavaa viettää aikaa kanssanne! Näemme varmaan kaikkien kanssa jossain kevään pippaloissa vielä uudemmankin kerran…

Kutsut rytmittävät koulu- ja harrastuskiireiden täyttämää arkea hyvin, mutta mietin usein kevään juhlasumassa, miksei erilaisia pippaloita ole vastaavassa määrin keskellä syksyn ja talven pimeyttä. Sillä silloin ne vasta tarpeeseen tulisivatkin!

 

Gaala-asupaniikkia pukkaa

Gaala-asukriisiä todellakin pukkaa. Rankasti. Sain kutsun Aussie Blog Awards-tilaisuuteen ja olen siitä asti hermoillut siitä, löydänkö itselleni mitään riittävän fiiniä päällepantavaa. Köyhänä opiskelijana en voi shoppailla monen sadan euron cocktailmekkoa saati kolmi-nelinumeroisella hintalapulla varustettuja kenkiä tai laukkua juhla-asukseni, joten koko asun ostaminen uutena ei ollut missään vaiheessa vaihtoehto.

Äitini riensi vaatekaappeineen hätiin ja sain häneltä lainaan Marimekon Iltauinti-mekon. Minua solakammalle ja pitkäjalkaiselle äidilleni mekko istuu hyvin (kuvatodiste, klik), mutta nähtäväksi jää, näytänkö se päälläni satakiloiselta täti-ihmiseltä. Noh, mekko on joka tapauksessa kaunis. Mekkoon mätsäävän vyön ja jakun löysin sopuhintaan H&M:ltä ja kengät Elloksen tarjouskorista. Erikoisen värisen mekon kanssa sopivaa gaalakelpoista laukkua etsiskelen edelleen.

Miehellekin vihjasin, että tämä voisi ehkä ostaa ennen gaalaa sekä farkut että kengät, joissa ei ole reikiä. (Siis sellaisia kulumisen aiheuttamia reikiä, ei suinkaan tyylin vuoksi tehtyjä.) Toisaalta on tavallaan virkistävää ja sympaattista, että joku ei oikeasti edes katso päivittäin peiliin tai pidä vaatteiden uusimista erityisen olennaisena asiana ennen kuin ne hajoavat pahemman kerran päälle. Mutta kyllä yhdet ehjät housut voisi ehkä silti omistaa – vaikka vaimon mieliksi?

Mitäs pidätte?
Kelpaako suunnittelemani kokonaisuus gaala-asuksi, vaikkapa aikaisempien vuosien asujen perusteella?