Kuutin, äidin ja Pepin sunnuntaiterveiset

Aah, sunnuntai, viikon suosikkipäiväni! Kuten yleensäkin, sunnuntaiaamuun mennessä kaikki kuluneen viikon ryönä on karistettu mielestä ja harteilta; Olo on sellainen, että nyt jaksaa jo lähteä kuntokeskukselle. Yleisen viikonloppulaiskottelun lisäksi sain nukkua tänään pidempään ja se teki kyllä hyvää.

Flunssanpoikasta lukuunottamatta kehossani on varsin kiva olla tällä hetkellä. En ole ihan niin voimakas tai notkea kuin mitä soisin olevani, eikä kaltaiseni synnynnäisesti tasatahtisen puurtajan kannata edes tähdätä kummoiseen nopeuteen, mutta kokonaisuus rullaa eikä mitään isompaa, tekemistä haittaavaa kremppaa ole ollut. Eikä peilikuvakaan masenna. Kevään stressiputken kerryttämiä kiloja on karissut kesän aikana muutama ja tarkoitus olisi keventää hiljaksiin myös syksyn mittaan. Nähtäväksi jää, pysähtyykö tahti kun opiskelupaineet ja koulun kahvilan houkutukset palaavat taas vahvemmin osaksi arkea.

Huomenna lapsi puolestaan suuntaa, lähes kahden ja puolen kuukauden kesäloman jälkeen päiväkotiin. Hieman jännittää, miten tällä sujuu. Onneksi mies on töissä lähellä ja voi ihan täydellisen kaaoksen sattuessa hakea lapsen aikaisemmin. Mutta tuskinpa mitään ihmeempää reaktiota tulee. Iso osa kavereista ja ryhmän aikusista on vaihtunut.

Aikuiset ovat kuitenkin ennalta tuttuja ja lapsi kävi kuluneella viikolla kanssani muistuttelemassa päiväkotijuttuja mieleen. Hän ei olisi millään tahtonut lähteä kotiin vaan olisi mieluusti syönyt välipalaa ja touhunnut pihahommia kavereidensa kanssa. Lisäksi tämä on haikaillut puheissaan päiväkotiin jo viimeiset pari viikkoa, joten eiköhän tässä ole lomailtu tarpeeksi. Kerron sitten, miten kävi!

Eilen ja toissapäivänä suurjynssäsimme asuntoa; Mies aloitti hommat perjantaina imuroinnilla ja lattioiden perusteellisella pesulla. Parvekkeen lattian purkaminen, laattojen ja niiden alusien peseminen olivat vuorossa eilen, jolloin jynssäilin myös asunnon tasopintoja, ovia ja vessaa puhtaaksi. Nyt kelpaa toivottaa vieraita tervetulleeksi perjantaina! Toki sitä ennen pitää vielä viikkosiivota, mutta nyt asunto on astetta puhtaampi kaiken kaikkiaan.

Jos sitä vielä urheilun jälkeen saunoisi vanhemmillani ja koettaisi illalla nakutella parit sähköpostit, pyöritellä muutamaa banneri- ja sivupalkkipalleroasiaa, joita olen lykännyt hommasta riippuen muutamasta päivästä useampaan viikkoon. Hups…

Otsikon lupaamat, ei ehkä niin kehittävät, mutta ainakin hilpeät, kalsariasussaan viikonlopusta nauttivan Kuutin ja tiukkuleikkikaverista innostuneen Pepin terveiset tällä kertaa videomuodossa:

Kuppikakkuja, kavereita ja kaatosadetta

Eilen vietimme lapsen kanssa yhteistä touhuamispäivää Helsingissä. Aamupäivällä laitoin itseni kaupungille lähtemiseen sopivaan kuntoon ja sitten reissasimme moikkaamaan Puutalon porukkaa lounaskahvien merkeissä. Lapset touhusivat ja aikuiset juorusivat. Alkuiltapäivästä lapsi otti ainakin tämän kuukauden, ellei jopa koko kesän, lyhyimmät päiväunet leikkiteltassa ja sitten kärräsinkin meidät jo bussille.

Lähtiessämme ehdimme juuri sadekuuron alta junaan, samoin keskustaan vievään bussiin kiirehtiessämme. Kolmas kerta sanoi toden, tunnetun sanonnan mukaisesti, sillä Rautatientorille päästessämme taivas repesi jonkin sortin monsuunikuuroon. Juoksin rattaisiin torkahtanutta lasta mukulakivillä täryyttäen ja bussilaitureiden sekä portaiden yli kantaen, puiden alusia viistäen kohti sovittua tapaamispaikkaa.

Aamulla kiharrettu tukka lätyssä ja kävelyyn varatut tohvelikengät litinämärkinä hyppäsimme Iksun ja tämän tytön kanssa yhteiskyytiin ja suuntasimme istumaan iltaa. (Iksun blogissa on muuten kiva arvonta kissaihmisille.) Miten voikin olla niin pahuksen vaikeaa muistaa aamun laittautumis- ja pakkaushässäkässä ottaa kaiken muun roinan lisäksi se sateenvarjo ja sadesuoja mukaan? Varsinkin, kun säät ovat viime viikkoina olleet varsin epävakaiset.

Pienen taksihässäkän päätteeksi pääsimme perille, lähes suoraan ruokapöytään, josta sai kasata itselleen ruokaisan leipäannoksen lisukkeineen. Pääsimme tutustumaan Netflixin streamteamiin kuuluviin bloggaajiin sekä alkuesittelyjen että vapaamman seurustelun merkeissä. Lapsille oli järjestetty kivasti ohjelmaa, joskin olin kaikesta ohjelmasta vähintään yhtä innostunut tai jopa innostuneempi kuin lapsi. Televisioista pyöri nimittäin muun muassa Avatar – the last airbenderiä, jonka katsomisen aloitimme juuri miehen kanssa. Ohjelmassa oli myös kuppikakkujen koristelua ja kasvomaalausta.

Koristelimme lapsen kanssa omat kuppikakkumme, joista oma taidonnäytteeni ehdin jo esitellä instagramissa. Lapsi tilasi itselleen kasvomaalauksesta ponin, jonka tekeminen oli hieman haastavaa, ikiliikkujamme pää kun pyöri koko ajan ainakin vähän. Omaan käteeni tilaamani ponin tekemisen haaste ei tainnut olla niinkään maalattavan liikehdintä vaan toiveet ponin värimaailmaan liittyen. Miehen onneksi en sentään toteuttanut ilmaan heittämääni ideaa ponitatuoinnin laitattamisesta samalla reissulla, alan liikkeitä kun oli lähistöllä useampiakin.

Todella kiva ilta ja päivä oli, joten lämmin kiitos kaikille asianosaisille ihanasta, viimeisestä lomapäivästä!

Älä hyväksy hiljaa

Suomen Lukiolaisten Liitto käynnisti torstaina kiusaamisen vastaisen #kutsumua-kampanjan. Alkusysäyksen kampanjaan antoi tamperelainen lukiolainen, joka kertoi puuttuneensa bussissa kiusaamistapaukseen.

Tarina on levinnyt sosiaalisen median kautta kuin välittämisen kulkutauti ja poikinut kampanjan, johon kuka tahansa voi osallistua sekä ottaa kantaa kiusaamista ja sen hiljaista hyväksymistä vastaan.

Suomen Lukiolaisten Liitto haastaa kaikki suomalaiset näyttämään esimerkkiä ja rakentamaan sellaista ilmapiiriä, jossa kukin tulee nähdyksi omana itsenään.

Osallistuin itse kampanjaan Emmin haastamana, instagram-kuvalla. En ole enää lukiolainen ja lukioikäisenä sain olla oma itseni. Viiden vuoden ajan, enimmäkseen ala-asteella ja hetken yläasteen puolella minua kuitenkin nimiteltiin ja kiusattiin muutenkin.

En liiemmin perustanut kehostani tuolloin ja sen hyväksymiseen meni kymmenen vuotta. Ja vasta viime vuosina olen alkanut varovaisesti pitämään itsestäni. Niin monta itseinhossa kierimiseen hukattua vuotta! Toivoisinkin, että yhä harvempi joutuisi kokemaan saman ja että nuoret sekä vanhat saisivat olla sellaisia kuin ovat, kokea tulevansa rakastetuiksi ja rakastaa itseään.

Tule sinäkin mukaan!

 

35/52 Sohvasekoilua ja kuulumisia

Hengissä ollaan, vaikkei eilen paljon mitään kuulunutkaan. Alkuviikosta jokin nuhapöpö koetti mönkiä meille, mutta nyt olen taas elävien kirjoissa. (Se blogin Facebookissa ja Instagramissa raportoimani ällöttävän kammottava terveyssoosi liittyi muuten nuhan häätöoperaatioon.) Lapsi on ollut vain vähän kiukkuinen ja siinäpä se, eikä mieskään ole oireillut sen kummemmin. Lisäkseni asunnossa aivasteli vain koira, mikä on ehkä hiukan huolestuttavaa. Salaisia ihmissusisukujuuria kenties?

Illalla pitäisi käydä vetämässä partiokokous ja sitä ennen koetan selvitellä parin huilipäivän aikana kertyneitä sotkuja kotoa. Eilen jaksoin sentään perata osan sähköpostilaatikosta tursuavista viesteistä joko vastattaviksi tai poistettaviksi. Kun bittiavaruuden palasien siirteleminenkin tuntui turhan raskaalta, päätin kinuta mieheltä teetä ja lepuuttaa ennen kuin tulen kunnolla kipeäksi.

Olisin silti ollut raahautumassa salille ja crossaamaan keskiviikkona, mutta aamulla kännykkääni kilahti viesti lapsiparkin peruuntumisesta sairastapauksen vuoksi. Käänsin siis kylkeä ja laitoin lapselle Seikkailija Doraa pyörimään. Tiedättekö niitä tilanteita, kun joku muu tekee päätöksen lähtemisestä tai lähtemättä jättämisestä puolestanne? Ja ai että se on helpompaa niin!

Huomenna suuntaamme viettämään viimeistä varsinaista ”kesäloman” päivää Helsinkiin leikkitreffien, asioiden hoitamisen ja yhden tapaamisen merkeissä. Mutta siitä sitten tunnelmia jälkikäteen, koettakaa pysyä henkisesti ja fyysisesti kasassa, te kaikki arjen raskauttamat!

– Äiti, tää Mörkö syö sun naaman. – Ei naamaan, kun se Mörkö menee muuten ihan peitevoiteeseen. – Höhöö, no käden sitten. – Iiks. Ohoh, Musta Kostajakin haluaa leikkiä. Poseerataan vielä lopuksi. Pus! P.S. Muut 52 viikkoa-projektin kuvat täältä.    

Neurootikko osallistuu nakukotihaasteeseen

Aika monissa koti- ja toimistokuvissa on nakuiltu viime aikoina. Ja nyt en viittaa asuntojen myynti-ilmoituksissa satunnaisesti, vahingossa (?) peilin kautta vilahteleviin pakaroihin, kylpytakki auki viuhahteleviin isäntiin tai alasti takapihalla kirmaaviin pikkulapsiin. Helsingin Sanomat haastoi bloggaajia jättämään kotinsa siivoamatta, jotta todellisuus saataisiin tallennettua kuviin ja Valkoisen Harmajan tontilla käytiin hyvää keskustelua aiheesta, onko viikon siivouslakko oikeasti todellisuutta kovinkaan monessa kodissa.

Varsinkin lapsiperheissä taistelu epäjärjestystä ja suoranaista saastaisuutta vastaan on arkipäivää. Täytetään tiskikonetta, pyöritetään, levitetään ja lajitellaan pyykkiä, kerätään leluja, kannetaan lehtiä keräyspussiin, pedataan sänkyjä, pyyhitään tasoja, rikkaimuroidaan eteiseen kulkeutunutta hiekkaa. Ei se isompi viikkosiivous ole mikään kiveen hakattu normi ja asunnon laajemman imuroinnin, mahdollisen lattioiden pesun ja pölyjen pyyhinnän väli vaihtelee aika rajusti: Joku jynseeraa kerran puolessa viikossa ja toinen kerran kuukaudessa.

Miettikääpä, miltä asunto näyttäisi, jos sitä ei siivottaisi viikkoon poikkeustilanteessakaan, vaikka oksennustautiputken aikana tai päätteeksi. Roiskeita seinillä ja lattioilla, likaisia lakanoita, mattoja, pyyhkeitä, vaatteita ja muita tekstiilejä kasoina nurkissa, ämpäreitä, talouspaperirullia ja tyhjiä dvd-koteloita kasoina sänkyjen ja sohvien vieressä.

Pyyhin itse pölyt ja hinkkaan keittiön sekä kylpyhuoneen puhtaaksi viikottain. Mies imuroi asunnon ja sisustustyynyt sekä divaanin noin kerran viikossa. Lattiat pestään parin, kolmen viikon välein, ikkunat kerran tai kaksi vuodessa ja kerran vuodessa tomutetaan myös hankalasti tavoitettavat paikat kuten kirjahyllyjen-, lipastojen sekä vaatekaappien pohjat ja päälliset.

Keittiötä ja kylpyhuonetta jynssätään myös viikkosiivouksien välissä tarpeen mukaan. Mikään ei ällötä minua niin paljon kuin tahmainen lavuaari, muruiset keittiön tasot tai roiskeinen vessa. Jatkuvan murujen, hiekan ja eläinten karvojen maailmanvalloituksen vuoksi rikkaimuroin asunnon kulkuväylät ja isommat lattiapinnat yleensä pari kertaa viikossa. Ihan oman mielenterveyteni vuoksi.

Olen sitä sorttia ihmisistä, joita sotku häiritsee hyvin perustavanlaatuisella tasolla; Sotkuisessa kodissa pääkin sakkaa eikä ajatus kulje. Kenties kyse on kyvystä jättää häiriötekijöitä huomiotta, jostain pienimuotoisesta keskittymyshäiriöstä. Oli miten oli, sotku jos mikä on häiriötekijä pahimmasta päästä.

Toki kodissamme riittäisi viikkosiivouksen ulkopuolista siivottavaa aika moneksi viikoksi. Saisi paiskia hommia päivät ja yöt eikä siltikään tulisi valmista; Voisi pestä sormenjälkiä kirjahyllyn lasiovista, huidella pölyjä alas valaisimista, jynssätä kenkäkaapin pohjalle valuneet kurat pois, tehokuurata roskavaunun, raaputtaa tiskikoneen vuotosuojan alle jumittuvat tahmat pois, pyyhkiä lattialistat, pestä huonekalujen irtopäällisiä ja koristetekstiileitä sekä irrottaa parvekkeen lattialaatat, pestä ne ja juuriharjata parvekkeen lattian puhtaaksi.

Erikoisemmat ja harvemmin tehtävät siivoushommat ovat niitä, jotka useimmiten jäävät muiden puuhien jalkoihin, mutta onneksi nekin tulee tehtyä toisinaan. Niiden vuoksi en kuitenkaan pahemmin retostele kotimme olevan putipuhdas tai viimeisen päälle siivottu. Tavoitteena on pitää koti perussiistinä ja kivan näköisenä. Siitä syystä olen myös lapsen sotkujen suhteen aika tiukka; Kädet pitää pestä sotkuisten hommien jälkeen tahmajälkien minimoimiseksi, ikkunoissa ei roikuta ja lelut kerätään paikoilleen useamman kerran päivässä, ei vain illalla.

Kolmen ihmisen ja kolmen eläimen sotkuja en ehtisi millään siivoamaan yksin kaiken muun ohella, joten perheen miesväki joutuu myös hommiin. Mielestäni se on ihan oikein, joskin joudun aina välillä miettimään, miten paljon siivoustoimia voin edellyttää mieheltä, jonka siisteyskäsitys poikkeaa omastani melko lailla. Keskipahan sottapytyn ja potentiaalisen siivousneurootikon yhteisessä huushollinpidossa on omat haasteensa!

Mutta niin, tämän selostuksen päätteeksi olisi luvassa koti(kännykkä)kuvia tältä päivältä. Kuvia varten ei ole siivottu sen kummemmin, joten niissä vilahtelee erinäisiä arkiaskareita ja -paskareita eikun siis sotkuja.

Heti sisään tultaessa, eteisessä, komeilee Elloksen tilauksen jäljiltä tyhjä pahvilaatikko. Eteistä koristaa toisinaan myös kenkäpari tai kaksi sekä tyhjien pullojen pussi, mutta pullot on sattumalta juuri viety eikä kenkiä ole vielä käytetty tänään, joten ne kaikki lymyävät kaapeissaan.

Keittiössä ruokailuvälinelokerikko odottaa tyhjentäjäänsä, sillä se jää suosikki-inhokki tiskaushommanani usein viimeiseksi eli odottamaan miestä tyhjentäjäkseen. Ruokapöydällä on kasa Ikean pehmovihanneksia ja -hedelmiä, jotka pesin juuri ensimmäistä kertaa sitten niiden oston. Alkoivat mokomat olla sen verran tahmaisia ja karvaisia. Ne pitäisi kuivattaa ja lajitella paikoilleen.

Tiskipöytätasolla ajelehtii tuttuun tapaan epämääräistä tavaraa: juomapullo, ruokalappu, teepurupurkki ja teepannu eivät useinkaan ehdi päätyä paikoilleen ennen uutta käyttökertaa. Syvän tiskialtaan vaadin remontin yhteydessä juuri siksi, että voisin kätkeä maltillisen määrän tiskiä edes hieman siistimmin altaan pohjalle odottamaan koneeseen mahtumistaan. Parempi sekin, kuin tiskintäyteiset tasot?

Ja takaisin eteisessä. Isot vaatekaapit nielevät varsin hyvin kaikki romut, joita kertyisi muutoin asunnon läpi kulkevaan eteiskäytävään melkoista vauhtia. Eteinen on kodin hermokeskus, jonka kautta kaikki tiedot, tavarat ja elolliset olennot liikkuvat. Siksi ovien päälle asetetut koukut ja riittävä säilytystila ovat avainasemassa lojuvien laukkujen, kuivavien vaatteiden kasaantumisen ja kaaoksen ehkäisyssä.

Tällä hetkellä kodin ilmeeseen ja hajumaailmaan vaikuttaa eilinen pyykkipäivä, jonka kolmen pestyn koneellisen jäljiltä asunnossa näkyy muitakin pyykkejä kuin pehmovihanneksia. Vessa on täynnä puolikuivia vaatteita ja lajiteltavaa pyykkiä löytyy muualtakin kuin kuivaustelineestä.

Yksi pyykkikasa tervehtii asunnossa liikkujaa johtojen ja kuulokkeiden säilyttämiseen tarkoitetun purkin päältä ja senkin päälle kasaantuva postien, hoidettavien paperiasioiden ja maksettavien laskujen kasa on suorastaan eteisen vakioasukas.

Olohuone pysyy yleensä verrattain siistinä, ainakin työviikolla, jolloin se on lähes yksinomaan kotitoimistossaan istuvan tietokonetyöläisen yksityiskäytössä. (Enemmän tuoreita olohuonekuvia täällä.) Pianon ääressä olevalle tuolille tuppaa kasaantumaan miehen vaatteita ja sohvan tyynyt räjähtävät siinä löhöiltäessä, mutta muutoin huone pysyy perusjärjestyksessään helposti.

Eteiskäytävän päästä löytyvät makuuhuoneet, joista aikuisten makuuhuoneessa sotken lähinnä minä itse. Sängyn alle kertyviä astioita ja käytettyjä kotivaatteita lukuun ottamatta sotku pysyy maltillisena. Siitä kiitos kuuluu säilytystiloille, joita löytyy vaatekaapeista, kirjahyllyistä sekä sängyn alle tungettavista koreista.

Eteisen nurkassa on kori laukuille, jotta niitä tulisi oikeasti vaihdettuakin eikä hillottua kaappien yläkoreissa sekä ilmeisesti myös paperikassillinen kenkiä, jotka pitäisi viedä suutarille korjattavaksi ja kantalappujen vaihtoon.

Makkarin sotkut, silloin kun niitä on, ilmenevät lähinnä vinossa olevina vaatepinoina ja vääränväristen sukkien lokeroon päätyneinä sukkapareina. Kyse onkin ennemin epäjärjestyksestä, joka sekin rajoittuu onneksi kaapinovien taakse.

Parvekkeella vakionäky on vaateripustin, jossa urheiluvaatteeni tuulettuvat ja kuivuvat ennen seuraavaa käyttökertaa. Arvoitukseksi jää, johtuuko parvekkeella leijaileva, vieno ja pistävä tuoksu kissanhiekkalaatikosta vaiko hikisistä urheilutekstiileistä…

Muutoin parvekkeen sotkut muodostuvat satunnaisista multahippusista, hiekkalaatikosta karanneista kissanhiekkakiteistä sekä kissojen kaatelemista ja karvoittamista tyynyistä.

Lapsen huoneessa lattiaa hallitsevat toisinaan leikit ja tällä hetkellä mustalaisleirin väliaikaisasumuksen fiilistä luovat kuivuvat pyykit…

…sekä lajittelemistaan odottavien pyykkien läjä nukkekodin päällä.

Siinäpä tämänkertaiset sotkut. Tarttukaa tekin haasteeseen ja kertokaa omasta siivous- tai sotkufilosofiastanne!

Minun arkeni – jonkun lapsuus

Neuvolan seinällä, opiskelujen hanketyöskentelyn toimipaikassa ja parissa muussakin yhteydessä olen törmännyt julisteeseen, jossa on kerrostalon kuva. Huoneissa asutaan, eletään, venytellään, pyykätään, kokataan, leikitään ja puuhataan muutakin arkista. Julisteen arkipuuhien sekaan ujutettu teksti muistuttaa että: ”Sinun arkesi, jonkun lapsuus.”

Kun suunnittelen arkirumbaa: opiskeluja, partiota, kuntoiluja, kaverien tapaamisia, ja parisuhdeaikaa tai kun listaan itselleni ylös tehtäviä asioita sekä tavoitteita, koetan muistaa että kaikki, millä elämäni täytän, vaikuttaa vielä tässä vaiheessa hyvin välittömästi myös lapseeni.

Kiire, hermojen kiristyminen ja ylipäätään helposti nollasta sataan kiihtyvä, ajoittain hyvinkin ehdoton luonteeni heijastuvat siihen, miten kiellän ja komennan lastani sekä annan tälle palautetta. Olemme kaikki erilaisia vanhempina, koska olemme erilaisia myös ihmisinä. Siinä missä hyvin lempeän ja mukautuvan ihmisen täytyy joskus poistua mukavuusalueeltaan ja pistää lapselleen tiukat rajat minun täytyy puolestani miettiä, tarvitseeko kaikista asioista oikeasti olla niin ehdoton ja vaatia lapselta niin paljon kuin mitä luonnostani tekisin. Oman luontaisen toimintamallin muuttaminen jos mikä on nihkeää ja vaatii tietoista työstämistä.

Välillä on hyvä pysähtyä, millaisen lapsuuden ja lapsuusmuistot haluaisin lapselleni ideaalitilanteessa antaa. Vaikkei kaikkea sitä voikaan saavuttaa, antaa olennaisten asioiden äärellä viivähtäminen toivottavasti suuntaa suunnittelulle ja oman toiminnan pohtimiselle. Jos mietin, mitä haluaisin lapseni muistavan lapsuudestaan, toivoisin isojen linjojen olevan sellaiset, että kaikenlaista puuhattiin, käytiin joskus museoissa, puistoissa, retkillä ja reissuilla, mutta pääsääntöisesti elettiin hyvin tavallista arkea. Käytiin kaupassa, kokattiin, siivottiin ja hoidettiin askareita yhdessä, luettiin iltasatu ja leikittiin toisinaan jotain ajan kanssa.

Harrastuksien aloittamisella ei ollut niin kiire, sillä päiväkodista sai kavereita ja puuhaa päiviin. Illalla oli aikaa rauhoittua kotona olemiseen, kiivetä välillä syliin kyhnöttämään, jutella kotimatkalla asioista ja nähdä läheisiä osana arkea. Vanhemmilla oli omia puuhia, bloggausta, pelaamista, partiota ja urheilua, mutta lapsellakin oli oma, arvostettu ja kaivattu paikkansa osana elämää, ei vain arjen pakollisena aikasiepparina tai omien menojen hidastajana. Sellaiset arjen raamit toivoisin voivani rakentaa lapselleni.

Siksi sanon monille partiopesteille ei, urheilen vain muutaman kerran viikossa, harkitsen jokaiseen projektiin mukaan lähtemistä tarkkaan, siirrän silloin tällöin vähemmän tärkeitä huushollihommia hamaan tulevaisuuteen ja pidän välillä bloggausvapaita päiviä. Olen nimittäin äärimmäisen hyvä täyttämään kalenterini piripintaan ja juoksemaan tapaamisesta toiseen tuuli niskassa viheltäen. Turhankin hyvä.

Lapseni ja vanhemmuuteni takia hidastan kuitenkin tietoisesti tahtia. Nappaan lapsen mukaani menoihin rattaissa, ehdin vasta seuraavaan junaan, koska pysähdyin ruokkimaan sorsia, ostan mansikoita ja pyyhin punaiseen marjamehuun värjäytyneitä sormia, vaikka tiedän että minun pitäisi olla jo toisaalla. En voi olla varma, mutta epäilen, että katuisin joskus vanhana, en suinkaan tekemättä jääneitä projekteja, näkymättömiin jääneitä vatsalihaksia tai pesemättömiä ikkunoita, vaan lapseni kokemusta siitä, ettei äidillä ollut koskaan aikaa.

Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, mutta toivon että halu kehittyä, muuttua ja mukautua riittäisi. Että halu tehdä elämään tilaa ihmettelylle, hellyydelle ja näennäisen merkityksettömälle olemiselle, oman ja lapsen arjen eteen, olisi tarpeeksi.

 

Alkusyksyä Malibu Beachilla

Perjantai oli taas sellainen päivä että hiukan hirvitti. Heti aamusta kiskaisimme lapsen kanssa itsemme junaan ja suuntasimme koululle kuuntelemaan opinnäytetyöseminaareja. Kiitin ensimmäistä seminaaria kuunnellessani onneani siitä, etten ole tekemässä ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyötä tai gradua. Kyllä sellaisenkin kai tekisi, ei siinä mitään, intoa ei vain olisi tällä hetkellä yhtään.

Koululta lähtiessämme Ella F. kyseli tekemistä itselleen ja lapselle. Keskustelu päätyi siihen, että kävivät tyttösensä kanssa meillä kahvilla ja leikkimässä dinosauruksilla sekä leikkikeittiöllä. Sen jälkeen minulla oli rapsakat pari tuntia aikaa hoitaa tiski- ja pyykkihommia, järjestää asunto lähtökuntoon, sulkea vesihanat, kastella kukat, ruokkia kissat, raahata pieni muuttokuormallinen tavaroita autoon, pakata loppuun ja hoitaa omat romuni kyytiin. Takapenkille sullottiin tavaroiden ja koiran lisäksi kaverimme lauren-, mutta lapsi matkusti onneksi appivanhempien tilavammassa kyydissä.

Illalla saunoimme, asettauduimme taloksi ja purimme kotoa mökille muuttanutta omaisuutta paikoilleen. Meri oli noussut niin paljon, että pienestä hiekkapoukamasta ei näkynyt murustakaan ja aallot pärskyttivät laiturin päälle. Tuuli tuiversi ja tietokoneelta löytyi kymmeniä viestejä, enimmäkseen #teammomfien huhuiluja erinäisien esittelypostausten ja sivupalkkipallojen tekemisen tiimoilta. Kevyesti huokaisten väsäsinkin vielä muutaman homman koneella ja kaaduin viileiden lakanoiden väliin. Ei muuten kestänyt kauaa nukahtaa.

Jos tänään ehtisi nauttia pimenevien iltojen tunnelmasta kuistilla, sytyttää kynttilät lyhtyihin ja kääriytyä vilttiin pelaamaan vaikka korttia. Itsehän pidän mökkeilystä erityisesti silloin kun illat ovat jo hieman pimeämmät ja viileämmät – mies taas viihtyy mökillä parhaiten vuoden muutamana hellepäivänä. Kaveri leipoi juuri porkkanakakkua ja pöydällä näyttäisi olevan myös tyhjä lakupussi, kuka lie nekin syönyt. Ehkäpä tunnelmointi suoritetaan siis vasta reipastahtisen juoksulenkin jälkeen…

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Videokuulumiset ja arkiajatuksia

Päätin kertoa elokuun kuulumisiani ja ajatuksia pian alkavista syksyn opinnoista sekä arjesta videolla, sillä videokuulumisia on toivottu säännöllisesti. Videon säätäminen asetuksista mahdollisimman tarkaksi vähentää tunnetusti tärinää ja puuroisuutta, joten suosittelen sitä lämpimästi.

Tuttuun tapaan olisi kiva kuulla palautetta videosta satunnaisena postausformaattina sekä teidänkin kuulumisianne. Eipä minulla muuta, klik klik vaan!

 

’Cause you’re a sky full of stars

Tässäpä olisi vähän lastenhuoneinspiraatiota syksyyn. Itseäni ovat aina viehättäneet, niin asuntomessuilla, sisustuslehdissä kuin blogeissakin erilaiset avaruusaiheiset lastenhuoneiden sisustukset: tähdet, planeetat, raketit, robotit, kaukoputket – tekstiilien printeissä, julisteissa tai leluina.

Hennesin lastenhuonetekstiilit palauttivat taas avaruusihastukseni voimiinsa ja kulutinkin eilen lähemmäksi tunnin selailleen erilaisia teemaan sopivien lastenhuoneiden kuvia Pinterestistä sekä oheistuotteita Etsystä. Ensimmäisen ja viimeisen kollaasin tuotteet ovat H&M:ltä, mistä koko surffailu alkoi ja keskimmäiseen keräsin kivoja juttuja Etsystä.

Jos ja kun joskus päivitämme asuntomme, lastenhuoneesta saattaa hyvin suurella todennäköisyydellä tulla The avaruusasema.

 

Ei mikään Miss farkkupylly

Suhteeni farkkuihin on aika nihkeä. Voitte selata Päivän asu-postauskategorian juttuja hyvinkin pitkälle alaspäin löytämättä yhtäkään farkkuparia kuvista. Ja sille on syynsä, useampikin.

Jos käytän housuja, viihdyn todella korkeavyötäröisissä housuissa – haluan niiden ulottuvan oikeasti vyötärölle asti, en vain lantion päälle. Pitkällä keskikropalla varustetulle oikeasti vyötärökorkuisten farkkujen löytyminen tuntuu vain olevan sula mahdottomuus, siis ainakaan opiskelijabudjettiin sopivalla hinnalla. Kaikki sovittamani high waist-farkut ulottuvat juuri ja juuri napani alalaitaan asti. Eivät nämäkään kympillä ostamani farkut ulotu kuin napakorkeuteen, mutta ne näyttivät päälläni riittävän kelvollisilta.

Kaipasin vaatekaappiini joitain housuja, joiden kanssa voisin käyttää muutamia kaapistani löytyviä lyhyempiä paitoja näyttämättä siltä että olen jaksanut valita yläosan, mutta lähtenyt sitten hirveässä kiireessä liikkeelle pelkissä pitkissä kalsareissa. Pidempien puseroiden ja tunikoiden kanssa käytän leggingsejä ja jeggingsejä surutta, mutta tällaisten lyhyiden haitulapaitojen kanssa se kuuluisa hyvän maun, tai oikeammin napamakkara-raja tulee vastaan.

Farkkuihin liittyy myös ala-asteelta ja yläkoulusta asti mukana kannettuja ulkonäköahdistuksen rippeitä, jotka saivat lisää kierroksia muiden paremmista farkkutakapuolista ja pidemmistä sääristä sekä ohuemmista reisistä. Supertiukat ja kapeat farkut kuuluivat sämpyläkenkien ja ison untuvatakin ohella hoikkajalkaisten ja katu-uskottavien uniformuun. Kyllästyin kuitenkin jossain vaiheessa pääni seinään hakkaamiseen ja oman kehoni vertailuun muihin. Aloin käyttää kerroshameita, mekkoja ja keksin leggingsit ennen niiden varsinaista tulemista; Yläasteella käytin äitini mustia urheilutrikoita housuina.

Eivät farkut parhaimmillaankaan ole kropalleni kaikista edullisin vaatekappale, sillä ne korostavat tarpeettomasti lyhyitä ja paksuja jalkojani. Mutten muutenkaan pukeudu aina itseisarvoisesti juuri vartaloni kannalta optimaalisimmalla tavalla. Minulle riittää, että asussa on suurinpiirtein mukava olla ja se miellyttää itseäni. Näissä farkuissa on sentään kohtuullisen mukava liikkua ja istua eivätkä ne uppoa kroppaa taittaessa vatsan sisään kivuliaalla tavalla. Kyllä, näitä saatan jopa toisinaan pitää!

Ovatko farkut luottovaatteenne vai suosikki-inhokkinne? Löytyykö parhaita farkkuja vuosien takaa tai kauhumuistoja farkuista? Itseäni ainakin hirvittävät edelleen ala-asteen glitter-yliajokuvioidut trumpettifarkut…