Kuukausiarkisto: marraskuu 2014

Kyllä mun piti, mutta…

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä 2 kommenttia

Taas näitä päiviä.

Pääsinkin koulusta aikaisemmin kuin ajattelin. Kotona odotti kaaos ja arvelin, että ehdin tässä muutamassa tunnissa siivoilla nurkkia edes vähän. Noh, osa teistä ehkä tunnistaa tilanteen, jossa laitatte pyykkipinon pesukoneen päälle koriin odottamaan ja ajattelette, että ripustatte ne ihan kohta. Ja sitten siivoatte asunnon. Sen jälkeen kirjoitatte lyhyen kouluhomman, käytte läpi kuvat ja postaatte vaikkapa reissusta. Paria Youtube-videota ja ihan pikaista Tumblrissa roikkumista myöhemmin huomaatte että puolitoista tuntia on kadonnut kuin huomaamatta. Hups. 

Ei mennyt taas ihan niin kuin Strömsössä. Palataan niihin Tanskakuviin ja -tunnelmiin sitten myöhemmin.

P.S. Pahimmat sekoilut päätyvät instagramin, blogin ja Facebookin sijaan tänne.

 

Juhla-asukriisi x 4

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Muu tyyli, Oma elämä 6 kommenttia

Aivan hullu viikko on alkamassa. Hyvällä tavalla hullu, mutta kuitenkin.

Huomenaamulla suuntaan lentokentälle aamuviiden jälkeen. Käväisen Kööpenhaminassa tutustumassa erääseen kohteeseen, kiertelen tovin kaupungilla ja palaan puoliltaöin kotiin. Keskiviikkona käymme miehen ja pojan kanssa koko perheen pikkujouluissa ja torstaina ohjaan illalla partiokokouksen.

Perjantaina hoidan ystävän hääjärjestelyjä aamusta alkaen ja illalla pääsemme osallistumaan varsinaiseen hääjuhlaan. Lauantaina juhlistamme vielä toisia pikkujouluja, tällä kertaa hulvattomalla mammabloggaajaporukalla. Voi olla että sunnuntaina on onnellinen, mutta puhkiin rutistettu olo.

Jossain tämän kaiken juhlimisen välissä pitäisi hoitaa opiskeluaskareet, lapsi, eläimet ja kotityöt. Onneksi on hommiin mukisematta tarttuva ja rutiinilla hoitovuoroon heittäytyvä mies. 

Kaksiin pikkujouluihin, Kööpenhaminan reissuun ja häihin pitää keksiä myös asut. Jos toisille iskee kriisi jo yksien pikkujouluvaatteiden pohtimisesta, voitte kuvitella, että päässäni löi hetken tyhjää, kun koetin keksiä kerralla neljään eri tilaisuuteen sopivia asuja. Onneksi kaapista sentään löytyy mekkoja aika lailla joka lähtöön. 

Olen luonnostani sekä lämminverinen että tapaturma-altis, joten en voi missään nimessä kuvitella käyttäväni samaa asua kahdessa tilaisuudessa peräkkäin pesemättä sitä välissä epämääräisistä hiki-, peitevoide- kastike- tai kolatahroista. Tässäpä olisi siis neljä erillistä asua ja arvaustehtävä… 

Mitäs veikkaatte? Mikä mekko lähtee Kööpenhaminan kaupunkimatkalle, entä mikä pääsee rentoihin koko perheen pikkujouluihin, minkä kanssa vietetään hääjuhlaa ja missä selvitään iltatilaisuus-pikkujouluista?

P.S. Musta pitsimekko oli päällä Kutsu mua-postauksessa, valkoinen mekko on näkynyt käytössä kapitalistisika-asussa, punainen mekko Panisin-postauksessa ja paljettimekko Kideblogien pikkujouluissa.

P.P.S. Aikataulullisista syistä luonnonvalo pääsi lopahtamaan ja mekot on kuvattu kirkasvalolamppua hyödyntäen. Heh, tosi high tech-bloggausta!

 

 

Pakko saada // WHITE INK

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Iho, Muu tyyli 8 kommenttia

Kuun lopussa on luvassa jotain pitkään pyörittelemääni, nimittäin suunnitteluaika uutta tatuointia varten. Katsotaan mihin muotoon ja kokoon kuvan kanssa lopulta päädytään. Joka tapauksessa joko loppuvuodesta tai ensi vuoden alkupuolella asian eteen tehdään jotain. Iiik-aaa-huhuhu-hiiks.

Tällä hetkellä valkoisten tatuointien visuaalinen ilme kiehtoo enemmän kuin laki sallii. Mikäli se sattuisi toimimaan oman ihotyyppini kanssa kunnialla, se olisi vahva vaihtoehto…

Mitäs tykkäätte?

 
Hihakuva: Watson Atkinson // Kompassikuva: John Bodygraphic //
Muut Pinterest – en onnistunut löytämään lähdettä

Ajatuksia isänpäivästä ja törkyhieno kakku

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Ruoka & juoma, Vanhemmuus 3 kommenttia

Mietin, miten voisin kertoa siitä, millaisena näen isän roolin, puolisoni merkityksen lapsellemme isänä ja oman isäni vaikutuksen elämääni. Luin muistin virkistämiseksi läpi joskus vauva-aikana, hormonipäissäni kirjoittamani isänpäiväjutun ja totesin hieman yllättyneenä, että eipä siihen ollut oikeastaan mitään lisättävää. Aika hemmetin hyvin summattu, vaikka itse sanonkin. Mutta eipä sitä omia ajatuksia kukaan muu kenties voi paremmin sanoiksi pukeakaan. Paitsi joku samasta kulmasta asioita katsova loistokirjoittaja. Sekin on tullut koettua.

Viime vuoden isänpäivänä meillä oli aika hektistä ja kipitimme paikasta toiseen – välillä myös ovet paukkuen. Tänä vuonna lapsi lähti perjantaina mökille appivanhempien kanssa ja on näin ollen viettänyt isänpäivän alun pappansa kanssa. Pääsenkin lapsen kanssa juhlistamaan isääni leppoisammalla aikataululla iltapäivällä. (Selasin muutenkin edellisvuosien isänpäiväjuttuja enkä kestä noiden viime vuoden ukki-lapsenlapsi-kuvien söpöyttä!)

Mies sai puolestaan nukkua pitkään ja syödä aamupalansa kaikessa rauhassa tietokoneen ääressä. Veikkaisin sen olevan aika suosikkikombo. Ja ehtiihän sen lapsen tekemän lahjan sekä kortin katsastaa tämän kanssa myöhemminkin kuin aamukuudelta? Kaiken kaikkiaan luvassa on edellisvuotta rennompi isänpäivä – minulle, lapselle ja erityisesti isälle.

Ja niin se kakku! Ottaen huomioon, että leipomisen saralla mestariteoksiani ovat lähinnä erilaiset marjapiirakat, jotka nekin muistuttavat keskiosaltaan useimmiten paistoksia, olen melko törkeän tyytyväinen tähän neljästä kerroksesta koostuvaan täytekakkuun. Sen sisällä on murskattua mansikkaa ja päällä elintarvikevärjättyä kasvipohjaista kermaa sekä Dr. Oetkerin jalkapallosetin koristeet. Ajattelin että nurmella viihtyvä ukki saattaisi ilahtua teemakakusta. Nähtäväksi jää, miten käy!

 

Väriä kaamoksen keskelle ja ajatuksenvirtaa talvesta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Muu muoti, Oma elämä 5 kommenttia

Ihania murrettuja keltavihreän sävyjä ja kiiltoa. Huomatkaa hameen nauhakuviointia koristavat minifallos ja huutomerkki.

Värejä rakastavan, seikkailunhaluisen kartanonrouvan asu. Sellaisen, jonka teini-ikäinen lapsi on ilmoittanut, että kettupuuhkia ei saa tässä asuinkompleksissa enää näkyä. En tiedä olenko tarpeeksi vai liian vähän kettutyttö, mutta minusta tuo neule on hilpeä.

Punaistaaaaa, punaistaaaa, punaistaaa, punaistaa. Kiitetty joulun väri, joka tulee pikkujoulukauteen. Ei mitään lisättävää.

Unohtakaa sittenkin pikkujoulupukeutumisessa musta, paljetit, kirkkaanpunainen ja metallikirjailut. Keltainen on täällä!

 

Viime päivät tiivistettyinä sää-mielentila-akselilla ovat näyttäytyneet jokseenkin seuraavanlaisesti:

Jee lunta, wuhuu. Kuutti herää ja tule katsomaan täällä on lunta! Eikös olekin kylmää, märkää ja valkoista. Ehdit vielä kahmia sitä lisää sitten myöhemminkin nyt mennään syömään. Eihän nämä rattaat liiku mihinkään, onneksi tämän ikäisen lapsen kanssa ei tarvitse enää pahemmin käyttää rattaita – paitsi lähiliikenteessä. Koska ilmaiset matkat, muahhahah. Onneksi ei asuta omakotitalossa: lumityöt brr.

Ääh vettä. Yyyh loskaa. Iskä, heitä meidät partiokokoukseen ja saunaan. Lämpimään saunaan. Milloinkohan minulla on viimeksi ollut siistit nilkkurit, joista ei ole pohja irti tai pinta puhki? Sellaiset kengät, jotka pitävät vettä eivätkä ole Hai-saappaat tai Sorelit. Nyt nähtävästi on, huippua! Onneksi en sännännyt hakemaan talvitakkia varastosta, nyt ärsyttäisi ja sitä tarvitsisi kuitenkin vasta tammikuussa.

Niin pimeää. Hei nörttimies, juuri sinä siellä! Kun lähdet aamulla, voisitko napauttaa kirkasvalolampun päälle, että aivoni tajuaisivat, etten voi jäädä pysyvästi talviunille. Odota, olen puhelimessa: Ai että lähdette etelään joululomalla, sepäs kiva. Me lähdetään Kuopioon. Sillä on varmasti vähintään yhtä valohoitava vaikutus. Miten vietämme hääpäivää, ei kuule aavistustakaan vielä, jos ensin selviäisin jouluun asti aivokuolematta kaamokseen.

Miksi sisälläkin on kylmää? Pitäisiköhän kääntää patterit kunnolla päälle vai odottaa sympatian vuoksi sinne joulukuulle, jolloin HOAS suostuu pistämään asukkaidensa patterit päälle… Ja nyt oikeasti kissa! Olet maannut siinä makuuhuoneen hädin tuskin päällä olevan, kaukolämpövettä kierrättävän patterin päällä kolme päivää. Tai ainakaan en ole nähnyt arvon karvatakamustasi muualla kuin syömässä ja siinä. Ei täällä nyt noin kylmä ole. Lapsikin vaatii sänkyynsä iltaisin lämmitettävän ryynipussin unikaveriksi. Koetatteko vihjailla jotain?

Tahdoin vain sanoa, että ihan samat ajatukset kiertävät talven tuloon liittyen päässä kuin aina ennenkin. Tavallaan se on todella lohdullista ja tavallaan masentavaa.

Näin se mieli vaan kompuroi samoissa jäätyneissä traktorinrenkaan urissa vuodesta toiseen. Pohtii talvivarustusta ja –kenkiä, tosin lapsen saamisen myötä lähinnä tämän vaatteiden osalta, kylmyyttä, pimeyttä, märkyyttä ja ankeutta. Koettaen keksiä valonpilkahduksia pimeän keskelle: suoritettuja kursseja, pikkujouluja, kotimaanmatkoja, kaupunkipyrähdyksiä toisaalle, jouluvalmisteluja… Jotain mikä auttaa jaksamaan pimeän kauden läpi edes likipitäen täysipäisenä.

Kuten kirkkaan värisiä vaatteita, joita huomaan taas kaivavani kaapista varsin ahkerasti ja joihin kiinnitän enenevissä määrin huomiota myös verkkokauppoja kierrellessäni. Minusta on hassua myydä kirkkaita värejä kesäkaudelle ja synkempiä, tummempia sävyjä syksyksi sekä talveksi. Silloinhan juuri tarvitsisi väriterapiaa. Nämä terapiavaatteet ovat H&M:ltä, mutta muualtakin varmasti löytyy.

Mitä sanotte väripläjäysasuista? Ovatko ne ihania vai kamalia vuoden ympäri? Ja onko niille enemmän käyttöä synkkään kaamosaikaan vai revitelläänkö niillä karnevaalihengessä kesän lämmössä?

 

Hei älä koskaan ikinä muutu?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Musiikki, Oma elämä 2 kommenttia

Varmaan tunnistattekin kuka ei-tenavatähti tässä lauleskelee ikäiselleen sopivia biisejä. Huomatkaa vuosiluku. Otsikkoon viitatakseni, voisi toivoa, että edes laulutaito olisi muuttunut parempaan suuntaan kuvaus- ja nykyhetken välissä kuluneen 22 vuoden aikana. Mutta kun ei niin ei.

(Video on kuvattu kännykällä vanhan VHS:n katselutuokion aikana ja taustalta kuuluu mahdollisesti myös yleisön reaktioita.)

Mitä sinä odotat oikeasti?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Oma elämä, Syvällistä 22 kommenttia

Minulle odottaminen, välitilassa oleminen on aina ollut vaikeinta. Oli sitten kyseessä kaveri, joka oli tulossa ala-asteaikoina yökylään tai risteilylle lähteminen aikuisena puolison kanssa. Pärjään mainiosti lähes H-hetkeen asti: lähtöpäivään tai vieraiden oletettuun saapumishetkeen saakka. Mutta kun kaikki hommat on tehty: tavarat on pakattu, koti siivottu ja ruoka odottaa pöydässä, käyn levottomaksi. 

Eilen olin lähdössä kaverini kanssa lenkille ja istuin eteisen lattialla enkä oikein osannut aloittaa minkään uuden homman tekemistä. Olihan jo pukenut urheiluvaatteet päälle ja siirtynyt ajatuksen tasolla valmistautumaan lenkkiin. Tuntui siltä, ettei aikaa muille hommille kuten pyykkien levittämiselle tai pienille kotiaskareille enää olisi, vaan niihin tarttuessani siirtyisin pois ”lenkkitilasta”.

Mietin miten aikaisin uskalla lähteä juoksemaan, etten olisi kovin paljon etuajassa paikalla. Varsinkin ennen lapsen saamista olin pääsääntöisesti turhan ajoissa paikalla suhteessa siihen mitä aika oli sovittu – sattuneesta syystä. Nykyään lapsen kanssa liikkeelle lähtemiseen liittyy sentään sen verran kommervenkkejä, että olemme suurin piirtein ajallaan paikalla.

Mies on myös varsin epätäsmällinen ja jo ennen lasta hän saattoi viivästyttää lähtemistä siinä määrin, että olimme paikalla hieman myöhässä. Ei liene vaikea kuvitella että meidän kahdenvälisten tapaamisten ollessa kyseessä, saatoin joskus odottaa kolmisen varttiakin miehen saapumista, ollessani itse etuajassa ja tämän ollessa myöhässä.

Toisinaan hermo on meinannut palaa – ainakin tihkusateessa ja polvia myöten lumikinoksessa seisoessa. Kerran mieheni, silloinen poikaystäväni saapui vanhempieni luokse kolme tuntia myöhemmin kuin olemme sopineet. Se taitaa olla tähänastinen ennätys. Ja toisaalta olen joskus hoputtanut puolisoparkani liikkeelle siten että olemme lopulta odottaneet terminaalissa reilun tunnin.

Yksilöille ominaisessa täsmällisyydessä on eroja, mutta uskoisin odottamisen sietämisen olevan vielä oma lukunsa; Mistä johtuu, että toisten mieli tapaa asettua odottavaan tilaan, jossa on vaikea keskittyä enää muuhun kuin aluillaan tai tuloillaan olevaan asiaan?

Onko se hetkeen heittäytymisen kykyä vai taipumusta jumittua mihin milloinkin? Kenties molempia. Se saattaa olla jopa perinnöllistä, sillä isäni on patistanut meidät odottelemaan etuajassa milloin lentokentälle, juna-asemalle tai laivaterminaaliin niin kauan kuin muistan. Hän tekee myös kovasti lähtöä useamman päivän, jopa viikon.

Eilen, siinä lattialla istuessani, koin vahvan yhteyden kymmenvuotiaaseen itseeni, jonka muistan elävästi seisomassa ruokapöydän tuolilla vanhempieni kotitalossa, katsellen ulos ison autotien puoleisesta pienestä ikkunasta. Kun oma huone oli siivottu, petipaikka laitettu valmiiksi kaverille, sauna lämmitetty ja pizza tehty, en enää, äitini kehotuksista huolimatta, osannut keskittyä lukemiseen, läksyjen tekemiseen tai muuhun puuhasteluun. Päädyin tai jouduin vain odottamaan.

Ehkä me emme pohjimmiltaan muutu kovin paljoa; Huomaan usein joidenkin perimmäisten asioiden säilyvän vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen, kuten tämän taipumukseni haahuilla välitiloissa, tarttua hetkeen, hidastaa ja asettaa mielentilansa sopivaksi kulloinkin odotettavaan asiaan.

Tunnistaako joku itsensä, toinen jalka ovensuussa lähtöä odottavaksi ja henkisiin odotustiloihin monta vuotta vanhoja lehtiä lukemaan unohtuvaksi tyypiksi? Tai mikä teidän vastaava kummallisuutenne on?

 

 

 

 

Pahjalaketeista eli ryövärireissusta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Höpsöä, Muu koti, Raha Kommentoi

En sano tätä ensimmäistä enkä varmasti viimeistäkään kertaa, mutta jos haluatte kauniita paketointitarvikkeita sopuhintaan, menkää hyvät ihmiset Ikeaan.

Tämä rouva raahasi sieltä taas kassillisen papereita, nauhoja, teippiä, lahjapusseja ja pakettikortteja. Viimeisimpiä siinä määrin, että niistä riittänee sekä pakettien saajien merkitsemiseen että niiden koristeluun.

Paketointi alkakoon, olen valmis!

 

MUCH WOW

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Lapset ja lasten tyyli 7 kommenttia

Minun piti kirjoittaa tänään vain asiallinen yleisjuttu eikä sen kummemmin fiilistellä tätä Perhe-kategoriaa ja Etusivun uudistusta. Mutta kun tekee mieli hehkuttaa ainaisen narinan sijaan niin hihkutaan vielä hieman…

Joten kiitos Lilyn Toimituksen tiimille perheblogien potentiaalin tunnistamisesta ja huomioimisesta myös käytännön tasolla. Sekä tietenkin lukijoille, kollegoille ja blogin kautta saaduille ystäville! Teidän ansiostanne tämä on niin kivaa kuin se on, vaikka harvoin kiittelenkin. (Kuten edellisessä jutussa totesin.)

Siellä se on, minun naamani Perhe-kategorian alla omassa pallurassaan. Jee! Näillä on hyvä jatkaa!