Mitä olemme puuhanneet kuluneina päivinä?
Meidän ei siis alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt tehdä viikonloppuna mitään erityistä, mutta tilanne lipsahti siihen että kävimme kylässä miehen isoäidin luona ja sunnuntaina lähdimme yllätykseksemme Porvooseen.

Tässä kohtaa joku saattaa miettiä, miten voi yllättää itsensä lähtemisellään. Yllätysmomentti perustui siihen että ehdotin Porvooseen lähtöä vain puoliksi tosissani, koska mies ei pidä paikasta sen kummemmin. (Minulle se on aina mieleinen matkakohde). Yllätyin siitä että mies lähti jokseenkin mukisematta. Mies puolestaan tuntui yllättyvän hieman siitä että hän suostui kyytimieheksi tällä kertaa ilman viikkokausien mankumista.

Tosin sain käynnille selvät reunaehdot eli muutamassa suosikkiputiikissani voisimme pyörähtää, mutta jokaista pikkuliikettä ja torikojua emme jäisi nuohoamaan. Valitsin yleisen tunnelmoinnin, kiertelyn ja kuvaamisen lisäksi piipahduskohteiseni Riimikon ja Brunbergin. Tosi aikuiset valinnat, tiedän… Lelukauppa ja makeispuoti!

Brunbergillä koetin pitää kiinni viimeisistä järjen rippeistäni ja huokasin helpotuksesta poistuessamme liikkeestä mukanamme vain yksi pussi lakuja miehelle ja marmeladipussi itselleni. Taaperoa laareissaan odottavat makeiset tuntuivat kyllä kiinnostavan kovasti. Muutaman vuoden päästä hänellekin lienee jo pakko ostaa jotain pientä.

Lelukaupasta ostin Kuutin leikkikeittiöön kennollisen puisia kananmunia, nukkekotiin maissintähkän sekä pieniä yllätyksiä erään valloittavan lähes kaksivuotiaan synttärisankarin pakettiin ensi viikonlopulle. Eipä tarvitse stressata lahjan kokoamisesta niin paljon Tukholmassa. Olin ajatellut ostaa satukirjan ja tajusin myöhemmin, että suomenkielisen, kivan lastenkirjan löytäminen Ruotsista voi olla himpun verran hankalaa. Hyvin on taas logiikka hallussa.

Logiikasta puheen ollen kävimme eilen katsomassa miehen kanssa uusimman Star Trekin. Meidän ”treffi-iltamme” piti siis sisällään aterian kantapaikassamme Morrison’s Grill&Greenissä sekä elokuvan. Ravintolassa seuraa meille piti miehen veli ja elokuvavalinnasta vastasi (ei-niin-yllättäen) tällä kertaa mies.

Huomasin silti altistuneeni ehkä liiaksikin nörttivaikutteille, sillä minun ei tarvinnut pohtia, mikä ihmeen paikka on Kronos, Spockin otsatukan liikkumattomuus häiritsi edelleen ja huomasin pohtivani tribblejen erinomaisuutta laboratorioeläinkäyttöön niiden nopean lisääntymistahdin vuoksi. Apua!

Oli oikeasti todella mukavaa. Valitettavasti pojan jäämisestä appivanhemmille yökylään pitkäksi venyneen treffi-iltamme päätteeksi en ehtinyt aamulla nauttia; Lähtö ja muutaman kopiopaperin mittainen työlistani pakottivat heräämään joka tapauksessa heti seitsemän jälkeen.

Nyt olen kyllä suoraan sanottuna aika puhki. Seitsemän tuntia viiden alakouluikäisen pojan ja yhden taaperon kanssa julkisilla kulkuvälineillä suhaamista, turvallisuudesta huolehtimista, kävelyä, muureilla kiipeilyä, sotamuseon nuohoamista, tunneleissa rymistelyä, kantorepun ja rattaiden välillä vuorottelua, kurinpitoa, lisää kävelemistä. Ja siihen päälle melkein heti kotiuduttuani vauhtikestävyys-crossing.

Illan ratoksi on luvassa pyykkikaaoksen selvittelyä, jottei se entisestään pahene reissusta palatessamme, pakkaamista, blogihommia, postitushommia, asunnon siistimistä, työlistojen tekemistä… Jos puolenyön pintaan pääsisi nukkumaan, olisin positiivisesti yllättynyt, mutta se tavoite katoaa koko ajan kauemmaksi. Mutta eihän tässä ole mitään hätää, hoitovapaallahan sitä ollaan!

Vauhdikasta, mutta silti ihanaa viikko kaikille!

Märin pusuin, Norppa

Eilen paarustin tihku- ja kaatosateessa rattaiden kanssa pitkin Keravan keskustaa hoitamassa erinäisiä asioita. Kun palasin kotiin, mukanani keikkui hoitolaukun lisäksi kassillinen kirjoja, pussillinen vaatteita, iso pahvikotelollinen grafiikanvedoksia, taulu ja Elloksen paketti.

Raahasin kuvataidekoulun aikuisryhmämme taidenäyttelyn päättymisen myötä grafiikanvedokseni sekä maalaukseni takaisin kotiin. Vaunun työntöaisassa roikkuneen maalauksen nimi on ”Yhteiset solumme” ja minua huvitti henkilökohtaisesti paljonkin koko maalausprosessin ajan, miten kummallista kautta ajatus taulun tekemisestä sai alkunsa.

Inspiraatio tauluun lähti nimittäin lukemistani artikkeleista (mm. HS), joista kävi ilmi että äitien aivoista löytyy usein miesten DNA:ta. Miehen DNA naisen aivoissa on mitä todennäköisimmin peräisin poikalapselta, jota nainen on kantanut kohdussaan. Artikkelien perusteella vaikuttaisi siltä, etteivät tutkijat vielä osaa sanoa, onko ilmiö haitallinen, hyödyllinen vai harmiton. Kenties sekä että ja niitä kaikkia?

Tutkijat ovat tienneet jo pitkään, että sikiön soluja siirtyy äitiin raskauden aikana, ja ne voivat säilyä äidissä vuosikymmeniä – ilmeisesti läpi koko äidin elämän. Eräässä tutkimuksessa suoritettiin ruumiinavaus 59:lle naiselle. Tutkijat löysivät miehisen DNA-jakson 63% näytteistä, mikä viittaa siihen, että ilmiö voi olla varsin yleinen.

On ajateltu, että vieras solulinja voisi olla haitallinen ja laukaista samankaltaisen hylkimisreaktion kuin elinsiirroissa: Tämä voisi johtaa autoimmuunitaudin puhkeamiseen. Mutta toisaalta eläinkokeissa saadut tulokset puolestaan ovat viitanneet siihen, että ilmiö voisi olla terveydelle hyödyksi. Sikiösolujen on havaittu joissakin tapauksissa hakeutuvan vaurioituneisiin kohtiin, missä ne mahdollisesti osallistuvat kudoksen paranemisprosessiin.

Aiheesta kiinnostuneena eksyin lukemaan artikkeleita myös kimeereistä, jotka ovat henkilöitä, joiden geenit ovat peräisin vähintään kahdesta hedelmöittyneestä munasolusta. Eli yksilö koostuu tavallaan kahden (tai useamman) eri yksilön osista. Kimerismiä tavataan myös ihmisillä mikä voi joskus johtaa outoihin tilanteisiin.

Esimerkiksi Lydia Fairchild oli menettää lastensa huoltajuuden koska DNA-testien mukaan hän ei ollut heidän biologinen äitinsä. Oikeusjuttu eteni siihen pisteeseen että Fairchildin synnyttäessä uuden lapsen oli synnytyssalissa oikeuden edustaja valvomassa syntymää ja DNA-näytteen ottamista. Näytteen mukaan Fairchild ei ollut tämänkään lapsen äiti. Lopulta kävi ilmi, että Fairchild on kimeeri, jolla on kahdet eri geenit ja näytteen geenit olivatkin toiset kuin munasolujen. Siksi lasten geenit poikkesivat äidin näytteistä.

Mutta se tiedehöpinästä. Varsinkin kun en ole mikään alan asiantuntija!

Koukkasin Seppälän kautta huomattuani että aikaisemmin keväällä himoitsemani takki oli pudottanut reippaan prosenttipotin hinnastaan. Takki on kokoa 98/104 eli se mahtunee pojalle aikaisintaan ensi syksynä, todennäköisesti seuraavana keväänä.

Takin lisäksi mukaan tarttui noin neljällä eurolla huppari (reippaalla kasvunvaralla). En välitä ihan tavallisista (vetoketju)huppareista erityisemmin, mutta kirkkaan perusvihreä, koristenapeilla ja kuviollisella hupulla piristetty huppari pääsi juuri ja juuri suosiooni.

Bikinivarastoni on kokenut kovia. Viimekesäisellä Kyproksen reissulla hajotin kahdet bikinit. Yhdet unohdin hiljattain Hakunilan uimahalliin. (Ne koetan ehkä saada vielä takaisin.) Huhtikuussa vauvauinnissa pamahtivat samalla reissulla yhden yläosan molemmista kupeista kaarituet pihalle.

Eli jäljellä on kaksi liian pientä yläosaa ja yksi punaisten hiusten pilalle värjäämä vaalea yläosa. Sekä muutamia käyttökelpoisia alaosia ja kasa niin matalan mallisia alaosia, etten halua käyttää niitä tämän (sektion jälkeisen) kummallisen mallisen mahan ja raskausarpien kaverina.

Kävin kaupunkireissulla ennakoivasti sovittelemassa bikinejä Lindexissä, mutta kummatkaan mieluisan näköiset bikinit, (joita sai D-kupilla) eivät olleet hyvän malliset. Harmillista sinänsä. Monena vuonna isompia, kaarituellisia, bikinejä on saanut vain yhtä tai kahta mallia ja tylsissä perusväreissä kuten mustana. Nyt kun valikoimaa olisi enemmän kuosien osalta, mallit eivät siltikään sopineet.

Ajattelin, että sovittamalla ja kaupassa bikinejä katselemalla löytäisin helpommin hyvänmalliset bikinit, mutta nyt kävikin niin harvinaislaatuisesti että nämä verkkokaupan kautta Ellokselta tilaamani ”seiloribikinit” olivat sekä kooltaan että malliltaan kaikista parhaat. Onpahan ensi kesäksi ainakin yksi oikean kokoinen, siistissä kunnossa oleva ja ehjä uima-asu.

Kuten ylempänä kävi jo ilmi, lähtiessämme tihkuna alkanut sade muuttui jossain vaiheessa kaupunkikierrostamme kunnon sadekuuroksi. Päätimme hakeutua suojaan kirjastoon, olkoonkin että rattaissa oli sadesuoja ja olin jopa muistanut ottaa itselleni sadeviitan mukaan.

Kirjastolla oli kellonaikaan nähden yllättävän paljon väkeä. Epäilen ettemme olleet ainoat vedenpaisumuksen sisään hätistämät kirjojen selailijat. Suuntasimme suoraan pienimmille lapsille suunnattujen kirjojen nurkkaukseen ja täydensimme aiemmin lainaamiemme kirjojen valikoimaa vielä muutamalla uudella opuksella. Kovin pitkää aikaa emme tällä kertaa viihtyneet tutkimassa matalia pahvikirjojen laareja tai lukunurkkausta, sillä tunnelma oli melko tiivis.

Nappasinpa toiveikkaasti myös itselleni yhden kirjan ja miehelle nuottikirjan. Enempää lukemista en uskaltanut ottaa, sillä kunnianhimoisena tavoitteenani olisi lukea yksi tai kaksi syksyn tenttikirjoista etukäteen kesän aikana enkä kaipaa viihteellisempää kirjallisuutta houkuttelemaan minua pois tenttimateriaalien ääreltä.

Sain myös koti- ja partiohommia mukavasti eteenpäin eilen ja illalla oli ihana nukahtaa, kun tekemättömät työt eivät ahdistaneet ja vilisseet alati pitenevinä listoina suljettujen silmäluomien takana.

Nyt kun tällä viikolla on tullut kuntoiltua yksien talkoiden ja kahden crossingtunnin voimin, voin hyvällä omallatunnolla huilia kolme päivää ja suunnata sunnuntaina levänneenä Naisten Kympille. (Apua.) Edellisestä juoksutapahtumasta eli HCR:stä on vierähtänyt viisi vuotta. Joten jännittää niin vietävästi!