Seuraa kyllästyttämisenne uhalla päivitystä puremisgate-asian tiimoilta. Viimeksi kun postasin asiasta, lähinnä harmitti hurjasti enkä avannut tilannetta laajemmin. Teemaa on sittemmin vatvottu Facebookin puolella jonkin verran.

Lähtötilannehan oli se, että menin hakemaan lasta päiväkodista normaaliin tapaan ja kyselin päivän kuulumisia. Kuvittelin kanssani keskustelemaan tulleen henkilön järkyttyneen ilmeen perusteella lapseni vähintäänkin syöneen avonaisen klemmarin ja joutuvan tarkkailuun, kunnes paperinliitin on joko pakerrettu vaippaan tai puhkaissut paksusuolen. Kävi kuitenkin ilmi, että lapsille oli tullut riitaa lelusta ja lapseni oli päättänyt ratkaista konfliktin puremalla kaveriaan. Tämä oli ilmeisesti täysin ennenkuulumatonta, ainakin henkilökunnan hämmästyneisyydestä päätellen

Jotenkin tuntui, että syytä tilanteen eskaloitumiseen koetettiin hakea siinä pihalla seisoessamme herkästi alkutilanteen itsensä ulkopuolelta: ”Missä on vika, kun ei näin ole ennen käynyt?”. En tiedä, olisiko minulta odotettu jotain nyyhkytarinaa siitä, miten lapsen isä on jättämässä meidät kaksikymmentä kiloa laihemman naisen vuoksi ja olen murskana ja lapsikin oireilee, yhyy. Koska minulla ei valitettavasti ollut tarjota mitään hienoa Dr. Phil-tyylistä perhedraamaa, aloin käydä villisti läpi kaikkia asioita mitä olisin voinut mokata. (Terve ajattelumalli, tiedetään.)

Aloitin siis luontevasti oman vanhemmuuden kyseenalaistamisella, opiskelun-hylkäämis- ja lapsen-kanssa-kotiin-turvaan-käpertymis-ajatuskululla. Mietin oliko lapsi syönyt ja nukkunut hyvin (oli) ja olimmeko olleet hänen kanssaan erityisen vähän viikonloppuna (jopa viimeaikaista enemmän). Siinä vaiheessa kun lasittuneen katseeni takana pyöri filminauhana raskausaikana juomani Coca Cola lasilliset ja maha pystyssä katsomani rikossarjat, totesin ettei lapsen elinympäristössä ole tapahtunut viime aikoina mitään merkittäviä muutoksia, mutta lapsi itse on saattanut sen sijaan muuttua.

Mietin myös sitä, koinko kysymyksen vain liian herkästi vanhemmuuteemme kohdistuvana, olihan kyseessä ensimmäinen selvä tilanne, jonka voisi ottaa kritiikkinä, muutamaa vaippaihottumaa ja ruokapöydässä kiukuttelua lukuun ottamatta. Se tunne, mikä asian setvimisestä tuli, sai kuitenkin pohtimaan, miltä tuntuisi jos palaute omasta lapsesta olisi aina negatiivista päiväkotitaipaleelta koulun loppuun asti. Missä kohtaa ryöpytykseen turtuisi ja olisi pakko lakata lähtemästä mukaan tilanteen vatvomiseen, jotta omat voimavarat säästyisivät vaikkapa keskittymis- tai kehityshäiriöisen lapsen kanssa toimimiseen kotona?

Sain teiltä hurjan fiksuja kommentteja sekä epämääräiseen surkuttelupostaukseeni että Facebookin puolelle ja nostitte esille monia sellaisia seikkoja, joiden kautta päädyin käsittelemään tilannetta päästyäni yli itsesyytösten ensimmäisestä aallosta. Tiedänhän minä jo opiskelujeni sekä oman tutkimustietoon perehtymiseni perusteella, että lapset ovat kahden vuoden tienoilla aggressiivisimmillaan, ennen kuin hiljalleen kehittyvät sosiaaliset taidot alkavat käyttäytymisessä näkyä. Ja sen, ettei lapsen käytös ole suorassa yhteydessä vanhemman toimintaan. Toivoisinkin myös päiväkodin ammatti-ihmisten ottavan nämä asiat huomioon ennen kuin he diagnosoivat riivaajan ottaneen lapsemme valtaan.

Tässä päivien kuluessa kuvani siitä, mikä puremistilanteet aiheuttaa, on alkanut laajentua. Kahinaa tulee kuulemma usein silloin, kun henkilökunta puuhaa jotain, kuten pyyhkii pöytiä taustalla, lasten leikkiessä näkösällä salin puolella. Kun lapsille tulee kinaa vaikkapa lelusta, aikuinen ei ole vieressä vahvistamassa toivottua käyttäytymismallia ja neuvomassa, miten tulisi toimia. Kina pääsee kärjistymään ja päättyy tällä hetkellä… noh, ilmeisesti silloin tällöin puremiseen.

Ryhmässä on näiden tapauksien myötä päädytty siihen, että yhden aikuisen pitää olla valvomassa lapsia lähietäisyydellä, mikä on hienoa. Kun asia esitettiin minulle ensin niin, että lapseni saattaa kaivata enemmän läsnäoloa ryhmän aikuisilta, totesin, ettei aikuisen länsäolosta ole noin pienille varmasti vahinkoakaan. Asian noustua esille uudemman kerran, minulle jäi kuitenkin sellainen sivumaku että lapsemme on onnistunut pilaamaan hyvin toimineen järjestelyn ja pakottanut aikuiset poistumaan mukavuusalueelta uuden toimintatavan pariin.

Kyse ei nyt ole siitä, että vierittäisin syyn muiden lasten tai päiväkodin henkilökunnan niskoille siksi, etten voisi kohdata sitä että lapsemme tekee jotain, mitä päiväkotiyhteisö ei hyväksy. Olen sanonut useaan otteeseen, että lasta pitää toki kieltää puremasta ja ohjata toimimaan ristiriitatilanteissa viisaammin. Kotona emme voi kieltää puremista toistuvasti, sillä puremiseen johtavia kiistatilanteita ei synny; Ehkä siksi, että aikuinen valvoo leikkejä silloin kun meillä on lapsivieraita, joten puremistakaan ei tapahdu.

Voisi kuvitella, että lapsiryhmässä työskentelevät aikuiset ymmärtäisivät, ettei vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiseltä lapselta voi olettaa saman tasoisia sosiaalisia taitoja kuin lähes kolmevuotiailta lapsilta. Ja että ryhmän pienet, joilla omaa taitoa, tahtoa ja uhman alkua alkaa kuitenkin karttua, tarvitsisivat keskinäisissä touhuissa aikuisen tukea ja apua vuorovaikutustilanteisiin, jottei rinnakkaisleikki päättyisi käsirysyyn.

Sen sijaan koen reaktion olleen osan henkilökunnasta toimesta ennemminkin lapsen demonisointia, vanhemmuutemme kyseenalaistamista ja sitä että lapsen kuulumisia kysyessäni hoitaja nojautuu minua kohti ja kysyy kohtalokkaalla, madalletulla äänellä: ”Vai puhummeko siitä... puremisasiasta?”.

Äiti on nyt vähän väsynyt.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta muutamana kuluneena päivänä lapsi on saanut päähänsä ruveta hölmöilemään päiväkodissa, kuten blogin Facebook-sivulla jo päivittelinkin.

Alle kaksivuotiaan hölmöily on todennäköisesti kaikkea muuta kuin suunniteltua ja vielä todennäköisemmin vain ohimenevä vaihe. Sun muuta sellaista. Vähän ihmetyttää moni asia tähän liittyen, muta kirjoitan siitä pidemmin, kunhan saan itseni koottua.

Harmittaa ja kierin itsesyytöksissä ja tihrustan itkua siitä, miten olen varmasti tehnyt lapseni kanssa ihan kaiken väärin. Ja sen lisäksi olen kamalassa flunssassa. Saan tolkuttomia yskänpuuskia, lämpö on koko ajan vähän koholla, pää tukossa ja niveliin särkee.

Taitaapi olla näitä iltoja, jolloin täytyy vain antaa hetkeksi surkeudelleen valta ja mennä peiton alle itkemään.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

Leluteekin Emilia pohti blogissaan sitä, miten vanhemmuuden hyviä puolia listaamalla ei kuitenkaan välttämättä pysty välittämään toisille kokemaansa, vanhemmuuden tuomaa onnea. Ja toisaalta jatkoi Gravid-raskaana-blogin ajatusta sitä, miksi lapsiperhearjesta on niin helppoa jakaa niitä epäonnisia sattumuksia ja purkaa rankkoja hetkiä, mutta arjen pienistä iloista kertominen jää toisinaan vähäiseksi.

Leluteekissä haastettiin oikein etsimällä etsiämään niitä hyviä ja onnentäyteisiä hetkiä. Ajattelinkin näin koneelle istahtaessani kääntää onnellisuusvaihteen päälle ja tarkastella alkanutta viikonloppua ruusunpunaisten silmälasien läpi.

Harjoituksen tekoa helpotti aurinko, joka paistoi pitkästä aikaa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta ja valaisi kaikkia aamupäivän askareitamme siivilöityen kullanhohtoisen puiden latvojen lävitse. Heti aamulla herätessäni tajusin mahuuhuoneen puolelta kajastavasta valon määrästä, että auringon näkymisen mahdollisuudet vaikuttivat juuri tänään merkittävästi kuluneita viikkoja paremmilta.

Lapsen kanssa kävimme perinteiset aamuvääntämiset, mutta toisaalta pieni pyjamapukuinen kaveri halaili ja pussaili äitiään hellyyttävästi heti aamutuimaan ja sytytti lastenhuoneeseen kiltisti valot saadakseen äitinsä ylös patjan uumenista.

Lähdimme kymmenen tienoilla lippukunnan talkoisiin autiotuvalle ja sain muistutuksen siitä, miten ison ja reippaan taaperon rohkeuskin karisee oudossa paikassa ja vähän vieraampien ihmisten keskelle jäädessä hetkessä.

Välillä mietin, miten opiskeluni ja lapsen päiväkodissa viettämä aika vaikuttavat siihen, miten tärkeänä lapsi vanhempansa kokee. Tuntui hyvältä, että yhteisen ajan vähenemisen jälkeenkin, hädän iskiessä pelkkä vanhemman näkeminen ja pari rauhoittavaa sanaa saivat lapsen jälleen reipastumaan ja palaamaan omiin puuhiinsa.

Kaipa lähes jokainen haluaa pohjimmiltaan olla jollekulle tärkeä, ellei tärkein. Äitinä ja vanhempana se rooli on joskus raskas, mutta useimmiten ihana.

Lapsen ilo ja ihmetys koirasta, isompien lapsien touhujen seuraamisesta, imurilla leikkimisestä ja nuotion katselemisesta saivat minutkin hyvälle tuulelle ja kiinnittämään huomiota asioihin, joita en pitäisi muuten yhtään ihmeellisinä. Varsinkin silloin kun lapsi halusi jakaa kokemaansa ja esitteli huomioitaan tohkeissaan.

Lapseni on oikeasti aika hyvä tyyppi. Olen koko ajan iloisempi siitä, että saan jakaa elämäni tärkeitä hetkiä hänen kanssaan ja seurata hänen sanavarastonsa ja ymmärryksensä laajenemista. Juttelin lapsen päiväkotiryhmän lastentarhanopettajan kanssa ja yhdyin täysin hänen näkemykseensä siitä, että pienten ryhmän taaperot ovat muutamassa kuluneessa kuukaudessa kasvaneet ja ennen kaikkea kehittyneet ihan hurjasti.

Lapsen oivallukset jopa hätkähdyttävät. Tänäänkin Kuutti yritti täysin oma-aloitteisesti kouluttaa partiotutun koiraa saatuaan makkaranpalan syötäväkseen.

Mitä onnen tunteminen vanhemmuudesta vaatii? Edellyttääkö se niin sanotun helpon lapsen saamista, rahaa, turvaverkostoa tai juuri tietynlaista luonnetta? Kaikista edellä mainituista voi toki olla apua, mutta omalla kohdallani koen suurinta onnea silloin kun kuljen ja toimin lapsen kanssa kaikki aistit avoimena.

Peräänkuuluttaisinkin vanhemmuudessa läsnäoloa, paikalla olemisen sijaan ja lisäksi erityisesti henkistä hetkessä elämistä. Muuten monet hienoimmat lapsen kanssa jaetut hetket saattavat mennä ohi. Itsellänikin on vielä paljon opeteltavaa tässä asiassa.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ